Olen tottunut häviämään vaaleja, mutta näiden eduskuntavaalien tappion nielemiseen on mennyt melkein kaksi viikkoa. Syynä on varmasti se, että tein ehdokkaani ja puolueeni vaalityötä paljon mittavammin kuin missään aiemmissa vaaleissa. Ehdokkaani menikin iloisesti läpi, mutta Vasemmistoliiton tappion syiden ja seurausten pohtiminen on tuntunut aivan liian raskaalta.
Luettuani muutamia analyysejä (muun muassa Li Anderssonin ja Hanna Sarkkisen) ajattelin täydentää vasemmiston vaaliarviointeja muutamalla omalla huomiolla. Aika harvoista asioista pääsee edes sanomaan ”mitäs minä sanoin”, sillä monet virheet ovat myös omiani.
Viesti, joka ei mennyt perille
Moni on todennut, ettei Vasemmistoliiton elvytysteema konkretisoitunut äänestäjille työpaikkoina ja hyvinvointina. Vastustajat ja media saivat käännettyä valtaosan keskustelusta velkapeloksi. Myös puolue olisi voinut tehdä teemasta konkreettisemman. Vaikka erilaisia taustapapereita tuotettiin ja ehdokkaat keskustelivat sanoman ymmärrettävyydestä, kärki jäi ilmeisesti hiomatta. Olisi voinut olla listoja hankkeista ja laskelmia työllisyysvaikutuksista. Olisi voitu sopia yhteinen nimitys elvytykselle ja sen vastakohdalle – oman kokemukseni mukaan ehdokkaat käyttivät turhan paljon aikaa itse sen pähkäilemiseen, miten työpaikkoja luovasta elvytyksestä ja hyvinvointia nakertavasta kurjistuspolitiikasta pitäisi puhua.
Yhden tylsän kärjen taakse jäi monia muita kärkiä. Konkreettisten palvelujen ja hyvien työehtojen puolustaminen olisivat voineet olla hyviä kakkoskärkiä. ”Ansioturvaan ei saa koskea” ja ”kouluverkko on turvattava” kirjattiin kyllä ohjelmiin, mutta abstrakti hyvinvointivaltio vei niiden tilan viestinnässä.
Voi olla historian ja median syytä, että Vasemmistoliiton on vaikea puhua ymmärrettävästi turvallisuuspolitiikasta, Venäjästä ja Natosta, mutta toivon meidän jatkavan yrittämistä. Myös sääntelyn järkevöittämisen toivon tulevan vasemmiston agendalle, jotta voimme puolustaa julkista sektoria tehtävineen pitävillä perusteilla.
Vasemmistoliiton ja demareiden tappiota selittää myös osallistuminen kokoomusvetoiseen hallitukseen. Hallitusvastuu rokottaa aina jonkin verran, mutta nyt tappiota voi selittää sekin, että äänestäjät kokivat hallituspolitiikan ja vaaliteemojen ristiriidan liian suurena. Vaikka olisikin tyytyväinen Vasemmistoliiton tosiasialliseen toimintaan hallituksessa, omien päätösten perustelu hallituksessa ja toisaalta irrottautuminen hallituspolitiikasta lyhyellä oppositiotaipaleella ei tainnut onnistua. Tämän huomion tein oikeastaan vihreiden vaalimenestyksestä: he tekivät historiansa parhaan vaalituloksen irtisanoutumalla oman hallituseronsa jälkeen nopeasti hallituspolitiikasta ja kääntymällä aiemmin tekemiään kompromisseja ja ”torjuntavoittoja” vastaan.
Vaalitulosta on arvioitu myös punavihreyden kannalta. Joidenkin logiikalla ”perinnepunaisten” ehdokkaiden huono menestys tarkoittaa puolueen ”vihertyneen liikaa”. Toiset taas ajattelevat, että punavihreiden ehdokkaiden kannatus kertoo juuri oikeasta vihertymisestä. Itse uskon punavihreyden synnyttämien ristiriitojen olevan sukua puolueen kaikille ristiriidoille. Vaikka selitys on yksinkertaistava, minusta näiden ristiriitojen käsittelyyn ei ole tarpeeksi tilaa eikä kunnioittavan ja rakentavan keskustelun syntymiseen panosteta riittävästi. Nämä keskustelut vaativat johdon ottamista ja mielestäni oikea johtaja olisi puoluejohto.
Voimaa koneeseen
Näistä arvioista ei pidä päätellä, että vika olisi vain viestinnässä eikä viestin sisällössä. On poliittisesta kokonaiskäsityksestä, maailmankuvasta ja osaamisesta kiinni, miten viestit muodostetaan ja sanoitetaan. On poliittinen valinta pitää itseään pienituloisen puolustajana, hyvinvointivaltion korjaajana tai uuden yhteiskunnan rakentajana. Näistä syntyy hyvin erilaista viestintää.
Viestinnän lisäksi kehitettävää on puolueen järjestötoiminnassa. Kannatuksen lasku tuskin indikoi aktiivitoimijoiden määrän kasvamista ja jaksamisen parantumista. Raharesurssit vähenevät ja niiden kohdentamisesta tulee entistäkin tarkempaa. Samalla pitäisi pystyä huolehtimaan vapaaehtoisresurssista.
Tämä ei ole vain tulevaisuuden haaste vaan kehitys on ollut sama jo pitkään. Kesän 2013 puoluekokouksesta ja siellä hyväksytystä kehittämisasiakirjasta ei lähtenyt liikkeelle näkyvää projektia, jossa tarkasteltaisiin toiminnan rakenteita ja kulttuuria ja etsittäisiin toiminnan esteitä. Tärkeämpää kuin vaihtaa pikavauhtia puolueen johtoa on löytää uusia toimijoita ja heille entistä parempia toimintamahdollisuuksia.
Vaalikampanjan resursseista tein kaksi huomiota, joista ensimmäiseen viittasin jo edellä. Ehdokkaat pohtivat keskenään asioita, joiden ratkaisemiseen soisi olevan keskitettyjä voimavaroja. Toinen asia oli ulkomainostilan hankkiminen. Kokemukseni kolmesta kaupungista (Raahe, Helsinki, Oulu) on, että Vasemmistoliitto hävisi katunäkyvyydessä raskaasti. Toivottavasti eri mainoskanavien tehosta saadaan tutkittuakin tietoa, mutta ”valistuneella” mutulla arvioin ulkomainonnan olevan yksi parhaista tavoista saada toistuvia kontakteja ja jäädä mieleen.
Tapahtuuko nyt mitään?
Vaalitulos ei ollut yhdestä kampanjasta kiinni. Kaikissa vaaleissa ja vaalikausilla niiden välissä kamppaillaan yhteiskunnan oikeistolaistumista vastaan. Eurovaalien supertähtiin perustunut kannatuspiikki herätti turhia toiveita, mutta sen ei pidä estää puoluetta asettamasta kunnianhimoisia tavoitteita. Kaksi vaalien jälkeistä viikkoa on ollut henkilökohtaista kamppailua luovuttamista vastaan – ei niinkään vaalituloksen vuoksi vaan siitä epävarmuudesta, jakaako kukaan muu analyysiäni tappion taustoista ja välttämättömistä muutoksista, joita puolue kaipaa. Tapahtuuko nyt mitään? Tapahtuuko oikeita asioita?