Oli mietittynä tähän aloitukseen eräs toinenkin aihe, kunnes eilen aamulla tuli vastaan Kalevan kolumni Pyhäjoen ydinvoimalahankeesta. Raahelaistoimittajan kirjoituksen kantava ajatus on, ettei voimalalle ole vaihtoehtoja, ja otsikkoa myöten alleviivataan vaihtoehtojen esittämisen tarvetta, jos hanketta haluaa vastustaa.

Toimittaja perustaa ajatuksen voimalan välttämättömyydestä sen mahdollisille sivuvaikutuksille: työpaikoille sekä toimeentulon ja hyvinvoinnin kasvulle. Jos sattuu pitämään hankkeeseen suoraan liittyviä ongelmia sivuvaikutuksia tärkeämpinä, on se kitinää, säksätystä ja huulten lärpyttelyä. Mitä sitten, vaikka hanke vaikuttaa niin kannattamattomalta, ettei siihen uskalla sitoutua kuin venäläinen valtionkorporaatio ja joukko kunnallisia energiayhtiöitä. Mitäpä siitä, että reaktoritoimittajan hanke toisensa jälkeen on vaikeuksissa.

On totta, ettei toista Pyhäjoen ydinvoimalan kokoista hanketta ole tarjolla näille leveyksille. Ydinvoiman kannattajat sysäävät vastuun vaihtoehdon keksimisestä vastustajille. Eikä tosiaan riitä, että keksii maan energiantarpeeseen vastaavan ratkaisun vaan sen täytyy kolumnistin sanoin olla jotain, ”joka tuo Pyhäjoelle, Raahen seutukuntaan, Pohjois-Pohjanmaalle, Pohjois-Suomeen ja lopulta koko maahan samanlaiset vaikutukset kuin ydinvoimalahanke”.

Mutta entä jos todistusvastuu olisikin voimalahankkeen keksijöillä ja kannattajilla? Entä jos huonoa hanketta saisikin vastustaa ihan vain sen huonouden vuoksi? Mitä jos vastuu hyvän ratkaisun keksimisestä olisikin meillä kaikilla eikä vain niillä, jotka eivät sattuneet keksimään ensin huonoa ratkaisua?

Kritiikki ilman omaa vaihtoehtoa on aivan sallittua. Valitettavasti vain härskeimmän aloitteen tekijälle on annettu kulttuurissamme pohjaesityksen tekijän rooli. Tätä olen saanut todistaa lyhyellä kunnallispoliittisella urallani monta kertaa; vaikka kaikki ymmärtävät jonkinlaisen veronkorotuksen tai palvelumaksun nostamisen välttämättömyyden, suurimman korotuksen esittäjät hurskastelevat poikkeuksetta omalla vastuullisuudellaan. Kohtuullisemmat korotukset eivät kelpaa edes vaihtoehdoksi.

Toki ydinvoiman vaihtoehtoja esitetään. Vihreät julkisti maanantaina oman, Fennovoiman hankkeen korvaavan mallinsa, joka nojaa uusiutuvaan energiaan, sähkön käytön tehostamiseen ja kysyntäjouston edistämiseen. Vasemmistoliiton puolesta eilen eduskunnassa puhunut Silvia Modig esitti energia- ja investointikäänteitä Suomeen. Ne tarkoittavat uusiutuvan energian (tuulivoima, aurinkoenergia, biokaasu) lisäämistä hajautetun energiatuotannon kautta sekä panostuksia älykkäisiin sähköverkkoihin, joukkoliikenneinvestointeihin ja energiatehokkaaseen rakentamiseen.

Ydinvoimalla ja sen vaihtoehdoilla on sama ero kuin monella muulla kiistanaiheella: toinen tarjoaa nopeita voittoja, toinen hitaita. Usein asetetaan vastakkain välittömät käytännön edut ja periaatteelliset ongelmat, jotka realisoituvat vasta joskus seuraavan vaalikauden jälkeen. Valitettavasti pikavoitot houkuttavat vastuullisiakin kuntapäättäjiä ja kolumnisteja, kunhan ne vain osuvat omille kulmille.

Oireellista on, että suhtautumista ydinvoiman lisärakentamiseen verrataan makuasiaan. Kolumnissa äiti tarjoaa rössypottuja eli veripalttua lapselle, joka suhtautuu siihen kavereiden kertoman perusteella nihkeästi, muttei pysty esittämään vaihtoehtoista ruokalajia. Lapsi on tietysti ydinvoiman vastustaja, mutta epäselväksi jää, onko vertauksen kaikkitietävä ja hyväntahtoinen äiti-auktoriteetti ydinvoimalobbari vai Kremlin strateginen suunnittelija.

Ydinvoimala on veripalttua, joka ravitsee ja vahvistaa, ja ydinvoiman vaarat ja kyseisen hankkeen ongelmat ovat vain veren aiheuttama puistatus – tunne. Jos puistatus johtuukin vaikka siitä, että pitää eläinten hengen riistämistä turhana ja vääränä, ei se riitä syyksi kieltäytyä ravitsevasta ruoasta. Ravitsevia kasvisruokia ei vertauksen maailmassa ole olemassakaan.

Siinä missä Rosatomin ja Fennovoiman ydinvoimala toisi työtä ja rahaa seutukuntaan, on sillä myös kielteisiä vaikutuksia: historiaan siirtyvä teknologia vie investointeja uusiutuvilta energialähteiltä, jättää yhä ratkaisematta tuhansia vuosia säteilevän jäteongelman, edistää ydinaseteollisuutta ja antaa etujaan aggressiivisesti suojelevalle suurvallalle suoran pääsyn maamme sisäpolitiikkaan.

Pitääkö tätäkin palttua maistaa ennen kuin siitä voi kieltäytyä?

(Kirjoitin ensimmäisen blogaukseni pikajunassa 266 matkalla Raahesta Vihannin kautta Helsinkiin. Blogin esittely lupailee viikottaisia kirjoituksia, mutta katsotaan nyt, miten käy. Nukkuakin pitäisi.)