Olen lukenut sanomalehtiä pitkään. Tietysti Hesaria (valitettavasti tietysti), mutta myös Kansan Uutisia. Iso-isälleni tuli aikoinaan sekä Vapaa Sana, että Työkansan Sanomat. Myöhemminhän lehdet viisaasti yhdistettiin Kansan Uutisiksi.

Opiskeluaikanani, kiihkeimmän radikalismin vuosina Tiedonantajankin pläräily oli vähintään ”MUST”. Pitihän tietysti olla ajan tasalla kapitalismin laman syvenemisestä ja ideologisen taistelun kiihtymisestä. Näin kuului lentävä lause silloin. Vierastin lehden edustamaa poliittista körttiläisyyttä. Olen koko aikuiselämäni ajan varonut ehdottoman totuuden löytämistä, olipa sitten kyseessä politiikka, maailmankatsomukset tai uskonto.

Vapaasta Sanasta jäi vahvimmin mieleen sarjakuva Olle Bull, sekä kuva, jossa atomivakoilusta syytettyjen Rosenbergien pojat kävivät jättämässä kuolemantuomion saaneille vanhemmilleen viimeisen tervehdyksensä. Samaistin pojat likimain saman ikäisieen itseeni ja vanhempaan veljeeni.

Olen nähnyt KU:n muutokset ja kehityksen koko sen olemassaoloajalta. Olen edelleenkin tilaaja.
Haikailen vanhoja asioita, myönnän (ikäongelmako?), mutta muutosten myötä moni hyvä asia lehdessä on jäänyt uudistamisinnon jalkoihin. Tiedän myös, että taloudellisista syistä kaikkea ei voi tehdä.

Mutta:
Mitä on tapahtunut kulttuurille, rakas KU? Onko sellaista ilmiötä enää olemassakaan? Sitten Kantokorven kuoleman en muista nähneeni ensimmäistäkään kuvataidearvostelua. Kauan, kauan sitten Modest Savtschenko, alias Martti Savo, kirjoitti Kansan Uutisiin valtakunnan parhaat elokuva-arvostelut. Ja onko Suomesta loppuneet vasemmistohenkiset kolumnistit? Mistä löytyisi uudet tuulaliinavarikset ja juorkunanjussit? Entä kunnon satiirikko-irvailijat, toveriXsät ja parkkarit? Jopa itse tiedustelupäällikkö Seppo Tiitinen luki perjantaisin viikkolehdestä Usko Kyykän huimia seikkailuja. Parempaa syytä lukea Kansan Uutisia hänellä tuskin olikaan.

KU:ssa on edelleen loistokkaita hyvien kirjoittajien artikkeleita, mutta se ei poista sitä, etteikö myös yleisön osastoa, urheilua ja huumoriakin tarvittaisi. Lehteä vaivaa vaikeasti määriteltävä tosikkomaisuus.

KU:n uusi formaatti on tyylikäs, mutta visuaalisesti lehti on lattea (piristävä poikkeus oli Li Andersson maaliskuun numeron kansikuvassa).

Kaipa tässä on turha enää rypistää, kun homma on housuissa, mutta tuliko uudistajilla koskaan mieleen tehdä vaihtoehtona vaikka kerran kuussa ilmestyvä ex-Viikkolehden kaltainen tabloidi? Pakittaakin voi.

Otto Favén