Pontus PurokuruAavistelin alkuvuodesta, että 2016 on kerrankin hiljaisempi vuosi, jolloin ehtii vetää henkeä ja keskittyä tärkeisiin asioihin. Vuosi 2015 oli itselleni täyttä tykitystä palkkatöineen, Kreikan kriiseineen, vesivahinkoineen, vaaleineen, pakolaisine ja rasisteineen. Kirjakin tuli kirjoitettua.
Sitten tuli 2016 ja brexit, Trump, ammuskelut ja pommi-iskut, Pyhäjoen poliisiväkivalta, natsitappo ja meemifasistien nousu, kirjaesiintymiset ja loputtomat väittelyt internetin setätoimittajien, äärioikeistotrollien ja käppäukkojen kanssa.
Ei ihme, että Carrie Fisher, Debbie Reynolds, Prince, Muhammed Ali, David Bowie, Leonard Cohen, Harambe, Fidel Castro, Kaasuputki-blogi ja muut kuolivat kaikki 2016.
Monilta osin vuosi todella oli itselleni hiljaisempi. Keskityin olennaiseen eli taiteesta ja viihteestä nauttimiseen. Asetin itselleni tavoitteeksi lukea vuoden aikana 52 kirjaa, katsoa 52 elokuvaa tai sarjaa ja pelata läpi 52 peliä. Kirjoja luin lopulta 55. Elokuvia ja sarjoja katsoin yli sata. Pelejä ehdin pelata vain 50.
Olen listannut lukemisiani, näkemisiäni ja pelaamisiani vuosien ajan. Jotkut pitävät listojen tekemistä ahdistavana suorittamisena tai vastenmielisenä itsekehuna. Itseäni se innostaa. Tykkään myös lukea muiden julkaisemia listoja ja innostua niistä (esimerkki: Ville Luoma-ahon bloggaukset kirjoista ja elokuvista).
Yritin valita jokaisesta lajista olennaisimmat kokemukset tältä vuodelta. Tämä on niille, jotka pitävät listoista.
52 kirjaa
1. Mari Kondo: The Life-Changing Magic of Tidying Up. Kun tavaroiden omistaminen ja materiaalinen yltäkylläisyys tuli mahdolliseksi työväenluokalle, keskiluokka alkoi erottautua alemmista luokista harrastamalla asketismia ja minimalismia, joogaamalla, omaksumalla Applen estetiikan, konmarittamalla ja niin edelleen. Konmari-metodissa hienoa on omistamisen ja siivoamisen tunnepuolesta liikkeelle lähteminen. Tavaroiden organisointi ja kodin sisustaminen ei ole koskaan pelkkä tekninen kysymys.
2. Andy Weir: Yksin Marsissa. Supernörtti ahmintaromaani perunanviljelystä Marsissa. Myös elokuvaversio on onnistunut.
3. Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun. Irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Pidin Holapan ja Ahokkaan selkeästä ja analyyttisesta kirjasta. Tämä on yksi perusteoksista, joista kannattaa lähteä liikkeelle, jos haluaa yrittää ymmärtää nykyistä taloutta ja politiikkaa.
4. Mats & Susan Billmark: Elä enemmän, stressaa vähemmän. Self-help-kirjat ovat guilty pleasure, josta harvoin jää mitään mieleen. Ei karkkipussistakaan välttämättä jää mitään mieleen.
5. Eetu Viren & Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka. Viime vuosien tärkeimpiä kirjoja, filosofis-poliittinen ja vallankumouksellinen prekariaatin monumentti.
6. Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa. Kuten muut vastaavat oppaat, Astikaisen sujuva kirja osoittaa, että rahaton elämä on mahdollista, jos on sosiaalisesti supertaitava.
7. Jürgen Kocka: Kapitalismin lyhyt historia. Pätevä joskin melko tavanomainen esitys kapitalismista. Kirjan paras puoli on sen korostaminen, että kapitalismi ei ole ideologia vaan joustava ja “koneellinen” järjestelmä. “Kapitalismia vastustavien ajatusten jatkuva leviäminen ei ole kyennyt myöhempinäkään vuosisatoina pahemmin hidastamaan järjestelmän leviämistä”, koska kapitalismi ei ole mikään aatesuunta vaan hyvin käytännöllinen valtasuhteilla ja eroilla pelaava dynamiikka.
8. Juha T. Hakala: Pakattu aika. Ajanhallintaoppaat ovat toinen nautinnollinen guilty pleasure.
9. Jaana Kivi: Bryssel myyty. Lobbausparatiisin kauppiaat. Törkeän vetävästi kirjoitettu ja journalistiseksi kirjaksi erittäin valmis ja ehjä paketti europarlamentin lobbaamisesta. Merkitsin kirjaan niin paljon olennaisia kohtia, että en osaa valita tähän yhtä niistä.
10. Svend Brinkmann: Pysy lujana. Elämä ilman self-helpiä. Vuoden parhaita self-help-kirjoja. Nimestä voisi päätellä parodiaksi, mutta sen sijaan kirja on vapauttava positiivisen psykologian ja self-help-kliseiden kritiikki.
11. Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tauti. Niin kulunutta kuin vertaaminen Danteen onkin, tästä visvaa ja usvaa tihkuvasta helvetinkiertueesta tulee mieleen Jumalaisen näytelmän kiertue. “Graafinen” romaani myöhäiskeskiaikaisista luokkaeroista, sukupuolijaoista ja hallusinaatioista.
12. Emilia Kukkala & Pontus Purokuru: Luokkavallan vahtikoirat. Oma kirja oli lukiessa vähän parempi kuin kirjoittaessa. Olen tyytyväinen tulokseen, jos miettii sitä, miten nopeasti ja vähillä resursseilla kirja on kirjoitettu. Jos olisi ollut enemmän aikaa ja rahaa, olisin halunnut tehdä enemmän toimittajahaastatteluja ja seurata monia kirjan tekoprosessin aikana esille nousseita johtolankoja.
