Vastaus:
Ei missään pelkästään, mutta kolmessa asiassa erityisesti.
Koin oman lisävalaistumiseni vuosia sitten kesämökillä Kerimäellä. Tarkennettuna tämä tapahtui ulkohuussissa, joka sijaitsee hyvän äänieristyksen päässä itse mökistä, harjun ylärinteellä. Maisema on kuin Saimaa askin kannesta: saaria, honkia, joitten välistä näkyy kirkas Puruvesi. Autuuden tunne on uskomaton.
Maiseman katselu kantaa tovin, ja se hurmaa aina. .Mutta omat ajatukset vaativat muutakin. Lisähenkistymiseen tarvitaan stimulanssi, ja se on kirja.
Sellaisen löysin joitakin vuosia sitten kirpputorilta. Se toimii kerta toisensa jälkeen. Kyseessä PIKKUJÄTTILÄINEN vuodelta 1955. Kun järvenselkää on tuijotellut henkiseen tasautumiseen asti, otan kirjani huussin hyllyltä ja avaan sen umpimähkään.
Lueskelen Suomen historiaa, ulkomaan kieliä, Platonin ajatuksia, opettelen tekemään solmuja tai tutustun ulkomaitten lippuihin. Kaikkea löytyy yli tuhannelta sivulta. Opin ja en opi. Muistan ja unohdan. Monet kirjani tiedot ovat jo vanhentuneet, mutta omalla tavallaan on herkullista lukea , miten asiat ovat olleet ja sitten muuntuneet. Verrattoman tietoteokseni takana oli nuorisokirjailija ja nuorisotyöntekijä Yrjö Karilas. Idean hän oli saanut vastaavan kaltaisesta amerikkalaisesta teoksesta. Monessa kodissa Pikku Jättiläinen on ollut se toinen kirja vihkiraamatun vieressä.
Kirja on ollut monelle hyvä ponnahduslauta syvällisempiin opintoihin, since 1938.

Mutta todelliseen lukuharrastukseen on tarvittu paljon kirjoja. Apu löytyi Karjalasta puolitoista vuosisataa sitten:
Viipuriin perustettiin Suomenkielinen lainakirjasto. Asialla oli kansan syvistä riveistä noussut sitkeä Juho Pynninen herätyshuutoineen. Näin syntyi myös malli pitäjänkirjastoille.
Vapaa, maksuton kirjasto on ollut, ja on edelleen yksi merkittävimmistä kansansivistyslaitoksistamme.
Kaikki kunnia Oodin kaltaisille suurkirjastoille, mutta erityisen merkittäviä uran uurtajia ovat olleet kansakoulujen vaatimattomat ”lainastot”, joihin menemisen kynnys oli matala. Tarjolla on ollut kirjallisuutta Pekka Töpöhännistä ja Tarzaneista Dostojevskeihin. Näin lukuharrastuksen saattoi aloittaa jo alakouluasteella, eikä se ollut rahasta kiinni.

Lukemisen keskeisin edellytys on tietysti lukutaito, ja siinä Suomi on ollut yksi kärkimaista jo 1800 luvulta alkaen. Kiitos siitä kirkolle (jota kastamattomana pakanana ja skeptikkona kiitän harvoin):
Kirkko monopolisoi vihkimisoikeuden varhain. Naimaluvan edellytyksenä oli rippikoulu ja syvälle päähän päntätty Lutheruksen Katekismus. Molemmat edellyttivät lukutaitoa. Vielä tämän jälkeenkin kirkko ylläpiti kansan lukutaitoa kinkereitten muodossa. Ydinajatuksena oli tietysti kansan pitäminen hartaana ja Herran helmassa, mutta väliäkö sillä. Kansa oppi lukemaan. Jopa oman aikansa anarkistit, seitsemän veljestäkin oppivat.

Kiitokset koko kolmiyhteydelle. Siis Kirkolle, Juho Pynniselle ja Yrjö Karilaalle. Teitte suurtyön.

Otto Favén