”Mulla ei oo puhtaita pikkuhousuja.” Lapsi etsii iltapesun jälkeen vaatteita. Yö ilman housuja varmaan menee, mutta aamuksi olisi kiva olla puhtaat vaatteet. Pyykkikone ehtisi ehkä pyöriä, jos tähän aikaan viitsisi naapureita häiritä. Pyykkipäivä oli budjetoitu huomiselle. Mielessä pyörivät tägit #perhearki ja #fail.

Kun lapset alkoivat kulkea vuoroviikoin kahden kodin väliä, tiesin vastuuni heistä huolehtimisesta lisääntyvän. En minä ennen joka viikkoa pyykkiä pessyt tai miettinyt joka päivä, mitä joku muu syö. Turhana aikomuksena on ollut jo pitkään lisätä osuuttani kotitöiden tekemisestä. Ulospäin näkyvät hommat kuten päiväkodin kasvatuskeskustelut ja neuvolakäynnit olen ollut aktiivisesti mukana – sankari-isänä jopa yksin.

Vaikka olen yhteistalouksissa huolehtinut vakituisesti määrätyistä kotitöistä, päävastuu on ollut vaimollani. Vuoroviikkohuoltajana yllättävää ei ole kuitenkaan ollut kotitöiden määrä vaan laatu. Olen minä tosiaan pyykkiä pessyt ennenkin, mutta en ole ollut se, joka tietää, milloin lapselle pitää ostaa uusia vaatteita. Olen tehnyt ostoksia lapsen synttäreille, mutta en ole suunnitellut niiden tarjoiluja, vieraslistaa tai aktiviteetteja.

Kyse on metatöistä, näkymättömistä kotitöistä. Olen ollut vastuussa määrätyistä asioista, mutta joku paremmin kokonaisuudesta perillä oleva on ne määrännyt. Joku on tiennyt, milloin lapsella on koulussa hiihtoa, onko lapsella monot ja sukset sekä milloin pitää hankkia piirustuspaperia ja leipomistarvikkeita. Joku on suunnitellut ja koordinoinut, minä vain suorittanut.

Metatyön käsite tuli esiin viime syksynä lifestyle-ohjelman yhteydessä. Näkymättömän kotityön epätasaisesta jakaantumisesta puhutaan myös Väestöliiton vuonna 2008 julkaisemassa tutkimuksessa kotitöiden jakamiseen liittyvistä käytännöistä ja asenteista.

Aihe taitaa liittyä myös alkuvuodesta käytyyn keskusteluun miesten vähättelystä parisuhteessa. Kolme Jyväskylän yliopiston tutkijaa kommentoi keskustelua Helsingin Sanomissa näin:

Ei riitä, että miehet ottavat osaa kotitöihin. Miesten tulisi ottaa vastuuta myös niiden organisoinnista. Muuten tilanne synnyttää työnjohtaja–työntekijä-mallisen parisuhteen ja ajaa miehet Vaarasen mainitsemaan tilaan: apureiksi ja pahimmillaan sivullisiksi parisuhteissa ja perheissä.

Kotitöiden kokonaisuus on tietysti aina ollut myös minun hahmotettavissa. Suhteellisen perinteisen mallin katselu lapsuudenkodissa sekä välttyminen merkittäviltä yksinasumiskokemuksilta ja luterilaiselta työmoralismilta ovat kai vaikuttaneet asenteen ja käytännön muotoutumiseen.

On helppo nähdä tasa-arvo-ongelmat, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Itsekin olen toiminut määrätietoisesti sen puolesta, että kiinnostavia järjestötöitä voi tehdä etänä Pohjois-Suomesta tai poliittisiin tilaisuuksiin voi osallistua lasten kanssa.

Vaikeampaa on tarttua epätasa-arvoisuuksiin, joista näyttää itse hyötyvän. Hyötyhän on näennäistä, jos tulee samalla pukanneeksi itsensä parisuhteen projektiassariksi, aiheuttaneeksi kotitöiden rasituksen epätasaista jakautumista ja siitä seuraavaa vitutusta tai siirtäneeksi kahlitsevia sukupuolirooleja lapsilleen.

Kuva: FreeIamges.com / Rachael Ball