13. Elina Henttonen & Kirsi Lapointe: Työelämän toisinajattelijat. Hieman hajanainen kokoelma erilaisista tavoista järjestää työtä. Ehkä kuitenkin todellisia työelämän toisinajattelijoita ovat työttömät, seksityöläiset, kerjäläiset ja sijoittajat…
14. Sonya Lindfors (toim.): TOISEUS 101. Jos osaa lukea ja klikata tämän linkin auki, ei ole yhtään syytä olla tarttumatta tähän lyhyeen johdatukseen.
15. Paavo Järvensivu: Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Degrowth-ajattelun edistämisestä tunnettu Järvensivu etsii ekologisesti kestävää tapaa rakentaa yhteiskuntaa ja muistuttaa, että vaikka monista asioista vallitsee niukkuus, raha ei ole yksi niistä.
16. Salla Nazarenko: Ihana kiihko. Miksi seksi on niin tärkeää. Kun kirja julkaistiin, kommentoin kustannustoimittajalle, että tämähän myy. Kustannustoimittaja vastasi, että eipä sitä koskaan tiedä, mikä omista kirjoista lähtee vetämään. Nazarenkon kirja lähti.
17. Jarmo Stoor: Motelli. Juuri sellainen kirja kuin kansipapereista saa käsityksen: sekava kokoelma miehisiä ja rasistisia pullistelujuttuja.
18. Päivi Uljas: Kun Suomi punastui. Työväenliikkeen saavutusten pieni historia iski kuin miljardi volttia trampoliinilta. Kerään edelleen voimia Uljaan muun tuotannon lukemiseen.
19. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön. Sujuva joskin Suomi-natseja seuranneelle yllätyksetön omaelämäkerta Suomen vastarintaliikkeestä.
20. Kuutti Koski: Kaira. Pohjoisen pussikaljaromaani kertaa taiteista kiinnostuneen nuoren miehen tyypillisen kasvutarinan, jonka sisällöllisen geneerisyyden pelastaa taitava kielenkäyttö.
21. Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka. Luen fantasiaa nykyään vähän, ja siitä vähästä Noituri on ehdottomasti parasta, eikä ainoastaan siitä syystä, että The Witcher 3 on yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä.
22. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. En saa koskaan Finlandia-voittajia luettua, koska ne ovat yleensä niin masentavia, tympeitä ja surullisia kirjoja, kuten muutenkin suuri osa suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta. Nälkävuosi oli Finlandia-ehdokas ja sai kasan muita palkintoja, ja sitä vaivaa sama ongelma. Niin taitavasti kirjoitettu, taustoitettu ja sommiteltu, ja niin masentava ja latistava kirja.
23. Stephen Pressfield: The War of Art. Yksi guilty pleasureistani on genre, jossa supertuottelias henkilö kertoo, miten on mahdollista olla supertuottelias.
24. Stephen Pressfield: Do the Work. Lyhyt ja piiskaava kirjoitusopas.
25. Andrzej Sapkowski: Haltiain verta. Noituri-sarja menetti jotain, kun Sapkowski siirtyi novelleista romaaneihin.
26. Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous. Virkamiesten ja kansalaisjärjestöjen ankkalammikot tyhjentänyt “kohuteos” on mainettaankin parempi. Tiivis, viihdyttävä ja tasapainoilee onnistuneesti oman kokemuksen ja tutkimuksen välillä.
27. Päivi ja Santeri Kannisto: Superrikkaat ja rutiköyhät. Pidän Kannistojen matkareportaasikirjoista enemmän kuin esimerkiksi ylipirtsakoista ja hieman kumisilta tuntuvista Madventures-kirjoista.
28. Hellevi Pouta & Seppo J. J. Sirkka: Lapin lumo. Eräoppaana Kai Hyttinen. Valmistauduin Norjan vaellukselle imemällä tunnelmaa lapinkirjoista.
29. Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Tämä tuntui ongelmallisimmalta lukemistani Kannistoista, koska kirjassa oli ylimieliseltä ja yksipuolisilta tuntuvia poliittisia heittoja, joita en tosin muista enää tarkemmin.
30. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku. Ekholmin vilpitön romaani loistaa totuuden valona etäännyttävän ironian väsyttävän autiomaan yllä. Lue lisää.
31. Cheryl Strayed: Villi vaellus. Luin tätä vaellusromaania Norjan tuntureilla, mutta pitäisin kirjaa luultavasti yhtenä vuoden kiinnostavimmista, vaikka olisin lukenut sen telkkarin ja kotisohvan välissä.
32. Leo Stranius & Mikko Salasuo (toim.): Talonvaltaus liikkeenä – miksi squat ei antaudu? Tankkasin talonvaltauksen historiaa aktivismia käsittelevää kirjaprojektia varten. Kaipaan näitä Nuorisotutkimusverkoston julkaisemia puheenvuorokokoelmia.
33. Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. “Kuten antiikin suuri reettori Quintilianus sanoi: puheessa tulee olla obskuraa, jotta mieli jäisi askaroimaan ärtyneenä ja hämmentyneenä puheen sanoman parissa.” (s. 285)
“Käymme kolmessa rahoittamassani kyläkoulussa. Lapset käyvät koulua sähkönsinisissä univormuissa. Heidän silmänsä loistavat.” (s. 299)
“Minulla on paljon ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Olen saanut elää, leikkiä ja rakastaa sellaisen ekstaasin tasolla, johon suurin osa ihmisistä ei yllä tai uskaltaudu. Olen menestynyt ystävyys-, yhteistyö- ja intiimisuhteissa, kun olen ollut herkkä toisen odotuksille, tarpeille, toiveille ja peloille. (…) Elämässä on kysymys vallasta. Vallassa on kysymys suhteesta häpeään.” (s. 326)
“Seksiä laatuyksilöiltä saavat ne, jotka kehtaavat ja osaavat sitä kysyä. Rahaa saavat ne, jotka oppivat ansaitsemaan ja häpeilemättä pyytämään.” (s. 327)
34. Markku Kuisma: Yksinkertaisuuden ylistys. Fanitan Markku Kuisman historiajuttuja, mutta tämä oli konservatiivinen, nationalistinen ja laiska trollikirja.
35. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Murakamin suurena fanina on pakko myöntää, että uusin novellikokoelma alkaa heikosti ja pääsee jaloillaan vasta puolivälin jälkeen. Paras teksti kertoo yksinäisestä baarinpitäjästä.
