Tunne oman maasi historia

Kirjoitin tuollaisen tiivistelmän oppilailleni silloin, ennen kuin Suomi täytti 100 vuotta. En tiedä, lukiko sitä kukaan. Luulen, että taisi mennä lähimpään lehtiroskikseen, mutta tietojen etsiminen oli minulle kiinnostavaa. Minulle selvisi, etten itsekään tiennyt oikeastaan mitään Suomen lyhyestä 100 vuoden pituisesta historiasta. Myöhemmin kopioin tämän omille lapsilleni.

Annan tämän nyt Sinulle, hyvä Kansan Uutisten lukija – niin, ja Hyvää itsenäisyyspäivää!

Suomen itsenäisyyden aika

Ennen Suomen julistautumista itsenäiseksi valtioksi 6.12.1917 Suomi kuului lähes sata vuotta Venäjän keisarikuntaan. Suomi oli siis Venäjän suuriruhtinaskunta, itsehallintoalue, jolla oli lupa käyttää omaa kieltään, noudattaa omia lakejaan ja jolla oli oma rahayksikkö, markka. Kuitenkin Venäjän keisarilla oli ylin valta, hän saattoi antaa määräyksiä Suomea koskien.
Tuona aikana Venäjällä oli keisareina Aleksanteri I, Nikolai I, Aleksanteri II, Aleksanteri III ja Nikolai II.

Kun Suomi 1809 liitettiin Venäjän keisarikuntaan, Suomi oli Euroopan köyhimpiä maita, Suomi kuitenkin kehittyi nopeasti ja itsenäistymisen aikaan 1900-luvun alussa Suomi oli Euroopan keskitasoa.

1800-luvulla kansallisromantiikan aate levisi ympäri Eurooppaa. Suomessakin monet taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Albert Edelfelt ja Pekka Halonen ihailivat ja maalasivat suomalaista luontoa ja suomalaisia mytologisia aiheita. Elias Lönnrot oli v. 1835 julkaissut Kalevalan, joka innoitti taidemaalareita, erityisesti Akseli Gallen-Kallelaa ja säveltäjä Jean Sibeliusta. Myös kirjailija Juhani Aho ja Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä” kuuluvat tähän kansallisromantiikan aikakauteen. Oli myös muodikasta olla ”fennomaani”, rakastaa omaa Suomen isänmaataan ja suomen kieltä ja vaatia, että suomen kieltä piti käyttää kaikissa virastoissa.

”Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä.[5] Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi oli tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä.[6]”

Kun sitten lokakuun vallankumouksen tuulet puhalsivat Venäjällä ja Venäjä toisen maailmansodan ( 1914 – 1918 ) jälkeen joutui sekasortoiseen tilaan ja bolsevikit ( työläiset ) Leninin johdolla ottivat vallan, oli Suomelle sopiva hetki julistautua itsenäiseksi. Se tapahtui 6. joulukuuta 1917. Joulukuun 30. päivä 1917 Suomen edustajat jättivät pyyntökirjelmän neuvostohallituksen edustajalle, valtuuskunta lähti Pietariin tuota kirjettä viemään.
Myöhään seuraavana iltana, vuoden 1917 viime tunteina suomalaiset saivat Leninin, Trotskin ja Stalinin allekirjoittaman kirjelmän, jossa kansankomissaarien neuvosto hyväksyi Suomen itsenäisyyden.

Miksi neuvostohallitus hyväksyi Suomen itsenäisyyden?

