Palvelin isänmaata sivarina 70-luvun alussa Näkövammaisten ammattikoululla. Se vuosi oli yksi antoisimmista vuosistani. Maailmani avartui merkittävästi. Sain kokemusta sellaisesta, mitä tuskin olisin koskaan muuten saanut.
Yksi merkittävimmistä huomioistani oli todeta oppilaitten halu ja tarve päästä töihin. Motivaatiota riitti, jos toisaalta uusiin ympäristöihin sopeutuminenkaan ei ollut aina helppoa.
Valitettavan usein vammaisen työllistyminen kilpistyi työnantajien konservatiiviseen asenteeseen.
Avustin näkövammaista tyttöä pääsemään puhelinvaihteenhoitajaksi tuttuun firmaan. Siihen aikaan sellainenkin tehtävä oli olemassa. Haastatteluun pääsy oli helppo, mutta henkilöstöpäällikön asenne kankea. Hän tuijotti vaivautuneena vuoroin tyttöä, vuoroin tämän koiraa kuin kummajaisia.
Kysymyksiä ja vastauksia tuli normaaliin tapaan:
-Mikä on koulutuksesi tehtävään?
– Olen saanut ammattiopetuksen Näkövammaisten ammattikoulussa.
-Miten kirjoitat viestit muille, siis näkeville?
– Kirjoituskoneella tietysti. Osaan kymmensormijärjestelmän. Itselleni muistiinpanot teen pistekirjoituksella.
-Vaihdepöydässä vilkkuu valo saapuvan puhelun merkkinä. Eikö se tee työtäsi vaikeaksi?
-Ei tee. Kuulen surinan ja tunnistan saapuvan soiton sormillani. Meitä varten on vaihdelaitteita, joissa valon ja äänen lisäksi nousee muovinen tikku nappulaan.
– Eikö sellainen laite ole työnantajalle hirveän kallis?
– Ei ole. Yhteiskunta maksaa sen, kun näkövammainen työllistyy.
– Entä sitten koirasi? Eikö sitä ole vaikea pitää sisällä kahdeksaa tuntia?
– Ei ole. Koira nukkuu jaloissani. Riittää, kun käytän sitä ruokatunnilla tarpeillaan.
Jne.jne.jne.
Haastattelu päättyi kohteliaisiin vakiofraaseihin. Tyttö lähti varmoin askelin opaskoiransa johdattamana kotiinsa. Jäin itse vielä hetkeksi juttelemaan henkilöstöpäällikön kanssa. Ei ollut vaikea aistia epäluuloista asennetta.
Kerroin kuitenkin, että alussa työhön opastaminen on haastavaa, mutta sen jälkeen voi olla vakuuttunut pitkäaikaisesta työssäpysyvyydestä. Työpaikka on iso juttu ja motivaatio on korkea.
Tyttöä ei palkattu siihen firmaan, ja ehkä hänen onnekseen. Hän sai toisen paikan, josta eläköityi työuraansa tyytyväisenä ja arvostettuna työntekijänä.

Kerrotunlainen asenne oli silloin yleinen. Toivottavasti nykyään ollaan avarakatseisempia. Kysymyksessähän ei ole pelkästään kahden kauppa, vaan todellinen win-win-win-suhde : hyötyjiä ovat työntekijä, työnantaja sekä yhteiskunta.

Otto Favén