36. Paperi T: post-alfa. Käsittelee samaa asiaa kuin Hommaforum ja Timo Hännikäinen eli valkoisen lihaa syövän heteroalfamiehen hegemonisen hahmon iltaruskoa. Naurattaa ääneen mutta jää puolitiehen. Kirjoitin arvion.
37. Jaana Seppänen: Iltapäivä. Esseitä kohtalosta ja ikävän hetkistä. Suomenkielisten esseekirjojen kanssa käy usein niin, että katson kirjaa kyllästyneenä: taas humanistista fiilistelyä korkeakulttuurista. Sitten luen kirjan ja huomaan, että jumalauta:
Jotenkin tuntuu, että aivan kaikissa asioissa paras toiminta on sellaista, joka on tapahtunut ikään kuin ohimennen, puolivahingossa, tavalla jota ei ole odottanut. Taiteilijan paras teoskin on sellainen, jossa ei kertaakaan havaitse hänen pysähtyvän ihailemaan omaa luomustaan. Että kaikessa olisi väliaikaisuuden, keskeneräisyyden, kuin ihmeen kaupalla tapahtuneen leima – sellainen jossa minä on mahdollisimman vähän näkyvissä, ja josta maailma kuultaa lävitse. (s. 156)
38. Jari Pirilä & Erkki Kivi: Otos: elävä kuva – elävä ääni: osa 1. Elokuvan tekemisen perusteos toimii kuin tehosekoitin mutta sortuu elokuvan mukamas maagista omalaatuisuutta ylikorostaviin överiheittoihin.
39. Antti Alanen & Olaf Möller (toim.): Citizen Peter. Peter von Bagh on taas niitä supertuotteliaita tyyppejä, joiden tuotteliaisuus kiinnostaa minua enemmän kuin varsinainen tuotettu sisältö. Kirja on koukuttava katsaus filmihullujen maailmoihin ja sellaisena huomattavasti parempi kuin von Baghin naurettavan pompöösi ja katkera omaelämäkerta.
40. Harry Salmenniemi: Runojä. Nimi kertoo mistä on kyse: erilaisten runojen ja tyylien ja muotojen läpikäynti lisätyillä pisteillä, vanhan tyylin päälle piirretään viikset. Syysmyrsky on paras osio ja tarjoaa huimaa leikittelevää tunnelmaa.
41. Harry Salmenniemi: Kivirivit. Lineaarisempi kirja aina nimestä ja auki leikatusta kannesta lähtien. Muistaminen on hyväilyä mutta se tuo myös masennusta. Mukana on rakkautta. Ja aforismeja: “Veri virtaa pimeässä / ihmisen sisässä.” Tai: “Kaikkialla missä on ihmiskuntaa, on myös / perunalastuja.” Kirja kuvaa minua: “Olisin mielelläni sovinnaisempi, mutta en jaksa herätä aamuisin, ja niin normaali elämä karkaa ulottumattomiini.” Lopussa kivirivit hajoavat: “Rivi riviltä kivi murtuu, pala palalta taivas, harmaa, sateinen, avara.”
42. Anna Kontula: Luokkalaki. Pamfletti on syötti, joka ujuttaa luokka-ajattelun julkiseen keskusteluun tarjoilemalla sen epäpoliittisen syrjinnän käsitteen sisällä. Kirjassa ei ole mitään turhaa. Kirjoitin tästä pitemminkin.
43. Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet. Sulkeutuneempi ja miedompi, ehkä Harryn masentunein teos. Vaatimattomampi myös. Vaikeampi kytkeytyä kuin muihin kirjoihin. Loppurunon loppu on hyvä.
44. Harry Salmenniemi: Virrata että. Onneksi en lukenut tätä ensimmäisenä Harryn runokirjoista. Liikaa kikkailua. Kylmä kirja, ei uponnut yhtään.
45. Antti Hurskainen: Tapan sut. Esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta. Kirjailijakuva on niin ärsyttävä että meinasin jättää lukematta, mutta toisaalta kirjan nimi on niin hyvä, että tämä oli pakko lukea. Onneksi: Hurskainen kirjoittaa niin hyvin, että tekee mieli ajaa pyörällä mereen.
46. Laura Gustafsson: Korpisoturi. Olen ollut Laura Gustafsson -fani vuoden 2011 Huorasadusta lähtien. Kirja tyhjensi kassakaapin, johon oma kirjallinen revittelykykyni oli lukinnut itsensä joskus pari vuotta aikaisemmin. Lukukokemus oli toistuva “huh huh, noinkin voi sanoa”.
Olen jotenkin halunnut kehua Lauralle hänen kirjojaan, kun olemme vielä saman kustantamon kirjailijoitakin, mutta en ole vielä onnistunut. Laura oli kirjanjulkkareissamme, jossa esiintynyt Julma-Henri asetteli häntä keskellä tanssilattiaa, mutta fanisuhde esti menemästä puhumaan. En uskaltanut jutella kirjamessuillakaan. Viimein kustantamon pikkujoulujen jatkojen jatkoilla kävimme keskustelun, joka meni näin:
LAURA: Pitäiskö tilata pitsaa.
MINÄ: Mistä muka saa pitsaa tähän aikaan.
LAURA: Vitustako minä tiedän.
Ehkä vielä onnistun sanomaan Lauralle, että Huorasatu on yksi tärkeimpiä 2000-luvulla kirjoitettuja suomenkielisiä kirjoja. Ja on Korpisoturikin hyvä, ennen kaikkea yllättävä kirja, jossa todellakin astutaan ulos “mukavuusalueelta”.
47. Harry Salmenniemi: Texas, sakset. Kirjallisuuden kasino. En varmaan onnistu kirjoittamaan tästä mitään. Jos joku väittää, että “nykyrunous” on lukukelvotonta tai tylsää tuubaa, niin, tota noin, otas tästä.
48. Juhani Karila: Gorilla. Vuodesta toiseen yritän etsiä toimivaa novellikirjailijaa, mutta en ole löytänyt sellaista sitten Daniil Harmsin ja Rosa Liksomin. Gorilla alkoi lupaavasti mutta lässähti kun novellit pitenivät. Hieno kirja, jos siitä leikkaisi yli puolet pois.