Lenin kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta ja halusi saada myötätuntoa muilta kansoilta antamalla Suomen erota Venäjästä. Lenin kuvitteli, että nyt Suomella olisi mahdollisuus itsenäisenä valtiona liittyä maailmanvallankumoukseen, jossa ei olisi enää riistävää rikasta, kapitalista yhteiskuntaluokkaa ja sorrettuja, riistettyjä työläisiä. Hän ajatteli, että vallankumouksen aalto leviäisi myös Suomeen. Haluttiin näyttää maailmalle, että kun keisarivallan aikana Venäjä ajatteli vain omaa etuaan, niin neuvostovallan uutena aikakautena Sosialistinen neuvostotasavalta ajatteli koko maailman ( myös pienen Suomen ) etua.
Ensimmäisinä Suomen itsenäisyyden tunnustivat Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa, muut maat myöhemmin.

Sisällissota, kansalaissota, vapaussota, luokkasota, v. 1918

Näin monella nimellä on kutsuttu vuoden 1918 tapahtumia, jossa kansalaisista tuli toistensa vihollisia poliittisen aatteen takia.

Kun Suomi oli itsenäistynyt 1917, Suomi oli ollut Venäjän alainen ja täällä oli ollut venäläisiä varuskuntia ja venäläistä sotaväkeä, joka ei poistunut maasta niin nopeasti kuin porvarit olisivat halunneet.

Myös monet suomalaiset olivat osa maatalousyhteiskuntaa ja Suomessa oli vallalla torpparilainsäädäntö. Se tarkoitti, että monet pienviljelijät olivat talonpoikien vuokramailla, heillä oli oma pieni torppansa ja omat vuokrapeltonsa, joita he viljelivät. Heidän piti kuitenkin tehdä maanomistajalle, talolle töitä ja maksaa viljalla ja muulla tavoin oikeudesta viljellä maata. Erityisesti kiireaikana, kun heinät piti korjata tai vilja puida, heidän piti tehdä ensin talon työt ja sitten vielä hoitaa omat pellot. Sanottiin, että ”kuu on torpparin aurinko”, se tarkoitti, että omat pellot piti hoitaa iltamyöhällä tai jopa yöllä.

Maanomistajat, kartanot ja rikkaat talonpojat kohtelivat toisia torppareita hyvin ja kohtuullisesti. Toiset vaativat liikaa työtä, joka aiheutti katkeruutta köyhissä ihmisissä. Kun sitten sosialismin ja vallankumouksen aate levisi myös Suomeen, täältä löytyi innokkaita työväen aatteen kannattajia ja he alkoivat järjestäytyä työväestön kokouksissa. He sitoivat käsivarteensa punaisen nauhan.
Toisaalta jääkäreitä oli saamassa Saksassa sotilaskoulutusta, he halusivat ajaa venäläiset sotilaat pois maasta. Jääkäriliikkeen piiristä alettiin myös organisoida järjestyskaarteja, joista myöhemmin tuli suojeluskuntia. Porvarillisissa piireissä ( valkoisten puoli ) nämä suojeluskunnat ajateltiin laillisen vallan suojelijoiksi, mutta punaiset kokivat heidät uhkaksi erityisesti siellä, missä työväestö oli mennyt lakkoon.

Punaiset ja valkoiset olivat törmäyskurssilla.

”Lopulta suomalainen katsoi suomalaista kiväärin tähtäimen yli. Toiselle antoi apua venäläinen, toiselle saksalainen, eikä kumpikaan suomalaisten sinisilmien tähden”.

Punakaartit olivat heikosti järjestäytyneitä ja tiedonkulku ja aseistus oli heikkoa. He aloittivat sodan myös venäläisten kiihkoilijoiden painostuksen alla liian aikaisin tammikuussa 1918. Vasta maaliskuussa he olisivat olleet paremmin valmistautuneita.

