Itsenäisyyspäivänä en seurannut, kuinka kansakunnan eliitti kättelee puolivallatonta presidenttiä. Sen sijaan seurasin nykyteknologian avulla jotain paljon yhteiskunnallisesti kiinnostavampaa: sitä kuinka suomalainen fasismi etenee ja sitä, millaisia reaktioita se kansalaisissa ja viranomaisissa aiheuttaa.
Illalla nukkumaan mennessä Twitterissä käytiin kummallista jankutusta: toiset pyrkivät argumentoimaan, että poliisin olisi pitänyt olla turvaamatta ennalta ilmoitettua mielenosoitusta, koska mielenosoittajat olivat natseja. Toiset taas, että natseillakin on oikeus sananvapauteen. Kummatkin olivat väärässä.
Ensinnäkin: Suomessa tosiaan on mielipiteenvapaus, jota poliisin on turvattava. Olen itse ollut mielenosoituksissa ja tilaisuuksissa joita poliisin on lain mukaan turvattava, ja toivon todella, että poliisi ei tee päätöksiä tämän tehtävän hoitamisesta sen perusteella, sattuvatko työvuorossa olevat olemaan samaa vai eri mieltä mielenosoittajien kanssa. (EDIT: Niko Peltokangas tosin listaa poliisin harkintavallassa olevia muita toimia tähän liittyen.) Toiseksi: ne päätökset voidaan tehdä muualla. Kuten mainion Perustuslakiblogin kirjoittajat Jyväskylän natsimellakan jälkeen kirjoittivat, mielipiteenvapaus ei kuulu niille, jotka haluavat kieltää sen toisilta. Ja juuri sitä hitlertervehdyksiä tehneet marssijat haluavat.
Vastamielenosoituksen symppaajien poliisiin kohdistamasta kritiikistä tulee mieleen se, kuinka omana junnufutisaikana teki mieli syyttää häviöstä vastustajaa. Poliisin voimankäyttö pitää ehdottomasti tutkia. Jos poliisi saadaan näin vähäisten (tarkoitus ei ole vähätellä kenenkään vammoja, mutta ilmeisesti vakavilta ja/tai pysyviltä vammoilta vältyttiin) henkilövahinkojen seurauksena luopumaan esimerkiksi Yhdysvalloissa poliisille liian vaarallisena pidetyn paineaseen käytöstä ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu, niin vastamielenosoitus on jo onnistunut rakentamaan meille Suomea, jossa on hieman turvallisempaa ilmaista mielipidettään. Poliisin innokkuus leikkiä uusilla leluillaan ja harjoitella taktiikoitaan oikeilla ihmisillä täytyy kuitenkin tutkia aivan siitä riippumatta, ketä vastaan ja mitä turvatakseen poliisi on toiminut.
Mitä tästä sitten pitäisi oppia? Minusta laillista yhteiskuntajärjestystä avoimesti uhmaavien voimien vastustaminen ei ole lainkaan tuomittavaa. Itse asiassa se on ymmärrettävää – joku saattaisi pitää sitä jopa moraalisena velvollisuutena – ottaen huomioon kuinka huolestuttavalla vauhdilla kehitys on viimeisten vuosien aikana edennyt ja kuinka innottomasti erilaiset auktoriteetit demokratiaa toistaiseksi puolustaneet. Niitä pitää kuitenkin vastustaa paremmin.
Tällä kertaa jopa tempaukseen osallistuneet kritisoivat valittuja keinoja ja suunnittelemattomuutta, joka näyttää monesti olevan tärkeämpää kuin toiminnan vaikuttavuus. Puhumattakaan meistä monista, jotka jäimme kotiin emmekä ole viitsineet tehdä asioita paremmin. Muita mahdollisia tapoja on kuitenkin paljon, ja jokainen voi valita niistä itselleen parhaat: rohkeimmat voivat asettua ihmismuuriin tai muuten osoittaa äärioikeistolle olevansa eri mieltä, mutta jos kadulle lähteminen on itselle vierasta, niin seurakunnassa toimivat voivat päättää haluavatko hautausmaata käytettävän natsien poliittisen mielenilmauksen välikappaleena, tai vaikka Ruotsin tapaan laittaa kirkonkellot raikumaan vaarasta varoittaakseen. Kuten Niko Peltokangas kirjoitti, varmaa on se, että mitä enemmän vastustajia on, sen helpommin myös poliisi valitsee toimintansa kohteeksi juuri natsit, eikä vaikkapa lähimmäisenrakkauteen kehottavaa pastoria, jota uhattiin putkalla ja sakoilla, koska poliisi ei pystynyt takaamaan hänen turvallisuuttaan ja mielipiteenvapauttaan. Seuraavan kerran kun äärioikeisto taas liikehtii – ja päätellen kehityksen vauhdista se tapahtuu todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin – jokainen voi tykönään miettiä, mitä olisi itse valmis tekemään, jotta Suomessa olisi jatkossakin vapaus ilmaista mielipiteitään.