Martti Ahtisaari, merkittävä suomalainen rauhanrakentaja kuoli. Kaikki kunnia hänen elämäntyölleen.
Seurasin kotisohvalta tutun kaavan mukaista hautajaisrituaalia. Ei mitään yllättävää. Oli jälleen tavanomainen armeijaspektaakkeli.
Jäin miettimään, miksi Suomen valtion päämiehen hautajaisten pitää aina olla niin militaristiset?
Jos asiaa kysyy kadunmieheltä, perustelut ovat selvät. Presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö. Niinpä viimeisellä matkalla myös armeijan edustajien on oltava mukana.
Ehkä niin, mutta vähempikin sotilaallisuus olisi riittänyt. Vähempikin määrä kivääreitä ja pistimiä olisi riittänyt. Miksi surumusiikkina pitää aina olla Narvan marssi? Kaunis kappale sinänsä, mutta eikö Narvan maisemissa vuotanut veri, ei vapaus ja veljeys, tuskin tasa-arvokaan.
Väkisinkin tuli mieleeni toisen merkittävän rauhantekijän, Olof Palmen, hautajaiset liki 40 vuotta sitten. Kulkueen pääosassa oli kansa. Palmen puolueen, sosiaalidemokraattien, sekä ammattiyhdistysten liput liehuivat. Monen muunkin kansalaisjärjestön liput ja tunnukset liehuivat.
Poiketen Suomesta, Ruotsin puolustusvoimat ovat valtiopäivien ja maan hallituksen alaisia. Näin pitäisi olla Suomessakin. Presidentin seremoniallinen puolustusvoimien päällikkyys ei ole tätä päivää. Vaikka Ruotsi on kuningaskunta, se on demokraattinen kansalaisyhteiskunta. Palme ei ollut kuningas vaan pääministeri, siis faktinen valtion päämies.
Säätyläisperheeseen syntynyt Palme oli rauhan, oikeudenmukaisuuden, inhimillisyyden ja tasa-arvon pääministeri. Sen aisti hänen hautajaisissaankin. Erityisesti silloin, kun Arja Saijonmaa lauloi Violetta Parran ”Elämälle kiitos”- laulun. Siis elämälle!
Otto Favén