Ensialkuun punaiset pääsivät niskan päälle, koska valkoisten suojeluskuntalaisten tilanne aseistuksen suhteen ei alussa ollut parempi. Venäjän armeijassa oli palvellut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Mannerheim, joka Venäjän vallankumouksen jälkeen oli siirtynyt Suomeen. Hänet kutsuttiin valkoisten johtajaksi Sotilaskomiteaan. Hän perusti tukialueen Pohjanmaalle, valkoisten alueelle ja Vaasasta tuli valkoisten kaupunki. Mannerheim antoi riisua aseista venäläisiä sotilaita, jotka antautuivatkin helposti, heiltä valkoiset saivat lisää aseita. Sota oli verinen ja noudatteli Hämeenlinnan rautatien pikkupaikkakuntia. Lopulta valkoiset pääsivät voitolle ja Tampere vallattiin huhtikuussa 1918. Tampere oli kärsinyt suuria tuhoja. Huhtikuussa Hangossa nousi maihin myös saksalaisia joukkoja valkoisia auttamaan, vaikka Mannerheim oli sitä mieltä, että heitä ei olisi tarvittu, sota olisi voitettu ilman heitäkin.

Suurin katkeruus ja vihanpito alkoivat vasta sodan jälkeen. Valkoiset teloittivat pikaoikeudenkäynneissä suuret määrät punaisia. Tämä oli kosto niistä raakuuksista, joihin jotkut punaiset olivat syyllistyneet, esimerkiksi kartanonherroja oli surmattu punaisten toimesta.
Kaikkein suurin määrä punaisia vankeja kuoli vankileireillä, joihin heidät koottiin. He kuolivat nälkään ja tauteihin, noin 12 500 punavankia menetti henkensä vankileireillä.

Sisällissota jakoi Suomen kansan pitkäksi aikaa, koko 1920- ja 1930-luku olivat poliittisen kuohunnan aikaa. Sisällissota jätti myös haavoja ihmisten mieliin.
Ehkä joskus voit kysyä mummultasi tai ukiltasi, tai joltain vanhalta sukulaiselta, mitä hän on kuullut niistä ajoista kerrottavan.

Nuori itsenäinen Suomi 1920- ja 1930-luvuilla matkalla kohti toista maailmansotaa ja Suomen Talvisotaa

Suomi oli 1920- ja 1930-luvuilla jakautunut kansa. Vuoden 1918 sodan kahtiajakautuminen punaisiin ( kommunisteihin ) ja valkoisiin ( oikeistopiireihin ) näkyi yhä kansan keskuudessa.
Kansan yhtenäistäminen ja laillisen hallitusvallan ( presidentin, pääministerin ja parlamentin eli eduskunnan ) kunnioittaminen oli tärkeätä saavuttaa.

”Alkusählinki” oli siinäkin, että saatiin nuorelle uudelle maalle valittua johtaja. Monarkistit kannattivat kuninkaan valintaa ja sellainen Suomelle valittiinkin. Saksalainen Hessenin prinssi Heinrich valittiin 1918 Suomen kuninkaaksi, mutta kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, joka päättyi 1918, valittu kuningas jäi kotimaahansa Saksaan ja luopui kruunusta. Lopulta tasavaltalaista ajattelutapaa ( presidentin valintaa ) kannattavat äänet voimistuivat eduskunnassa ja maalle saatiin valittua ensimmäinen presidentti vasta vuonna 1919. Hän oli K.J. Ståhlberg.

20- ja 30-luvut olivat poliittisen kuohunnan aikaa. Työläiset lakkoilivat, satamalakko kesti jopa kymmenen kuukautta. Toiset vastustivat näitä lakkoja. Syntyi Lapuanliike, joka sai alkunsa pohjalaisten talonpoikien piirissä, mutta laajeni liikkeeksi, joka pyrki hajottamaan eduskunnankin. He olivat oikeistoradikaaleja, jotka olivat sitä mieltä, että punaisia kommunisteja ja sosialisteja ei Suomessa tarvita ja he turvautuivat oman käden oikeuteen. He kyyditsivät autoilla sosialistisesti ajattelevia kansalaisia kohti itärajaa, kohti Neuvostoliittoa ( Venäjää ), riisuivat heidät alushoususilleen ja pahoinpitelivät.

