Vanhustenhoito oli yksi ennen vaaleja eniten ihmisiä puhuttanut aihe. Osan keskusteluista aiheuttivat vanhustenhoidossa tapahtuneet julkitulleet väärinkäytökset, jopa suoranaiset rikokset. On merkillistä, nyt näistä väärinkäytöksistä media ei puhu juuri mitään. Onko jotenkin yhteisesti sovittu, että asioita ei juuri nyt tuoda esille? Kuitenkin kiitos Marja Sannikalle perjantai-illan 14.2.2020 ohjelmasta!
Mikä ihme mättää vanhustenhoidossa? Ai niin – se raha! Vanhukset, jotka ovat koko elämänsä Suomen eteen töitä tehneet, eivät enää ansaitse valtiovallan mielestä mitään, kun he eivät tuota mitään. Tältä se näyttää, kun seuraa tätä traagista keskustelua vanhustenhoidosta ja varsinkin, kun kuulee ikäviä totuuksia todellisista tapauksista.
Kuntien päätöksenteon ongelmat
Kansainväliset yritykset rynnivät Suomen vanhustenhoitomarkkinoille ja lupasivat, että kaikki hoituu hienosti – ja tietysti halvalla! Kunnillahan on hankintalaki, joka ohjaa kuntia, heidän pitää kilpailuttaa tarjoukset. Suuret kansainväliset yritykset pystyivät pudottamaan hinnat väliaikaisesti niin alas, että kunnat joutuivat heidät rahapulassa hyväksymään. Usein käy niin, että jonkin ajan kuluttua hintoja nostetaan – tai luvattu palvelutaso ei toteudu. Kunnat eivät voi kovin nopeasti puutteisiin reagoida.
On tullut myös ongelmia kuntien kanssa. Esimerkiksi yksityinen toimija Joutsan Palvelukotiyhdistys ry vaatii kunnalta 90 000 euroa korvauksia Joutsan kunnalta pilottikokeilun osalta.* Joutsan kunnanhallitus hylkäsi oikaisupyynnön. Näitä korvausvaatimuksia tulee ehkä muillekin kunnille ja niistä käydään oikeutta. Kalliiksi tulee.
Mitä sitten tapahtuu, jos kansainväliset hoivayritykset vetäytyvät markkinoilta, kun he eivät saa riittävästi voittoa? Rahat kääritään liiveihin, eli siirretään veroparatiisin tileille ja yritys ajetaan konkurssiin. Mistä kunta sitten nopeasti ottaa uudet toimijat?
Pitäisi säilyttää järki kuntien päätöksenteossa. Julkinen terveydenhuolto ja vanhustenhoito on säilytettävä julkisena. Palvelunjärjestäjät, varsinkin jos ne ovat yksityisiä, eivät järjestä sitä, mitä ei välttämättä tarvita. Kunnallisten tilaajien pitäisi valvoa, mitä palvelua he saavat. Kunnat eivät selviä tällaisesta valvontaurakastaan näiden yritysten perässä juostessaan ja mahdollisista oikeudenkäynneistään näiden jättien lakimiesten kanssa. Vasta sitten seuraavat valvonnassa Valvira ja Avi. Valituksia on tehty ja Valvira on antanut huomautuksia, että epäkohdat pitää korjata.
Vasta nyt on tullut Valviran määräys, että Attendon on korjattava puutteet vanhusten hoivapalveluissa.* Miksi päätöksen tekeminen on kestänyt näin kauan, vaikka epäkohdista on tiedetty jo kauan? Mitä tästä päätöksestä käytännössä seuraa?
Kyllä, kyllä, me korjaamme puutteet, vakuuttelevat Attendo ja Mehiläinen. Mahdollisesti he eivät tee yhtään mitään ja seuraamukset eli sakot ovat heidän liiketoimintansa mittakaavassa olemattomia, jos sellaisia edes määrätään.
Ehdotus vanhuspalvelulaista
”Päätöksessään hallitus päätyi siihen, että hoitajamitoitus tulee olemaan 0,7 eli kymmentä vanhusta kohden tulee olemaan seitsemän hoitajaa. Nykyinen suositus on 0,5. Laki on tarkoitus saada voimaan ennen vuotta 2023.”*
Nyt on saatu lakiehdotus vanhuspalvelulaista. Lakiehdotus on hyvä ja välttämätön, mutta miksi se toteutetaan vasta vuoteen 2023 mennessä? Vanhukset eivät voi enää odottaa.
Vanhukset ovat niitä jotka odottavat, että joku tulisi!
Kotihoito on tehoton tapa hoitaa vanhuksia. Se on myös epäinhimillistä, monet vanhukset tuntevat turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Monet haluaisivat päästä palvelutaloon, jos se olisi vain mahdollista. Jossakin vaiheessa tehtiin poliittinen päätös, että koti on ihmiselle paras paikka mahdollisimman pitkään, vaikka vanhus olisi huonokuntoinen. Silloin varmaan ajateltiin, että se tuo laitoshoitoon nähden säästöjä. Näin ei kuitenkaan tapahdu.
