Brexit-analyyseja lukiessa on palannut mieleen Li Anderssonin ennen kansanäänestystä kirjoittama teksti. Siinä hän ihmetteli oikeistolaisten virheellistä analyysia, jossa asetetaan vastakkain ovat ahdasmieliset nationalistit ja edistykselliset kansainvälisyyden puolustajat. Yleisradion mainion Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelman toimittaja Minna Pye on tehnyt paikan päällä paikan päällä tarkkanäköisepiä huomioita: eron kannattajat voittivat kansanäänestyksen, koska globalisaation häviäjät protestoivat.

Tietenkin happamaan sävyyn esitetyt kommentit, joissa todetaan ettei ero unionista pelasta brittejä globalisaatiolta, ovat oikeassa. EU on ollut paras mahdollisuutemme hallita globalisaatiota. Se ei ole sitä enää. Ylimielisyydessään EU-johtajat eivät ole osanneet tai halunneet kuunnella globalisaation häviäjiä. Ja nyt he kostavat.

EU ja sen kova ydin euroalue on valinnut pysyvän kuristuspolitiikan tien, jota betonoidaan yhä tiukemmin rakenteisiin. Poikkeavat näkemykset psykologisoidaan tai demonisoidaan muuten.

Uskossaan vahvat tekevät sitä, mitä uskossaan vahvat ovat aina tehneet: esittävät ratkaisuksi lisää sitä samaa, tässä tapauksessa integraatiota. Pääministeri Juha Sipilälle tämä ei käy, ja myös ulkoministerinä toimiva entinen unionin vastustaja tuotti selkäydinreaktiona jotain entisistä periaatteistaan muistuttavaa. Loogiseen johtopäätökseen eli euroeroon asti heidän analyysinsa ei riitä, huolimatta niistä lukuisista asiantuntijoista, jotka arvioivat että euromailla on edessään vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Suomi siis jatkaa ajelehtimista syvemmälle talouskuriin ja integraatioon, elleivät suuremmat voimat muuta virran suuntaa.

Puutteellisen analyysin kanssa käsi kädessä kulkee näennäisen pragmaattinen politiikka. Ilman kunnollista analyysia suomalaiset johtajat voivat kyllä periaatteessa olla samaa mieltä taloustieteilijä Sixten Korkmanin kanssa siitä, että myös globalisaation häviäjiä pitää tukea. Heille rajojen yli liikkuvien yritysten, pääomien ja johtajien verotus ei kuitenkaan ole koskaan niin alhaisella tasolla, ettei tarve osallistua kansainväliseen verokilpailuun olisi vielä suurempi. ”Tukemisen” lisäksi olisi sitä paitsi vielä kyettävä kuvittelemaan yhteiskunta, jossa ihmisille sallittaisiin arvokkuuden löytäminen muualta, kuin kilpailemisesta maailmanlaajuisilla työ- ja kulutusmarkkinoilla. Ihmisten puolelle asettuminen vaatii päättäväisyyttä. Eurooppa tarvitsee parempaa analyysia löytääkseen uuden suunnan. Ennen kuin on liian myöhäistä.