Näitä radikaaleja piirejä vastassa oli ”laillisuusrintama”, joka oli sitä mieltä, ettei oman käden oikeus ole sallittua. Lapuanliikkeen johdossa oli Vihtori Kosola, maanviljelijä Pohjanmaalta. Lapuanliike järjesti talonpoikaismarssin Helsinkiin, jonne 12 000 lapualaista marssi osoittamaan mieltään. Hallitus otti juhlallisin menoin vastaan talonpoikaismarssin. Lapuanliike sai sen aikaan, että kommunistien kirjoittelua lehdistössä rajoitettiin lailla. Lapuanliikkeen ja laillisuusrintaman varsinainen yhteenotto oli Mäntsälän kapina v. 1932.
Pääministerinä oli silloin Svinhufvud, joka piti kuuluisan radiopuheen. Hän käski Lapuanliikkeen miehiä lähtemään koteihinsa. Lisäpontta puheelle antoivat Mäntsälän tienvarteen ryhmitetyt panssarivaunut. Miehet tottelivat ”Ukko-Pekkaa”, joksi Svinhufvudia nimitettiin. Hänestä tulikin myöhemmin presidentti.

Lapuanliike lakkautettiin, mutta tilalle tuli IKL, Isänmaallinen Kansanliike, joka oli oikeistoradikalistinen liike ja ihaili Saksaa. Saksassa Adolf Hitler oli noussut vuonna 1933 valtaan ja liitti itseensä Preussin ja marssi myöhemmin Puolaan ja Tsekkoslovakiaan. Saksan maailmanvalloitus oli alkanut.

Myös ”valkoisen Suomen” voittajapuolen johtaja Mannerheim oli taas mukana, nyt puolustusvoimien ylimpänä komentajana. Hän oli jo vuonna 1934 sitä mieltä, että Suomen puolustusta, siis armeijaa, pitää vahvistaa. Neuvostoliitto taas pelkäsi, että Saksa käyttää Suomea hyökätäkseen Suomen kautta Neuvostoliittoon. Vuonna 1936 Leningradin ( nyk. Pietarin ) piirijärjestön sihteeri Zdanov puhui: ”Meille kantautuu yhä äänekkäämpänä kuuluviin fasismin pedonulvonta, hammastenpurenta, fasismin, joka valmistautuu sotaan Neuvostoliittoa vastaan”. Suomi oli valittu jo 1920-luvulla Kansainliittoon, joka oli Yhdistyneiden Kansakuntien ( YK ) edeltäjä. Suomi kuvitteli saavansa tukea Kansainliitolta, joka oli länsimielinen liitto Neuvostoliiton vaatimuksia vastaan. Toisin näytti kuitenkin käyvän.
Neuvostoliitto esitti vaatimuksia Suomelle turvallisuustakuista, ettei Suomi sallisi Saksan hyökätä Suomen kautta Neuvostoliittoon. Suomi ei halunnut sen kummempia takuita antaa, Suomen neuvottelijat totesivat Suomen olevan puolueeton. Myös Hangon tukikohdan Venäjä halusi tarkkailuasemakseen, lisäksi olisi vuokrattava neljä Suomenlahden saarta Venäjälle. Mannerheim olisi joitakin myönnytyksiä ehkä hyväksynytkin, mutta Suomen ulkoministeri Eljas Erkko keskeytti neuvottelut. Neuvottelijat palasivat Moskovasta Helsinkiin marraskuussa 1939. Pahaenteisesti Neuvostoliiton ulkoasiain komissaari totesi:”Asia jää sotilaiden haltuun”. Ammuttiin Mainilan laukaukset, jotka aloittivat Talvisodan. Venäjä syytti Suomea laukausten ampumisesta, suomalaiset väittivät, että Venäjä itse oli ampunut nuo kuuluisat tykinlaukaukset, jotka aloittivat Talvisodan.
Marraskuun lopussa 1939 Venäjä hyökkäsi Kannaksella ja Helsinki joutui yllätyspommituksen kohteeksi.