49. Max Ryynänen: Elokuva, rakastettuni. Hyviä varhaisia muistojani yliopistosta on Max Ryynäsen ehkä kesällä 2007 pitämä kurssi median estetiikasta. Muistikuvissani Ryynänen messuaa havaijipaidassa huumeista ja Gianni Vattimosta. Koska pidän elokuvista ja Ryynäsen suurpiirteisestä tyylistä, tämä kirja oli karkkia.
50. Tiina Pystynen: Runousoppi. Istuin kirjastossa, kun joku käski Twitterissä hakemaan tämän kirjan hyllystä ja lukemaan. Tein työtä käskettyä ja opin muotteihin sopimattoman kirjailijan itsepäisyydestä.
51. Silvia Federici: Caliban and the Witch. Virenin ja Vähämäen monumentin ohella vuoden tärkeimpiä kirjoja itselleni. Federici tutkii alkuperäistä kasautumista kapitalismin alkulähteillä ja osoittaa, että historia ei ole suoraviivaista kehitystä ja että saavutetut oikeudet on mahdollista menettää täydellisesti. Kapitalismin historiaan on aina kuulunut naisten autonomian väkivaltainen tuhoaminen.
52. Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Jos jotain hengellistä kirjallisuutta pitää sietää, niin kai sitten Nylénin esseitä. Tuntuu vaan niin suurelta tuhlaukselta, että näin hyvä tyyli menee suurelta osin paavin, armon, uskon, jumalan jne. ruotimiseen. Odotan, että Nylén vanhenee ja droppaa katolilaisuushommat, mutta voi olla, että silloin julkkisesseistin brändipaketti ei enää pysyisi kasassa. Mitä olisi Tuomas Enbuske ilman uusliberalismia?
65 elokuvaa ja sarjaa
1. Top of the Lake (2013). Uuden-Seelannin takapajulasta ja omaansa puolustavista naisista kertova sarja on hiipivää slow burnia. Vielä viimeisessä jaksossa saa arvuutella, osuvatko pahimmat pelot oikeaan. Elisabeth Moss, Holly Hunter ja Jaqcueline Joe kannattelevat sarjaa loistavasti.
2. The Crow (1994). Lämminhenkinen ysärikostofantasia. Hengailin teininä goottiporukoissa, joten tästä jäi hyvä olo.
3. Better Call Saul Season 1-2 (2015-2016). Parempi kuin Breaking Bad. Ei yhtään fillerijaksoa ja fokus on tiiviimmin hahmoissa.
4. Jättiläinen (2016). Parhaita suomalaisia elokuvia vuosiin. Erityisen hyvää Jättiläisessä on oikeanlaisen mitan löytyminen: elokuva ei ole liian pitkä, julistava tai alleviivaava.
5. Green Inferno (2013). Väljähtänyt mutta toki jonkin verran yrjöttävä yritys uudelleenlämmitellä Cannibal Holocaustia. Esittää erittäin kyynisen (ja gorentäyteisen) näkemyksen aktivisteista.
6. House of Cards Season 4 (2016). Sarja on romahtanut satiirista huonoksi vitsailuksi, mutta päähahmojen vuoksi ihan viihdyttävää sellaisenakin. Joel Kinnamanin ottaminen Conwayn rooliin oli virhe: Kinnaman on loistava näyttelijä mutta liian nuori ja katu-uskottava menestyväksi republikaanipoliitikoksi.
7. You’re All Surrounded Season 1 (2014). Aivan loistava korealainen poliisisarja vasta valmistuneista poliiseista, joiden selkien takana punottu juonittelukuvio paisuu jakso jaksolta. Fanitan erityisesti Cha Seung-wonia, joka esittää yhtä karismaattisimmista poliisihahmoista ikinä.
8. Kirsikkapuiden alla (2015). Kerrankin japanilainen draama, joka ei (täysin) särje sydäntä. Kertoo vetäytyvän kioskimyyjän ja sydämellisen mummon ystävyydestä.
9. Your Lie in April Season 1 (2015). Hieman ylihypetetty klassista musiikkia, rakkautta, psykologisia tukoksia ja sairastamista käsittelevä animesarja, joka todellakin särkee sydämen.
10. Nightcrawler (2014). Briljantti kritiikki onnettomuuksia metsästävän median rakenteellisesta psykopaattisuudesta.
11. Malcolm in the Middle Season 1 (2000). Vaikka sarja kuvaa valkoista heteroydinperhettä, se on yllättävän edistyksellinen sitcom ajalta, jolloin esimerkiksi kaikki Frendien hahmot olivat valkoihoisia ja “korrekteja”. Todella hauska, reipasta menoa ja hyvin pöhisevää kemiaa.
12. The Internet’s Own Boy: The Story of Aaron Swartz (2014). Swartz sai käsittämättömän paljon aikaan koodajana ja nettiaktivistina ennen kuin yliopiston ja liittovaltion toiminta painosti hänet itsemurhaan.
13. Misfits Season 1-2 (2009-2010). Misfits pysyy kasassa tasan niin kauan kun Nathanin täysin kusipäinen hahmo pysyy mukana eli ensimmäiset kaksi kautta.
14. Game of Thrones Season 6 (2016). Paras kausi tähän mennesssä. Mieletöntä tykitystä. Ei fillereitä vaan pelkkää vauhtia, vaaraa ja väkivaltaa.
15. The Wire Season 1-5 (2002-2008). En osaa päättää, kumpi on kaikkien aikojen paras sarja, The Wire vai Twin Peaks. Edellisessä on parhaat lapsinäyttelijät, voimakkaimmat juonikuviot ja paras realistinen kapitalistisen yhteiskunnan kuvaus kaikista historian tv-sarjoista. Jälkimmäisessä on paras tunnelma mitä missään fiktioteoksessa on saavutettu.
16. Taxi Driver (1976). Kokemuspisteitä kilahtaa päähän, kun katsoo ensimmäistä kertaa elokuvan, joista kaikki ne meemit, hokemat ja ratkaisut ovat peräisin. Loppu jättää häiritsevän liekin kytemään.
17. Deadpool (2016). Deadpool yrittää niin kovasti olla erilainen supersankarielokuva, niin meta ja sarkastinen ja kyyninen. Viihdyttävää, mutta yritys jää 1/3 maalista.
