Korona on melkein voitettu, jälleen kerran. Määrätietoisella otteella hallitus sulki melkein kaiken, missä useampi ihminen tapasi toisensa. Olin vakuuttunut, että syksyllä kaikki on toisin. Mutta ei ollut. Eikä seuraavanakaan syksynä.

Alussa purin aktiviteettiani kotiympäristöön. Jätesäkit täyttyivät huikeasta määrästä A nelosia ja muuta paperiroskaa. Olin vakuuttunut, että paperit, joita en ollut tarvinnut kahteenkymmeneen vuoteen, ei muutu tarpeellisiksi kaapinpohjahauteessakaan. Eivätkä muuttuneetkaan.

Sitten siirryin vaatteisiin. Lapsenlapset nappasivat joitakin kappaleita. Löysivät sanojensa mukaan makeita retro-kuteita. Kärräsin kenkiä, tossuja, sukkia,paitoja, housuja, kalsareita, puseroita UFF:n jo valmiiksi pullollaan oleviin keräilypömpeleihin. Toivottavasti löytävät käyttäjänsä.

Seuraavaksi olivat vuorossa kotoisat ongelmajätteet. Kuivuneet maalit, liimat, liuottimet, sähköjohdot yms. Onneksi pääkaupunkiseudullamme on loistava sorttiasemajärjestelmä. Hylkytavaran lajittelusysteemi on luotu mallikkaasti, henkilökunta on osaavaa ja neuvoo mielellään. Suurin osa hylkytavarastani otettiin vastaa veloituksetta.

Elektroniikan lyhyt elinkaari tuli yhdellä vilkaisulla todistetuksi:
tietokone-, näyttöpääte- ja printterivuoret olivat uskomattomia. Laitteet , jotka muutama vuosi sitten olivat maksaneet maltaita, makasivat sikin sokin siirtolavojen pohjalla. Onneksi ainakin osa tästä romusta päätyy uusiokäyttöön.
Toivottavasti näin käy myös käytöstä poistetuille jääkaapeille, pakastimille,, ja pölynimureille. yms.

Riipaisi katsoa, kun jotkut toivat hylkytavarana hyviä huonekaluja ja muuta ihan kuranttia käyttötavaraa. Siinä, jos jossain tulin vakuuttuneeksi kulutusyhteiskunnan tolkuttomuudesta.

Tavaravuorten katselu herätti tunteita ja ajatuksia. Olikohan jotkut asiat sittenkin ennen paremmin? Nuoruudessani tavaroitten kestoikä oli aivan toista luokkaa. Ja jos vempeleet menivät epäkuntoon löytyi ammattilaisia, jotka osasivat korjata ne tavanomaisin työkaluin ja kohtuuhinnoin. Lankapuhelin kesti ainakin kolmekymmentä vuotta. Huonekaluissa oli niin hyvät rungot, että ne voitiin verhoilla uudelleen viiteen kuuteen kertaan. Umpipuiset hyllyt kestivät tavaroitten painon painumatta luokille, kuten modernit lastulevyversiot.

Kuinka hölmönä pidinkään sitä, kun isoäitini viikkasi tavaroitten käärepaperit, ja laittoi ne keittiön seinällä olevaan kangaspussiin. Erityisessä arvossaan olivat voipakettien rasvaiset päällyspaperit: niillä voideltiin paistinpannut ja pullapellit. Samaan pussiin päätyivät kerälle laitetut paperi- ja manillanarut odottamaan uutta käyttöä.

Mennyttä ei saa takaisin, eikä tarvitsekaan saada. Yleisesti ottaen elämme paljon parempaa elämää kuin viisi – kuusikymmentä vuotta sitten. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö monissa asioissa voisi ottaa oppia perinteisistä kotitalouskäytännöistä.

Ja onhan meillä sentään jäljellä riemastuttava esimerkki vanhasta hyvästä kierrätys perinteestä: pullonpalautus.