”Sodan ensimmäisten kuukausien aikana Suomi oli pystynyt torjumaan hyökkäävän vihollisen. Tilanne näytti vakavalta, mutta ei toivottomalta. Oli käynyt ilmi, ettei maata pystyttäisi miehittämään muutamassa viikossa, kuten venäläiset olivat laskeneet. Puutteellista aseistusta korvasi aseitakin voimakkaampi kansallinen yhtenäisyys, talvisodan henki, ja horjumaton halu puolustaa maata vihollisen hyökkäystä vastaan.”
Länsivaltojen edustajatkin alkoivat kirjoitella ”Talvisodan ihmeestä”, jossa pieni Suomi uhrautuen taistelee ylivoimaista vihollista vastaan. Varsinainen apu jäi kirjoittelun tasolle, jonkin verran materiaalia saatiin. Myös Ruotsilta pyydettiin apua, mutta Ruotsi kielsi avun toimittamisen maansa kautta, vedoten siihen, ettei halunnut sekaantua konfliktiin.

Hävittiinhän se sota, se kesti maaliskuuhun 13.3.1940 saakka, jolloin rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa. Miehet olivat väsyneitä, ei ollut reservejä ja tykinammukset olivat loppu. Suomella oli kiire suostua rauhanehtoihin, kun Venäjä tarjosi rauhanneuvotteluja, vaikka se merkitsi alueluovutuksia, ettei olisi käynyt vielä pahemmin. Venäjä olisi voinut miehittää koko Suomen.

Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle 11 prosenttia maa-alueistaan ja toiseksi suurimman kaupunkinsa Viipurin. Talvisodan synnyttämä revanssi- eli kostohenki oli osaltaan viemässä Suomea Jatkosotaan.

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat 26 662 sotatoimissa menehtynyttä ja noin 1 000 siviiliä.[74] Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen 48 745 kaatunutta ja 158 863 haavoittunutta,[75] mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Mannerheim arvioi muistelmissaan mm. tuhottujen divisioonien perusteella kaatuneiden neuvostosotilaiden määräksi 200 000.

Olisiko Talvisota neuvottelemalla voitu välttää? Sitä on vaikea tietää. Olisiko Venäjä siinä tilanteessa vähitellen ottanut valvontaansa koko Suomen, kuten toisen maailmansodan jälkeen kävi Virolle, Latvialle ja Liettualle, jotka kuuluivat Venäjän etupiiriin? Myös Suomessa oli yltiöisänmaallista ajattelua ennen Talvisotaa, se on tietysti nuorelle kansakunnalle luonnollista. Emmehän ole vanha kansakunta vieläkään. 6.12.2017 Suomi täytti sata vuotta.

Kaikki aseet saisi hävittää koko maailmasta, niin ei olisi kärsimystä. Ei olisi pelkoa sodasta, ei kuolleita ja raajarikkoja, isättömiä tai äidittömiä lapsia, eikä sukupolvesta toiseen jatkuvia sodan haavoja ihmisten mielissä. Kukapa sitä viitsisi kepeillä toisiaan hakata, ilman aseita maailma olisi parempi paikka; tämä viimeinen on minun mielipiteeni.