Kotihoitajien aika menee automatkoihin, parkkipaikan etsimiseen, paikasta toiseen siirtymiseen ja vanhuksen kanssa olemiseen jää hyvin lyhyt aika. Vanhusten päivät ovat lähinnä odottamista, kuka tulee tarkistamaan lääkkeet, kuka pesemään, kuka mittaamaan verenpaineen. Se on päättäjiltä myös ovela tapa siirtää vastuuta omista vanhoista omaisista sukulaisille. He yrittävät sitten paikata kotihoidon puutteita ja laitoshoidon huonoa tasoa. Näin ei saa olla.
Kotihoitoa voidaan järjestää vanhuksille, jos riittää, että heidän luonaan käydään ehkä kerran, tai kaksi kertaa viikossa, eli he ovat niin hyväkuntoisia, että pärjäävät hyvin. Jos heidän luonaan pitää käydä useita kertoja viikossa ja jopa vuorokaudessa, koti ei ole enää paras paikka.
Omaisille voidaan toki myöntää omaishoidontukea, mutta jos ei ole omaisia auttamassa ja vanhus tarvitsee monta kertaa vuorokaudessa apua, vanhusten on siirryttävä palvelutaloon.
Uusia ideoita palvelutalojen elementtiyksiköistä
Palvelutalot voidaan rakentaa helposti siirrettävistä ja purettavista toisiinsa liitettävistä parakkimallisista yhden huoneiston yksiköistä, joita voidaan kätevästi lisätä ja vähentää tarpeen mukaan. Näiden elementtiyksiköiden pitää mahtua kuljetuslavalle. Suomesta löytyy insinööri- ja arkkitehtiosaamista ja talovalmistajia, jotka kykenevät edullisesti toimittamaan tällaisia yksiköitä. Samalla saadaan työtä suomalaisille rakennusfirmoille. Nämä viipaleyksiköt pitää sijoittaa terveyskeskusten tai sairaaloiden välittömään läheisyyteen.
Maa pitäisi jakaa kylmästi alueisiin. Aina tietyn alueen vanhukset hoidetaan näillä alueilla, tai vanhukset voivat siirtyä minne vain. Viipaleyksiköt voi tarvittaessa purkaa ja siirtää muualle, kun vanhuksia esimerkiksi maaseudulla ei enää ole. Helsinkiin pitää rakentaa kerrostaloja vanhuksille.
Jokaiseen palvelukotiyksikköön pitää palkata keittäjä, siivooja, talonmies ja yksi hoitaja on oltava aina paikalla. Vanhusten kunnon mukaan ja palveluyksikön koon mukaan hoitajia pitää olla riittävä määrä. Terveyskeskuslääkäri tai sairaanhoitaja tekee kiertokäynnin tarvittaessa joka päivä. Palveluyksikössä on yhteinen ruokailutila.
Virikerikkaan päivittäisen ohjelman ja ulkoilun jälkeen ei tarvita rauhoittavia lääkkeitä, eivätkä asukkaat ole onnettomia ja sekaisin. Tarvitaan vain innostunut toiminnanjohtaja, joka on vastuussa, ohjaa ja innostaa muita.
Onko pienimuotoinen yritystoiminta mahdollista?
Tässä olisi mahdollisuus myös suomalaisten yritystoiminnalle, MUTTA … nyt tulee iso mutta. Aina kun on kyse yritystoiminnasta, on mahdollista, että ihmiseen iskee ahneus. Joku palveluyksikön toiminnanjohtaja voi ajatella, ei niitä ulkoiluhetkiä joka päivä tarvitse järjestää, eiväthän ne kaikki vanhukset muistakaan, olivatko ulkona vai eivät, eikä se lauluhetkikään ole niin tarpeellinen, säästetään siinä yksi työntekijä. Yksityiseen yritystoimintaan saisi kunta suostua vain, jos yrittäjällä on kutsumus hoitaa vanhuksia ja hän haluaa tehdä sen mahdollisimman hyvin. Ehkä hän ansaitsee sillä elannon perheelleen. Vanhustenhoidolla ei ole tarkoitus kenenkään rikastua.
On aivan karmivaa, miten tämä bisnes on annettu kansainvälisten suuryritysten käsiin, kuten Esperi Care tai Terveystalo. Ne eivät tee sitä hyvin, vaan vanhukset jätetään heitteille, tämä on nyt nähty.
Julkisen terveydenhuollon pitää Suomessa huolehtia vanhuksista. Rikkaat saavat mennä minne haluavat ja maksaa itsensä kipeiksi.
*Joutsan Seutu, 12.2.2020
*Helsingin Sanomat, 13.2.2020, sivu A 16
*Kaleva.fi, 14.2.2020, Laki 0,7 hoitajamitoituksesta annetaan torstaina eduskunnalle: ”Vihdoinkin parannuksia vanhusten hoitoon”