Koulukiusaaminen on esillä jatkuvasti. Viimeksi sijaisopettaja järkyttyi oppilaiden kielenkäytöstä*, eduskunnassa taas eduskunnan puhemies Paula Risikko suhtautui asiaan hyvin vakavasti saatuaan tietää, että monet kansanedustajat ovat kokeneet seksuaalista häirintää ja käynnisti toimet asian kitkemiseksi eduskunnasta.

Seksuaalinen häirintä voidaan jossain mielessä rinnastaa kiusaamiseen. Kuinka paljon on kysymys tökeröistä yrityksistä flirttailla, sitä emme tiedä. Näin voi tapahtua tilanteissa, joissa ihmisiltä puuttuu pelisilmä, mikä on hyvän maun mukaista ja mikä ei. Tietysti alkoholilla on varmasti osuutensa, pikkujouluissa ja muissa vastaavissa tilanteissa. Mutta osaksi seksuaalinen häirintä, härskit puheet ja vitsit, ovat myös vallankäyttöä, jonka yksinkertainen tarkoitus on hämmentää ja alistaa kuulijansa.

Paula Risikon viestin: ”Eduskunta on kansanedustajien työpaikka, jossa on noudatettava hyvän työympäristön pelisääntöjä, varmistettava työturvallisuus ja tarvittaessa ryhdyttävä työsuojelutoimiin”*, pitäisi koskea yhtä lailla kouluja. Koulu on lasten työpaikka.
Kouluista kaikki lähtee. Koululla on vanhempien lisäksi myös vastuu kasvatuksesta, miten koululaitos vastaa tähän haasteeseen?

Liian kauan on kiusaajia ymmärretty ja asioita hyssytelty. En suinkaan väitä, ettei minun opettamissani luokissa olisi esiintynyt kiusaamista. Ehkä sitä jonkin verran kuitenkin esti minun erittäin kielteinen suhtautumiseni kiusaamiseen ja härnäämiseen. Mutta poissa opettajien silmien ja korvien alta oppilaat toimivat toisin ja kaikki eivät uskalla kannella. Jouduin jopa vähän hakaukseen joidenkin kollegojen kanssa, kun suhtauduin niin tuomitsevasti kiusaamiseen. ”Kiusaajaakaan ei saa tuomita”, minulle sanottiin, ”eikä noin voimakkaasti saa sanoa kiusaajalle”. Ei tietenkään kiusaajaa pidä tuomita, mutta mielestäni kiusaaminen pitää tuomita ja koulujen pitää uskaltaa sanoa: kiusaaminen on väärin ja sen pitää loppua!

Siihen voi olla monia syitä, miksi joku kiusaa toisia. Ehkä kiusaajalla itsellään on paha olla, kotona vanhemmat riitelevät usein tai kotona on muita ongelmia. Ehkä hän on itse epävarma omasta itsestään, pärjäämisestään ja osaamisestaan ja haluaa ottaa jonkun silmätikuksi, että hän itse ei joutuisi pilkan kohteeksi. Mutta voi olla niinkin, että koulu on hänestä tylsää ja jonkun kiusaaminen on hiukan jännittävää, antaa tunteen vallasta – se voi riittää syyksi. Kiusaajat ja usein heidän vanhempansakin puolustelevat, että ”sehän oli vain läppää” tai ”hehän vain pelleilivät”. Kysymykseeni: ”miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tehtäisiin tai sanottaisiin noin?” joku oppilas on vastannut: ”ei se minua yhtään haittaisi”. En usko, ettei se häntä haittaisi, vaikka toisin sanoo.

Nyt joku asiantuntija sanoo, että meillähän on KiVa-koulu-ohjelmat, joilla on saatu myönteisiä tuloksia aikaan. Lisäksi on Skidikantti-kurssit, joiden tarkoitus on vahvistaa lasten itsetuntoa, jotta he eivät ”uhriutuisi”. Aivan kuin kiusaamisen uhrien pitäisi olla jotenkin toisenlaisia, sopia paremmin joukkoon. He eivät saa olla omana itsenään, ehkä varovaisia, hiljaisia tai pelokkaita. Monet, jotka poikkeavat joukosta joutuvat muiden pilkan ja härnäämisen kohteeksi. Lapset ja nuoret saattavat olla äärimmäisen julmia ja vahingoittaa toisiaan pitkäksi aikaa. Miksi me aikuiset sallimme tällaisen?

Voi tietenkin olla, että jollakulla lapsella tai nuorella on jokin piirre tai tapa, joka oikeasti ärsyttää tai jopa inhottaa muita. Meidän aikuisten on tehtävänä neuvoa, miten toiselle kohteliaasti voi asiasta mainita, mieluimmin kahden kesken – se ei oikeuta kiusaamiseen.

Haastan kaikki rehtorit, kiireistään huolimatta, pitämään ”Ihmisten kesken”- oppitunteja, vaikka vähän isommalle oppilasryhmälle kerrallaan. Opettajia ei tällä asialla enempää tarvitse työllistää, heillä on uuden opetussuunnitelman kanssa muutenkin tarpeeksi töitä.

Näillä oppitunneilla rehtorit voisivat näyttää vaikka esimerkkejä tekstiviesteistä ja Facebook- päivityksistä, jollaisia ei saa tehdä. He voisivat ottaa kunnia-asiakseen esimerkiksi vaatia oppilailta, että ”meidän koulussamme oppilaat kohtelevat toisiaan ja opettajia kunnioittavasti” ja ”mikäli korviini kantautuu tietoja toisenlaisesta käyttäytymisestä koulussa tai netissä, puhun kyseisen oppilaan kanssa henkilökohtaisesti”. Tähän huutoon pitäisi tietysti myös vastata ja toimia, kuten on sanonutkin. Niille vanhemmille, jotka vetoavat yksityisyydensuojaan ja sanovat, että ”meidän nuoremme saa kirjoitella ihan minkälaisia viestejä hän haluaa, se ei kenellekään kuulu”, voisi rehtori vastata, että ”tietysti saa kirjoitella, mutta mikäli se vaikuttaa koulun ilmapiiriin ja heikentää muiden oppimistuloksia, se on koulun asia”.

Tämä on vaikea asia, mutta jotenkin tähän pitää tarttua – meidän aikuisten. Vähä vähältä me onnistumme kääntämään tämän järjettömän käytöksen ja törkeyksien suunnan, ettei toisen ihmisen loukkaamista lasten ja nuorten keskuudessakaan enää pidetä fiksuna.

*Yle-uutiset 16.9.2018
*Uusi Suomi 12.9.2018