Torstaina näyteltiin näytelmä, joka oli jopa käynnissä olleiden politiikan hullujen vuosien mittapuulla erikoinen. Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen työllisti poliisia kritisoimalla tätä siitä, että poliisi vähätteli rikosta, josta hänellä oli tietoa. Aamun lehden ilmestyttyä poliisi ja Oinonen kävivät median välityksellä keskustelun, jonka aluksi poliisi kertoi selvittävänsä asiaa ja pyytävänsä Oinoselta lisätietoja asiasta. Oinonen kieltäytyi ja ilmoitti että ”sopii tulla kantamaan”. Iltapäivällä poliisi tavoitti Oinosen Prisman parkkipaikalla, mutta tämä kieltäytyi lähtemästä partion mukana poliisiasemalle. Poliisit eivät ryhtyneet kantamaan, vaan päästivät Oinosen ajamaan tiehensä. Tähän mennessä oli selvinnyt, että. Oinonen oli muistanut väärin uhrin iän, taustan, tapahtuma-ajan ja ajankohdan, jolloin oli kuullut tapauksesta. Poliisi kertoi asian olevan heidän osaltaan loppuun käsitelty.

Oinosen kummalliselta vaikuttava, myös alkuperäisessä mielipidekirjoituksessa näkyvä epäluulo poliisia kohtaan toistuu laajemmassa mitassa samana iltana ilmestyneessä kyselytutkimuksessa. Suomen Kuvalehden tilaamassa tutkimuksessa perussuomalaisten kannattajat erottuivat selvästi muiden puolueiden kannattajista, kun 74% heistä kertoo suhtautuvansa myönteisesti kiisteltyihin katupartioihin. 44% kaikista vastaajista kertoi pitävänsä niitä kielteisinä, mutta perussuomalaisten kannattajista vain 13% oli tätä mieltä. ”Katupartioiden suuri suosio juuri perussuomalaisten keskuudessa kertoo arvomaailmasta, johon katupartiot liittyvät. Tuossa maailmassa kyseenalaistetaan viranomaisten kyky turvata kansalaisten arkielämää ja oikeuksia”, tulkitsi tuoreeltaan Kansan Uutisten päätoimittaja Sirpa Puhakka.

Populistien työkalupakkiin kuuluu ympäri Eurooppaa epäluulon ja epäluottamuksen lietsominen omaa väkeä ja kuviteltua kansaa sortavia eliittejä kohtaan. Kyseessä voi olla media, poliitikot, virkamiehet, EU-byrokraatit, ja näköjään tämän päättymättömän joukon jatkoksi voidaan liittää myös poliisi. Yllättävää on, että puolueensa varapuheenjohtajankin toiminut poliitikko ostaa itse tämän harkitun strategian niin vahvasti, että äityy uhmaamaan virkavaltaa. Tämä saa miettimään, keitä muita kohtaan epäluulo voi kohdistua ja kuinka pitkälle sitä kokevat ovat valmiita menemään. Tämä sama epäluulo, joka saa osan ihmisistä hyväksymään katupartiot ja heidän kansanedustajansa jopa vaatimaan niitä, tekee katupartioista vaarallisia. Jos kansanedustaja on haluton toimimaan yhteistyössä poliisin kanssa, miten lienee katupartiomiesten laita?