Aloitin koulunkäyntini viisikymmenluvun alkupuolella. Minut tungettiin
alakoulun pulpettiin,  jossa istuin jalat kippurassa ja polvet
kansilevyssä kiinni. Istumajärjestyksessä jouduin aina aluksi
taaimmaiseen pulpettiin. Orastava likinäkö aiheutti tietysti ajoittaisia
oppimisongelmia, mutta rauhaton luonteeni auttoi. Pian sain
pakkosiirrron eturiviin open silmien alle.

Teini-iässä saavutin Mannerheimin mitan, 187 senttiä. Muuta
yhtäläisyyttä em.  sotaherran  kanssa minulla ei  ollutkaan. Saattaa
kuitenkin olla, että Iso koko toi  uskottavuutta meille molemmille - tai
ainakin  Carl Gustafille: hän sai  paraatipaikan Nikolai toisen
kruunajaisissa. Minä en päässyt koskaan niin pitkälle. Menin
siviilipalvelukseen, vaikka tietyssä asiassa fyysiset ulottuvaisuuteni
olisivat olleet erinomaiset maanpuolustukseen: kenkäni numero oli 47.
Militarismiin taipuvainen ex-ystäväni naljailikin  valintaani sanoen ,
että minulla oli luontaiset lahjat miinan poljentaan.Totta.
Neljäseiskan  kenkiä  on edelleenkin vaikea saada. Varsinkaan mieluisia
sellaisia. On  valittava  ne, jotka sopivat,tykkäsi tai ei.

Työni puolesta jouduin ja sain matkustaa paljon. Lentokoneitten penkit
olivat aina ahtaat - ellen sattunut saamaan  paikkaa turvauloskäynnin
kohdalta. Parikin tuntia likimain polvet suussa on aika moista
kidutusta. Mutta piina saattoi jatkua perilläkin. Päästäkseen
tyylikkäästi eroon vieraastaan, isännät silloin tällöin lykkäsivät minut
oopperaan, balettiin tai johonkin muuhun kulttuuritapahtumaan, jossa
toteutui sama ahtausongelma kuin lentokoneessakin. Olen nukkunut
makeasti mm. Tsaarin morsiamen Moskovassa, Oopperan kummituksen
Lontoossa, Sevillan parturin Budapestissa, Rigoletton Splitissä ja
Wienerblutin tietysti Wienissä. Riittävä väsymys ja pari lasillista
punaviiniä hyvän aterian ohessa auttoi nukahtamaan ahtaissakin olosuhteissa.

Kuusikolmosena pääsin eläkkeelle, ja tiesin mitä kaikkea alan tehdä.
Muitten harrastusten ohella keskityin fyysisen kuntoni ylläpitoon. Mutta
ikä on ennen kaikkea muuta kuin numeroita.
Jouduin lonkkaleikkaukseen. Leikkaus onnistui hyvin, mutta jalan
liikerata pieneni niin paljon, etten pääse enää korkearunkoisen
miestenpyöräni selkään.

Mieliharrastuksestani luopuminen ei tullut kuuloonkaan. Päätin ostaa
isokokoisen naistenpyörän, runko n. 600 milliä,  niin vaaka-  kuin
pystyputkenkin suhteen. Pidin selviönä, että sellaisia on, onhan niitä
kookkaita naisiakin. Aloitin etsimisen kierrätyskeskuksista. Ei
löytynyt. Kyselin alan erikoisliikkeistä. Ei löytynyt. Lähetin
marmatukseni aiheesta suuren sanomalehden yleisönosastoon. Julkaisivat
juttuni. Seurauksena oli 17 nettikommenttia, joista suuri osa
valitettavasti pääasiasta harhautuneita. Tuli kolme tarjoussoittoakin,
joista yksi oli ylitse muiden:
Pirkanmaalaisesta vanhainkodista soitti kirkasääninen ja mitä
miellyttävin rouva. Kertoi olevansa yli yhdeksänkymppinen ja tarjosi
ilmaiseksi äitivainaansa  vanhaa pyörää, ostovuosi 1928. Hän ei sitä
enää tarvitse. Pyörä on hyvässä kunnossa ja noudettavissa Sastamalasta.
Olin sulaa siihen paikkaan. Tiedä vaikka kävisin katsomassa varsinaista
senioripyörää.

Mutta miksi ja kenelle, Sastamalan rouvan ohella,  kirjoitin tämän
vuodatuksen?

Teille rakkaat tuotesuunnittelijat, markkinamiehet ja
urheiluvälinekauppiaat. Ette ole huomanneet, että elinikä on noussut,
keskimitta kasvanut, lonkkaleikkaukset yleistyneet ja senioritkin
harrastavat liikuntaa. Emmekä  halua harrastaa sitä pelkästään
keinutuolissa. Haluamme sukupuolineutraaleja polkupyöriä. Sellaisiakin ,
joissa ei tarvitse heittää jalkaa korkean rungon ylitse. Ja muitakin
vempeleitä erikokoisille ihmisille.

Otto Favén