Jatkosota vuosina 1940 – 1944 ja Suomen sotakorvaukset

Neuvostoliitto keskitti Kannakselle valtavan hyökkäyksen keväällä 1939 ja ehdotti rauhansopimusta Suomelle. Neuvostoliitto ( Venäjä ) halusi ”rauhoittaa” Suomen rintaman, koska Stalin aavisteli Hitlerin hautovan hyökkäyssuunnitelmia Neuvostoliittoa kohtaan. Neuvostoliitto ja Saksa olivat allekirjoittaneet hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta Stalin tiesi, että se on vain sopimuspaperi, jonka Saksa ehkä rikkoo, niin kuin kävikin.
Suomi tarttui Talvisodan uuvuttamana rauhanmahdollisuuteen, peläten koko maan miehittämistä. Kuitenkin rauhanehtoja pidettiin kohtuuttomina, koska Suomi menetti alueitaan ja joutui asuttamaan evakkoperheitä. Suomessa puhuttiin ”pakkorauhasta” ja ”häpeärauhasta”. Koko maassa liput laskettiin puolitankoon ja suruliputettiin, kun kuultiin rauhanehdot.
Suhteet Neuvostoliittoa kohtaan olivat kireät. Suomi epäili Neuvostoliiton aikeita ja pelkäsi, että maan miehittäminen saattoi edelleen olla mahdollista. Samaan aikaan Suomen sotilasjohdon välit Saksaa kohtaan lämpenivät. Saksa esitti Suomelle pyynnön siirtää joukkoja Pohjois-Norjasta Suomeen ja pyysi lupaa käyttää Suomea kauttakulkumaana hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vastineeksi Saksa lupasi toimittaa Suomelle aseita ”niin paljon kuin Suomi tarvitsee”. Aseet olivat vanhoja, mutta kunnostettuja.
Kesällä 1940 Saksa oli valloittanut suuren osan Eurooppaa, vain Englanti osoittautui sitkeäksi vastustajaksi. Hitler alkoi suunnitella sotaretkeä Neuvostoliittoa vastaan ( Barbarossa-suunnitelma ) ja halusi Suomen taistelevan Saksan rinnalla. Suomalaiset halusivat vallata Talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Jotkin tahot, kuten IKL ( Isänmaallinen Kansanliike ) unelmoivat jopa Suur-Suomesta. Saksa aloittikin kesäkuussa 1940 hyökkäyksen kohti Neuvosto-Venäjää ja Suomi liittyi sotaan mukaan. Aluksi joukot pääsivät nopeasti entisille rajoille. Osa joukoista ei halunnut ylittää vanhoja rajoja, katsottiin, että alueet oli jo vallattu takaisin. Hyökkäys pysäytettiin ja alkoi asemasodan vaihe vuosina 1941 – 1943. Sotilaat kävivät kotonaan ja tekivät kaikenlaista pikku askartelua korsuissa. Aika oli turhauttavaa ja tylsää.
Kun alkoi vaikuttaa siltä, että Saksa häviää sodan ja Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksen Kannaksella, alettiin miettiä sodasta irtautumista. Tykistökeskitys 9.6.1944 Kannaksella oli niin valtava, ettei sotahistoria tunne vastaavaa. Suomalaisten rintamalinjat murtuivat ja osa sotilaista joutui pakokauhun valtaan. Tilanne oli perääntymisvaiheessa joillakin rintamalohkoilla niin sekava ja sekasortoinen, että jotkut upseerit ampuivat myös omia suomalaisia sotilaitaan saadakseen sotilaat takaisin kuriin.

Suomi solmi 4.9.1944 rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Rauhanehtoihin kuuluivat myös sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle. Alkoi jälleenrakennuksen ja sotakorvausten maksamisen aika.
Saksa, joka oli hyökännyt suureen osaan Eurooppaa, joutui antautumaan ehdoitta 8. toukokuuta 1945. Toisessa maailmansodassa oli kuollut kymmeniä miljoonia ihmisiä ja tuhottu kokonaisia kaupunkeja. Lisäksi Saksa oli surmannut keskitysleireillä miljoonia juutalaisia, romaneja, slaavilaisia ja vammaisia. Saksa joutui sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin Nürnbergissä, jossa sitä syytettiin rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Monia saksalaisia upseereja ja kenraaleja määrättiin teloitettavaksi tai pitkiin vankeustuomioihin. Saksa jaettiin kahtia Itä-Saksaan ja Länsi-Saksaan. Toista puolta valvoivat amerikkalaiset, toista venäläiset. Saksan ei annettu perustaa liian vahvaa armeijaa. Sodan varjot ja häpeä keskitysleireistä seurasivat monia saksalaisia sukupolvia. Asioista ei haluttu puhua.