18. Samurai Rauni Reposaarelainen (2016). Katsoin Rakkautta & anarkiaa -festareilla kasan elokuvia (tällä listalla numerot 18-41), joiden esittelyt voi lukea täältä.
19. Wall Writers (2016)
20. Elle (2016)
21. Fuocoammare (2016)
22. Love & Peace (2015)
23. Tectonic Plate (Mannerlaatta, 2016)
24. Miss Impossible (Jamais contente, 2016)
25. Evolution (2016)
26. Eat That Question: Frank Zappa in His Own Words (2016)
27. Baden baden (2016)
28. Port of Call (2015)
29. War on Everyone (2016)
30. Pahan kukat (2016)
31. Office (2015)
32. Night Tales (Rumbos, 2015)
33. Creepy (O piseu, 2016)
34. Hunt for the Wilderpeople (2016)
35. Chevalier (2015)
36. Under the Shadow (2016)
37. Francofonia (2015)
38. The Handmaiden (2016)
39. Aloys (2016)
40. Tämän jälkeen (L’avenir, 2016)
41. Everybody Wants Some!! (2016)
42. Stranger Things (2016). Melko tavallinen b-luokan kasarisarja ilman innovaatioita, samaa vanhaa toistoa keskinkertaisilla efekteillä ja hyvillä lapsinäyttelijöillä.
Konservatiivisuus läpäisee sarjan jokaisen solun: pikkukaupunki hyvä – liittovaltio paha, pahuus tulee ihanteelliseen yhteisöön ulkopuolelta, sankarillinen ja luotettava seriffi vetää liittovaltion nilkkejä turpaan koomisten mätkintä-äänten säestyksellä, seksin harrastaminen johtaa kuolemaan, poikatyttö puetaan kauniiksi ja sille laitetaan hiukset päähän, vanhemmat vartioivat seksuaalimoraalia ja neuvokkaat nörttipikkupojat pelastavat maailman.
En edes aloita käsikirjoituksellisista rei’istä: pieni armeijallinen sotilaita jahtaa neljää lasta, mutta sotilaat eivät millään keksi vahtia kadonneen lapsen kotitaloa tai kaupungin ilmeisesti ainoaa koulua. Sarjan lopussa sattuva valtava tapaus vain lakaistaan maton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja niin edelleen.
Tulkitsen sarjan suosion johtuvan nostalgisesta Stephen King -tyylisen pop-kulttuurin sämpläämisestä sellaisella tavalla, että se vetoaa ydinperhekaipuuseen ja yleiseen uuskonservatismin nousuun.
43. The Raid: Redemption (2011). Fantasia rikollisen roskaväen puhdistamisesta. Viivat ovat suoria ja twistit ennakoitavia, musiikki jo vanhentunutta dubsteppiä. Elokuva on kuitenkin ehkä puhtain näkemäni toimintaelokuva. Se alkaa ammuskeluna ja muuttuu kamppailulajileffaksi. Ajan ja paikan yhtenäisyys toimii hienosti kerrostalossa, jonka kerrosten poikki ja läpi elokuva liikkuu. Ampumisen, juoksemisen, tappelun ja hiiviskelyn rytmi.
44. Independence Day: Resurgence (2016). Jatko-osa alkaa suoraan hyvästä kamasta eli avaruudesta ja alieneista. Edellisen elokuvan muukalaisten vaikutus ja jäännökset ovat kiinnostavasti mukana, kun ihmiskunta juhlii edelleen 20 vuotta sitten tehtyjä saavutuksia. Tällä kertaa vähemmistöt ovat korrektisti mukana. Näyttely on erittäin huonoa, efektit melko hyviä. Väärään elokuvaan eksynyt Charlotte Gainsbourg viihdyttää. Ihmiskunta yhdentyy jälleen kerran uhkan edessä, jonka Amerikka torjuu. Alkupuoli viihdyttää, mutta pitkitetty elokuva jättää pöhnäisen olon, kuin olisi käynyt Nihilismin Hesburgerissa.
45. Säilöttyjä unelmia (2012). Kertoo enemmän ihmisistä säilyketölkin takana kuin varsinaisesti säilyketölkistä, sen raaka-aineesta tai logistiikasta. Nimi on osuva siinä mielessä, että useat haastateltavat haaveilevat palkkatyön pakenemisesta tai hautovat katkeruutta jostakin menetetystä.
46. Zodiac (2007). Monimutkainen ja rauhallinen rakennelma ja samalla tutkimus katsojan harhaanjohtamisesta. Kauhutrooppien käyttäminen on lähes parodiaa niistä. Melkein journalistinen jännäri. Kärsivällisintä, mitä olen nähnyt Fincheriltä.
47. Youth in Revolt (2009). Paljon ihanampi elokuva kuin aluksi suostuin myöntämään. Myös häiritsevä: miksi Sheeni suostuu olemaan Nickin kanssa sen jälkeen, kun Nick on tuhopolttanut, manipuloinut ja huumannut tahtonsa läpi? Silti tästä jäi hyvä olo. En voi kieltää sisälleni kasvanutta Michael Cera -fania.
48. Coherence (2013). Hyvä esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan yhdellä talolla, niukalla valaistuksella ja joukolla tasavertaisen taitavia näyttelijöitä. Ja vielä scifileffa! Tulee ajan ja paikan tiiviydessä mieleen joku Reservoir Dogs.
49. Before Sunrise (1995). Vuonna 2016 myönsin viimein olevani suuri Richard Linklater -fani. Onhan tämä romanttisimpia elokuvia mitä on tehty.
50. Snowden (2016). Menin katsomaan suurin epäilyksin. Yllätyin, vaikka olen lukenut Glenn Greenwaldin Snowden-kirjan ja nähnyt Laura Poitrasin dokumentin. Poistuessani liimasin uuden kerroksen teippiä läppärin kameran päälle.
51. Before Sunset (2004). Jotenkin Linklater onnistui toistamaan Before Sunrisen.
52. Before Midnight (2013). Kolmannella kerralla Before-leffojen kaava hajoaa, eikä se johdu siitä, että pari on naimisissa ja heillä on lapsia. Elokuva on täynnä turpeaa hyvinvointia ja tympeitä sukupuolijakoa. Huonointa Linklateria.
