Kirjoitin alla olevan puheenvuoron erääseen journalismia ja yleisöjä käsittelevään koulutehtävään. Saksin siitä pois sosiaalisen median käyttäjäkuntaa käsittelevän osuuden, mutta halusin julkaista loput pohdintana ”liian pitkälle menemisestä” mediailmiönä. Aihe tuli voimakkaasti esiin myös opintojakson muissa keskusteluissa. Kaikki on sanottu aiemminkin, mutta itse sain ajatukseni kasaan tämän tekstin avulla.
Väite ”liian pitkälle menneestä” julkisesta kritiikistä #MeToo-kampanjassa tai muussa feministisessä keskustelussa paljastaa jotain kritiikin tarpeellisuudesta. Puhe ”noitavainoista” on vielä enemmän irrallaan todellisuudesta kuin some-keskustelu ylipäänsä.
Ensin on hyvä pohtia, mistä #MeToo-ilmiössä ja esimerkiksi Louhimies-tapauksessa puhutaan.
Seksuaalisen häirinnän keskusteluun nostanut #MeToo-kampanja on synnyttänyt laajan keskustelun valta-aseman väärinkäytöstä ja yhteiskunnan seksismistä. Tähän laajempaan aiheeseen liittyy myös Aku Louhimiehen työskentelytapojen kritisointi. Aiemmin julkisuudessa asemansa väärinkäyttäjiksi nimettyjen kulttuuritoimijoiden teot ovat liittyneet selvemmin seksuaaliseen ahdisteluun. Louhimies on saanut eniten julkisuutta todennäköisesti myös suosittujen elokuvien ohjaajana ja erityisesti uusimman Tuntemattoman sotilaan ansiosta.
Keskustelu ”liian pitkälle menneestä” kritiikistä on kasvanut Louhimiehen tapauksen käsittelyn myötä. Olen päätellyt, että häntä puolustetaan voimakkaammin, koska hänen saamansa kritiikki ei liity niinkään seksuaaliseen ahdisteluun vaan ”vain” seksistisesti (yhteen sukupuoleen) kohdistuneeseen alistamiseen. Yksinkertaistaen seksiä on helppo paheksua, kun taas valta-aseman väärinkäyttöä muilla tavoin on vaikeampi tunnistaa tai ainakin tuomita. Louhimies on myös näyttänyt suhtautuvan kritiikkiin nöyremmin kuin muut.
Jaan MTV:n toimittajan Eeva Lehtimäen kokemuksen siitä, että ”noitavainoista” ja ”lynkkauksista” puhutaan enemmän kuin niitä todellisuudessa tapahtuu. Lehtimäen mukaan olemme enemmän huolissamme tekijöiden kuin uhrien tunteista. Ennen Louhimiehen tapausta Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija Taija Roiha käänsi Helsingin Sanomissa kysymyksen huonosti käyttäytyvän taiteilijan sananvapaudesta toisin päin. ”Kuinka moni on hiljennetty sillä kulttuurilla, joka perustuu seksistiseen ajattelutapaan? Kuinka monen muun taiteellinen ura on estetty?” Roiha kysyi.
Olen nähnyt monen keskustelijan laajentavan vaikkapa Louhimiehestä alkanutta keskustelua elokuva-alan ja yhteiskunnan asenteisiin ja rakenteisiin. Se on uskoakseni myös paras vastaus mahdollisiin ylilyönteihin. Niissä tapauksissa, joissa ”liian pitkälle menemisestä” puhutaan, se on usein puhujan ainoa kommentti sen sijaan, että tämä kävisi keskustelua itse asiasta. Jos jokin puheenvuoro onkin mennyt liian pitkälle, vallan väärinkäytön ja seksismin purkaminen ei ole.
On myös huomionarvoista, mitkä ilmiöt menevät kommentaattorien mielestä liian pitkälle ja mitkä eivät. Itse nimettyjen ”ääripäiden” väliin sijoittuva ”tolkun ihminen” keksittiin vasta, kun rasismin vastustaminen – ei rasismi – meni jonkun mielestä liian pitkälle. Ulkoministerin eroon liittyneen Johanna Tukiaisen nöyryyttävästä kohtelusta julkisuudessa alettiin puhua vasta vuosia jälkikäteen. Kun puoluejohtaja maalittaa toimittajan eli usuttaa tukijansa tämän kimppuun, ei juuri kuulla puheenvuoroja liian pitkälle menemisestä ja vaadita anteeksipyyntöjä.
Hiljaisuuden spiraali -teorian mukaan median avulla vallitsevaksi nousevalla mielipiteellä voi olla hyvin pieni kannatus, koska toisella tavalla ajattelevat luulevat sitä enemmistön mielipiteeksi ja pysyvät siksi hiljaa. Näin syntyy hiljainen enemmistö, joka luulee olevansa vähemmistö.
Tämä tulee näkyväksi uskoakseni myös #MeToo-ilmiössä. ”Tämä on mennyt liian pitkälle” -ajatuksessa on nähtävissä, että etuoikeuksia ja valta-asemia itsestäänselvyyksinä ja tasa-arvoa saavutettuna pitävä ihminen kokee jäävänsä vähemmistöön ja syyttää siksi muita liian äänekkäästä ja liian pitkälle menneestä kritiikistä. Todellisuudessa keskustelu on sitä äänekkäämpää ja voimistuvampaa, mitä enemmän sillä on vastustajia ja vastustettavaa.
Eeva Lehtimäki liittää nettikolumnissaan nämä syytökset suomalaiseen vaikenemisen historiaan. ”Vahvemman ja valtavirran hyvinvointi on ollut tärkeämpää kuin pienemmän ääni”, Lehtimäki kuvailee yhtenäisyyden nimissä tapahtunutta vaikenemista. ”Meillä keskeneräisistä asioista ei pidä puhua. Vanhoista asioista ei pidä puhua. Ja jos puhutaan, puhutaan sitten nopeasti, oikealla tavalla ja vain oikeiden eli tärkeiden ihmisten tavalla ja välineissä, kabinettien suojissa, suljettujen ovien takana.”
Huonosti käyttäytyminen sosiaalisessa mediassa on normalisoitu osaksi nykyistä populisti- ja uusäärioikeistolaista (niin kutsuttu alt-right) toimintaa. Ylilaudan, Hommaforumin ja MV-sivuston harjoittamaan kiihotukseen ja kiusaamiseen on turruttu, mutta nyt seksismistä ja syrjinnästä vihaiset naiset, miehet ja muut ihmiset saavat pääkirjoitukset ja kolumnistit puhumaan ”liian pitkälle menemisestä”. Jos #MeToo-keskustelussa on sosiaalisen median keskusteluille tyypillisiä haitallisia lieveilmiöitä, ovatko ne sittenkin osa sosiaalista mediaa eivätkä sen esiin nostamaa feminististä ilmiöitä?
Mikä erottaa Jussi Halla-ahon maalittamaa Rebekka Härköstä ja naisnäyttelijöiden kritisoimaa Aku Louhimiestä? Julkisen keskustelun perusteella luulisi, että jälkimmäisen kohdalla mentiin liian pitkälle vaikka ensin mainittu joutui muuttamaan ja salaamaan tietonsa häirinnän vuoksi. Sukupuolen lisäksi tilanteissa on kyse ensisijaisesti valta-aseman väärinkäytöstä. Sen kyseenalaistaminen saa selvästi suuremman osan ihmisistä varpailleen kuin demokratian puolesta työskentelevän toimittajan uhkaileminen.