Vasta sodan jälkeen syntyneet lapset ja heidän lapsensa ovat uutta sukupolvea, joka ei tunne olevansa vastuussa isiensä pahoista teoista. Historia pitää tuntea ja muistaa, jotta se ei koskaan toistuisi.

Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle

Kun Suomi teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa, Suomen piti ajaa saksalaiset joukot pois maasta. Niin Suomi kävi sotaa entistä aseveljeään Saksaa vastaan. Saksalaiset joukot vetäytyivät kohti pohjoista ja suomalaiset seurasivat perässä. Sotaa nimitettiin Lapin sodaksi. Vetäytyessään kohti Jäämerta ja Norjaa saksalaiset tuhosivat kaiken, sillat, maantiet ja polttivat kylät.

Neuvostoliitto oli määrännyt Suomelle raskaat sotakorvaukset maksuksi Suomen aiheuttamista vahingoista Neuvostoliitolle.

Suomen piti 600 miljoonan dollarin arvosta toimittaa Neuvostoliitolle tavaroina puutavaraa, paperia, selluloosaa, meri- ja jokialuksia ja erilaisia koneita. Toimitukset saatiin käyntiin, koska Suomella oli käytössä teknistä ja teollista taitoa, jota laajennettiin tarvittaviin mittoihin. Suomalaiset hyväksyivät sotakorvausten suorittamisen velvollisuudekseen. Niin lähti sotakorvausjuna toisensa jälkeen Vainikkalan asemalta kohti Neuvostoliittoa. Sotakorvausten maksaminen kesti kahdeksan vuotta, viimeinen veturi lähti kohti Neuvostoliittoa vuonna 1952.

Suomalaiset keksivät korvikkeita, kun sotien ja sotakorvausten aikana kaikesta oli pulaa. Tehtiin puukenkiä, juotiin korvikekahvia, jonka joukossa saattoi olla vähän oikeaa kahvia, nukuttiin paperilakanoissa, kenkiäkin tehtiin pahvista. Kansa oli kekseliästä ja nousi sodan raunioista.

Myös suhteet Neuvostoliittoa kohtaan haluttiin rakentaa rauhanomaisiksi. Ymmärrettiin kahden hävityn sodan jälkeen, että pitkä raja Neuvostoliiton kanssa on tosiasia ja että meidän pitää tulla keskenämme toimeen. Presidentti Paasikivi aloitti ja presidentti Kekkonen jatkoi liennytyspolitiikkaa. Erityisesti 25 vuotta presidenttinä ollut Urho Kekkonen osasi toimia venäläisten kanssa venäläisiä miellyttävällä tavalla. Tamminiemen saunassa kestittiin monia venäläisiä johtajia, jotka kaikki tulivat Kekkosen kanssa erittäin hyvin toimeen. Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin YYA-sopimus, eli Ystävyys- Yhteistyö- ja Avunantosopimus, jota myöhemmin jatkettiin. Suomen talous alkoi kehittyä myös Neuvostoliiton ja Suomen välisen kaupan ansiosta, joka oli ainakin 15%. Edelleenkin kauppa Suomen ja Venäjän välillä on merkittävää. Maiden välillä on voimassa Naapuruussopimus, joka on solmittu vuonna 1992.

Lähteet: 1. Suomen historian pikkujättiläinen, 2. Kansalaissodasta sisällissodaksi, Pro Gradu-tutkielma, kuinka historian oppikirjat kuvaavat 1918 sotaa, Timo Väistö, 2011

Lähteet: Suomen historian pikkujättiläinen, Wikipedia: Talvisota, Esa Anttala: Talvisota, 105 taistelujen päivää