53. The Lobster (2015). Kylmä, ahdistava, analyyttinen ja yliarvostettu dystopiakuvaus. En halua kokea tätä enää koskaan.
54. Leviathan (2014). Vuoden parhaita mutta myös raskaimpia elokuvia. Vastaa venäläisten klassikoiden lukemista. Tässä on “kaikki”. Sopii vertaus(elo)kuvaksi vuodesta 2016: valaiden luurangot makaavat rannoilla, ja viimeisetkin vastaan haraavat jääräpäät juuritaan hautaan tai vankilaan.
55. Metropolis (1927). Näin ekspressionismin scifiklassikon Orionin näytöksessä, jota säesti Khidin musiikki. Metropolis sai heti liikkeelle valtavan määrän assosiaatioita itselleni tärkeisiin teoksiin, kuten Blade Runneriin ja Final Fantasy VII:hin. Elokuva tuo erityisesti mieleen videopelit liioitelluilla hahmoillaan, korostetulla näyttelyllä ja kulissimaisilla asetelmilla. Myös Metropoliksen käsitys vapauden puutteesta – elokuva tuntuu hyvin lineaariselta – tuo mieleen tarinavetoiset pelit.
Elokuva näyttää hienosti työväenluokan voiman. Samalla se kuitenkin käsittää työläiset manipuloitavaksi massaksi, jossa piilee tämän vuoksi uhka. Koen ongelmalliseksi massan ja geneerisen työläisen hahmot, joiden varaan elokuva paljolti rakentuu. Vielä ongelmallisempi on lopun luokkakompromissi, vaikka Fritz Lang ennakoikin sillä taitavasti new dealia.
Tärkein Metropoliksen asettama kysymys kuuluu: Jos työläiset tuhoavat tuotantovälineet, he tuhoavat oman elämänsä edellytykset. Miten hyökätä kapitalismia vastaan tuhoamatta omia lapsiaan?
56. Terrible Teddy, the Grizzly King (1901), Execution of Czolgocz, with Panorama of Auburn Prison (1901), Appointment by Telephone (1902), How They Do Things on the Bowery (1902), Jack and the Beanstalk (1902), Life of an American Fireman (1903), The Great Train Robbery (1903), The Unappreciated Joke (1903), The Gay Shoe Clerk (1903), How a French Nobleman Got a Wife Through the New York Herald Personal Columns (1904), The Kleptomaniac (1905), Dream of a Rarebit Fiend (1906), The Teddy Bears (1907).
Syksyn parhaita asioita olivat Orionissa järjestetyt elokuvan historian luennot ja näytökset. Näin muun muassa ensimmäisen koskaan tehdyn äänielokuvan (1894). Joissakin näytöksissä näytettiin joukko varhaisia mykkäelokuvia, kuten tässä Edwin S. Porterin Thomas Edisonin firmalle ohjaavia filmejä esittelevässä tilaisuudessa.
Pelkkä elokuva ei useinkaan riitä kertomaan, mistä näissä on kyse. Liikkuvan kuvan oheen tarvitaan esimerkiksi Raamattu, satu, kertoja tai uutisjuttu. Orionissa oli paikalla sekä kertoja että pianisti.
Lyhyydestään huolimatta muutamat elokuvat ovat jäätävän tylsiä, kuten How a French Nobleman Got a Wife Through the New York Herald Personal Columns ja The Kleptomaniac.
Osa elokuvista tuntuu kuitenkin ilmaisevan todella puhtaalla tai prototyyppisellä tavalla asioita, jotka ovat koko elokuvan medialle äärimmäisen tärkeitä. Esimerkiksi How They Do Things on the Bowery (1902) osoittaa liikekuvan ydinideat. Liike ja toiminta esitetään niin voimakkaasti, että niiden jatkuvuus on tärkeämpää kuin ajalliset suhteet. Laukku heitetään ravintolasta ulos kahdesti, ja nykykatsojalle on epäselvää, milloin poliisi on tullut paikalle. Ajallisesti elokuva vaikuttaa (meistä “nykyaikaisista”) sekavalta, koska se on kiinnostunut ainoastaan toiminnasta.
Fantastisen rajun hallusinointikuvaus Dream of a Rarebit Fiend (1906) on näistä ehkä paras filmi.
Hauska fakta: merkittävä osa Edisonin liiketoiminnasta perustui eurooppalaisten elokuvien piratisoimiseen.
57. Los héroes del sitio de Zaragoza (ES 1903), L’hereu de ca’n pruna (ES 1904), Ah ! La Barbe (FR 1905), Le Roi des dollars (FR 1904), Les cent trucs (FR 1906), La Courant électrique (FR 1906), L’Antre de la sorcière (FR 1906), Le Spectre rouge (FR 1907), Ki Ri Ki, acrobates Japonais (FR 1907), L’insaisissable pickpocket (FR 1908), El Electric Hôtel (ES/FR 1908), La Légende du fantôme (FR 1908), Le Théâtre électrique de Bob (FR 1909), Le Petit Poucet (FR 1909), Voyage sur Jupiter (FR 1909), Superstition andalouse (FR 1912).
Segundo de Chomón on Espanjan vastine Georges Mélièsille, tosin Chomónin skaala on laajempi ja sisältää animoinnin kaltaisia kikkoja, joita Méliès ei juuri käyttänyt. Tämän elokuvakokoelman laatu on minusta jo huomattavasti korkeampi kuin Porterin ohjaamien pätkien. Esimerkiksi Ah ! La Barbe, Le Spectre rouge, Ki Ri Ki, acrobates Japonais, El Electric Hôtel ja erityisesti L’insaisissable pickpocket ovat huikeita ja hauskoja elokuvia, jotka kestävät edelleen katsomista (ja mikseivät kestäisi, kestäväthän sata vuotta vanhat kirjatkin lukemista). Löytyvät muuten Youtubesta kaikki.
58. Black Mirror Season 3 (2016). Paras näkemäni sarjan avausjakso on ensimmäinen Black Mirror -episodi. Teknologian ja somen dystooppisia seurauksia kartoittavan sarjan taso on säilynyt Netflixin tuottamalla kolmoskaudella, vaikka kuuden jakson setissä mukana on muutama heikompi teos.
