Merja Kyllösen presidenttikampanja on tilaisuus kokeilla vasemmistopopulismin voimaa.

Vasemmistoliiton presidenttiehdokasta ajetaan asemiin hyvissä ajoin ennen maaliskuussa pidettävää puoluevaltuuston kokousta, jossa puolueen ehdokas on tarkoitus asettaa. Ehdokashaluistaan jo viime vappuna kertonut Merja Kyllönen taitaa olla puoluevaltuuston yksimielinen valinta. Helsingin Sanomien viikon vanhan jutun mukaan Paavo Arhinmäki ei halua tahrata pormestariehdokkuuttaan häviämällä äänestystä. Myös puheenjohtaja Li Andersson voi unohtaa velvollisuudentunteen ja keskittyä ensi talvena vetämään maakuntavaalikampanjaa.

Odotin itse, että puoluevaltuusto (jonka jäsen itsekin olen) pääsisi valitsemaan ainakin kahdesta ehdokkaasta. Vielä toivottavampaa olisi ollut jäsenäänestyksen järjestäminen, mutta se taidettiin kokea puoluejohdossa turhan raskaaksi projektiksi kesken vaalikevään.

***

Omakin suosikki minulla on ehdokaspohdinnoissa ollut, mutta kiinnostavampaa lienee se, millä perusteella sen valitsin. Andersson, Arhinmäki ja Kyllönen ovat kaikki sopivilla mittareilla mitattuna hyviä ehdokkaita.

Ensin ajattelin presidentinvaalien ennakoitua pääteemaa eli ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tältä kannalta paras valinta olisi Arhinmäki tai Andersson, joista ensin mainittu on ”puolueen nykyisistä poliitikoista ainoa, jolla on kokemusta myös hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan työstä”, kuten Uudenmaan Vasemmiston tukitiedotteessa todettiin. Anderssonilla kokemus on vähäisempää, mutta tässä aihepiirissä uskon hänen ”asiatietoihinsa”, joihin luottaa myös Savon Sanomien kolumnisti.

Toinen näkökulma on ehdokkaan potentiaalinen kansansuosio ja puolueen kannatuksen nostaminen presidentinvaaleissa. Kaukaisessa Euroopassa työskentelevä Kyllönen ja kuherruskuukausiaan puheenjohtajana viettävä Andersson ovat tässä mielessä tuoreempia voimia, joilla on vielä enemmän voitettavaa kuin useamman kauden puheenjohtajana ihastusta ja vihastusta herättäneellä Arhinmäellä.

Kolmanneksi voi arvioida sitä, kuinka monella kärjellä Vasemmistoliitto oikeistohegemoniaa yrittää puhkoa. Puheenjohtajan rinnalla on hyvä olla muitakin näkyviä johtohahmoja, mikä puoltaa Arhinmäen tai Kyllösen valintaa ehdokkaaksi.

***

Merja Kyllösen presidenttiehdokkuudessa on vasemmistolle monta mahdollisuutta. Kun ei ole paineita tulla valituksi tai päästä edes toiselle kierrokselle, voi keskittyä muihin tavoitteisiin: kokeilla uusia kampanjakeinoja, vaikuttaa keskustelun suuntaan ja aiheisiin, hankkia kannatusta ja näkyvyyttä uusilla alueilla tai uusissa ihmisryhmissä.

Tässä yhteiskunnassa valtaa tuntuvat saavan ne, jotka ärsyttävät minua – ne, joilla on pokkaa letkautella, piikitellä, yksinkertaistaa ja uhriutuakin sopivissa väleissä. Presidentinvaalit alkoivatkin innostaa, kun tajusin Kyllösen sopivan tähän määritelmään paremmin kuin kenenkään vasemmistopoliitikon. Hän voi olla se vasemmistopopulisti, josta kirjoitin Kansan Tahdon uudelle palstalle: populisti, jolla on pokkaa puhua yksinkertaisesti, vedota tunteisiin ja olla lähtemättä mukaan keskusteluihin, jotka eivät tue hänen omaa ydinviestiään.

Kuten Kansan Uutisissa kommentoitiin, vanhasten ja haavistojen harmaasta massasta Kyllönen ainakin erottuu. Ilman menestymispaineita voi olla helpompi menestyä.

[Kirjoitusta voi kommentoida Facebookissa tai sähköpostitse. Kuva: Nick Tulinen]