59. Rapsodia satanica (1917). Lyda Borelli superkuumana diivana. Ote luentomuistiinpanoista: “Kokonaan uudenlainen elokuvatyyppi: diivaelokuva, joka kuvaa palavaa intohimoa ja eroottisuutta traagisella tavalla, joka liittyy kuolemaan. Diiva eli jumalatar: kuvankaunis naisnäyttelijä. Viettelevä ja vaarallinen nainen. Diiva viettelee miehen, joka päätyy itsetuhoon. Vrt. vampit Yhdysvalloissa ja myöhemmin femme fatale. Hyvin symbolistisia. Yleensä aristokraattiset ympäristöt.”
60. Juha (Johan, 1921). Nostan tämän Mauritz Stillerin Juhani Aho -filmatisoinnin lähes samalla tasolle Leviathanin ja Metropoliksen kanssa vuoden tärkeimpinä elokuvina. En olisi koskaan päätynyt katsomaan sitä ilman elokuvan historian kurssia. Mykkäelokuvakaudella lojuu valtava määrä aliarvostettuja aarteita.
61. Äiti (Мать, 1926). Traaginen neuvostomykkäelokuva, joka sisältää parhaita baari- ja mellakkakohtauksia ehkä koskaan.
62. Captain America: Civil War (2016). Raahauduin katsomaan melko vastentahtoisesti tämän vuoden eniten tuottaneen elokuvan, mutta sehän on loistava. Supersankarit Captain Americasta Spider Maniin vetävät toisiaan turpaan kaksi ja puoli tuntia. Parempi kuin Deadpool. Rehellinen.
63. M (1931). Katsoin toisen kerran tämän varhaiseksi hyvin taitavan äänielokuvan. Kokemus meni persiilleen, koska Orionin tekstityksissä oli häikkää (osa teksteistä jäi näkymättä) ja elokuvassa oli muutama outo hypähdys, joita en muista edellisestä katselukerrasta.
64. Westworld (2016). Ennustetusti hitiksi noussut sarja kuvaa työläisten (androidien) vähittäistä heräämistä luokkatietoisuuteen ja antikapitalistiseen taisteluun. Monien muiden suuren rahan yhteiskuntakriittisten tuotantojen (Snowpiercer, Nälkäpeli) tavoin Westworld asettaa kysymyksen siitä, kuka todella johtaa vallankumoushanketta. Kuka ohjelmoi ja ketä? Miten me ihmiset eroamme luuppeja toistavista roboteista?
65. Expanse (2015). Parasta avaruusopperaa sitten Fireflyn. Expansen erikoisuus on näyttää avaruusasemien slummiutuminen ja Maan, Marsin ja asteroidivyöhykkeen välinen luokkataistelu. Dialogi ja yleinen maailmanrakennus ovat valtavasti esimerkiksi Westworldia korkeammalla tasolla.
50 peliä
1.Undertale (PC). Haluaisin tavata Toby Foxin, joka kehitti, käsikirjoitti, kuvitti, animoi ja sävelsi tämän pelin. Ihan vaan uteliaisuudesta. Genret ohittava Undertale on niin omalaatuinen kokemus, että sellainen saapuu muutaman kerran vuosikymmenessä.
2. Fallout 4 (PC). Bethesda sylkee kaiken sen päälle, mikä oli hyvää kahdessa ensimmäisessä Falloutissa ja New Vegasissa. Pelisuunnittelun näkökulmasta Fallout 4 on niin säälittävä peli, että yhteiskirjoitin siitä erityisen lyttäyksen tänne.
3. Lara Croft GO (iOS). Square Enixin mobiilipuzzlepelit paranevat kerta kerralta. Hitman Go oli mainio mutta suoraviivainen, ja Lara Croft lisää siihen liikkuvia elementtejä ja monikerroksisuutta.
4. Wolfenstein: The New Order (PC). Yllättäen yksi parhaiten käsikirjoitetuista FPS-peleistä vuosikymmeneen. Aseissa on kunnolla rynkytystä, ja tulevaisuuden natsikulttuuri on taitavasti luotua kitschiä. TNO:n pelaaminen tuntuu hyvältä.
5. Shadowrun: Dragonfall – Director’s Cut (PC). Paras uusista Shadowruneista sijoittuu anarkistiseen tulevaisuuden Kreutzbergiin ja laittaa jäljittämään myyttistä lohikäärmettä.
6. Dark Souls: Prepare To Die Edition (PC). Ei ole mitään mahdollisuutta kuvailla Dark Soulsin merkitystä näin pienessä tilassa. Pelin läpäiseminen on uskonnollinen kokemus, ei siksi että peli on “vaikea”, vaan koska siinä kehittyminen on niin palkitsevaa.
7. Cibele (PC). Nina Freemanin lyhyt peli kertoo kipeän tarinan internetistä, rakkaudesta ja seksistä fiktiivisen nettiroolipelin keinoin. Kaipaan lisää tällaisia kokemuksia.
8. Dark Souls 2: Scholar of the First Sin (PC). Jatko-osa tarjoaa kaikkea enemmän mutta huonommalla maulla. Loistava peli mutta keskinkertainen Dark Souls. Ehkä vaikein kaikista Soulseista.
9. Broforce (PS4). Siedin julkaisuversion bugit hampaita kiristellen ja kitkutin kampanjan läpi. Itse peli on loistava, jos ymmärtää pelata sitä riittävän varovaisesti; bombastiset efektit ja parodinen machoilu vihjaavat rytmillisesti väärään suuntaan.
10. Rise of the Tomb Raider (PC). Sairastuin vatsatautiin kesken tämän pelaamisen enkä osannut enää olla liittämättä oksentamista Lara Croftiin. Vuoden 2013 reboot oli mainio, kun taas jatko-osa on teknisestä loistostaan huolimatta pitkitettyä saman toistoa.
11. Metal Gear (MSX/PS3). Ensimmäinen MG-peli paljastaa, että Hideo Kojima on tehnyt samaa peliä yhä uudestaan. Peli on todella kekseliäs ajankohtaansa (1987) nähden mutta mekaniikoiltaan ja ympäristösuunnittelultaan lähes sietämätön pelata nykyaikana.
12. Steins;Gate (Vita). Visual novel, joka tuntui loputtomalta kuin kaamos mutta talvipäivänseisauksensa jälkeen osoittautui koskettavaksi tarinaksi aikamatkustamisesta. Käsikirjoitukseltaan “eeppisin” peli koko vuonna.
13. Hyper Light Drifter (PC). Kun Zelda: A Link to the Past kohtaa Dark Soulsin vaikeustason ja pikselicyberpunkin tyylikkyyden. Vuoden parhaita indie-pelejä. Mekaanisesti tiukka kuin timantti. Bossitaistelut ovat vielä soulsejakin palkitsevampia, mutta kyllä niitä täytyykin sahata, tai täytyi, sillä nyttemmin peliä on päivitetty helpommaksi.
14. Mega Man (PS4). Langanlaiha ja huippuunsa viritetty kenttäsuunnittelu kohtaa sietämättömän ärsyttävän input lagin ja tekee pelistä minulle mahdottoman ilman save stateja.
15. Mega Man 2 (PS4). Kakkonen on suosikkini NESin Mega Maneista. Pituus on sopiva, toistoa ei ole liikaa, musiikit ovat koko sarjan legendaarisimmat, ympäristöt ovat omaperäisiä ja eroavat toisistaan ja pelin rytmitys sekä vaikeustaso ovat kohdallaan: ei helppo eikä mahdoton vaan rentoutunut. Ainoa miinus tulee lopun vaikeuspiikistä eli lohikäärmerobottitaistelusta, joka käydään haihtuvien tiilien päällä.
16. Mega Man 3 (PS4). Kolmonen on ehkä populistisin alkuperäisistä Mega Maneista. Sen tunnuslause on: kaikkea kaikille ja enemmän kuin ennen. Käärmekenttä on suosikkini. Näitä pelejä pelasin lapsena Prisman videovuokraamosta vuokratulla Nintendolla.
17. Dark Souls 3 (PC). Vuonna 2015 The Witcher 3 vei maun kaikista muista peleistä, vuonna 2016 Dark Souls 3. Jos jatkuvasti tulisi uusia Souls-pelejä, kaiken pelaamisen voisi korvata niillä. Muuta ei tarvita. Muu ei tunnu enää miltään.
18. Bloodborne: The Old Hunters (PS4). Yksi parhaista DLC:stä koskaan. Kannattaa pelata keskellä Bloodbornea. Ohjaimeni on edelleen hiestä limainen.
19. Bloodborne (PS4). Dark Soulsin nopeuttaminen ja kilven poistaminen opetti minutkin viimein parryamaan. Parhaat loppumätöt kaikista Soulseista.
20. Shadowrun: Hong Kong (PC). Parempi kuin Shadow Returns, heikompi kuin Dragonfall. Upeat neonvalo- ja slummiympäristöt. Kiihkeä lopun ajan tunnelma.
21. Virtue’s Last Revenge (Vita). Ehkä suurin määrä juonitwistejä pelissä koskaan. Vielä parempi kuin trilogian aloittanut 999. Pelikäsikirjoitusten huippuja.
22. 1979 Revolution: Black Friday (PC). Harvinaisen onnistunut poliittis-historiallinen lyhytpeli. Hakkaa Telltalen tylsät viritelmät.
23. Ultratron (PS4). Lyhyt, koukuttava, paras pelaamani twin stick shooter sitten Resogunin. Tyydytti arcadehampaan hetkeksi.
24. Hook (iOS). Euron maksoi, tunnissa läpi. 50 ongenkoukkupuzzlea. Tällaisia hengähdystaukoja tarvitaan.
25. Deus Ex Go (iOS). Ensikosketukseni deus exeihin. Vähintään yhtä onnistunut kuin muutkin Squaren Go-pelit.
26. Grow Up (PC). Nopeat 6 tuntia. Grow Homessa ja Grow Upissa on vanhaa Mario Galaxy -henkeä. Terapeuttista & rentouttavaa.
27. Deus Ex: Human Revolution Director’s Cut (PC). Pidin aluksi kovasti, mutta kun pääsin läpi, ensireaktioni oli: viimeinkin loppui, saatana. Sisäänleivottu DLC oli niin kuivaa pitkitystä että.
28. Radiator (PC). Lämminhenkinen pehmohomoporno, joka jokaisen – erityisesti heteron – kannattaa kokea.
29. Firewatch (PS4). Vuoden parhaita tarinankuljetuksia. Kuin Gone Home vielä paranoidimpana ja erämaassa. Teknisesti ala-arvoinen, mutta entä sitten.
30. Steve Jackson’s Sorcery! Parts 1 & 2 (PC). Dark Soulsien oikea henkinen edelläkävijä: graafinen tekstiseikkailu täynnä julmuutta, ansoja, epäreiluutta, lohduttomuutta, miekkaa ja magiaa.
31. Knights (PC). Mitä tapahtuu, jos shakista poistetaan kaikki muu paitsi ratsu? Herkullinen sarja vaikeutuvia tilanteita.
32. One Chance (selain). Masentava indie-lyhäri, mutta ei surullisella tavalla. Pelaa tästä.
33. Shadow Warrior 2 (PC). Varjosoturin reboot vuonna 2013 oli yllättävän nautinnollinen, uudistushenkinen ja visionäärinen teurastuspeli, joka nauratti ääneen jatkuvasti. Jatko-osa on mekaanisesti parempi ja laajempi mutta häviää tarinankerronnassa, vitseissä ja kenttäsuunnittelussa.
34. Dark Souls 3: Ashes of Ariandel (PC). Paljon arvostelujaan parempi lisäri, mutta bossit ovat hanurista, väsyneitä & ylivoimaisia.
35. Dishonored 2 (PC). Mainiot stealth-mekaniikat, öljyvärimäinen visuaalinen suunnittelu ja sulava ympäristödesign. Jotain jää silti puuttumaan ykkösestä.
36. Refunct (PC). Rentouttava 30 minuutin testi Super Maria 64:n ja Mirror’s Edgen aikaisten konseptiversioiden tapaamisesta.
37. Oxenfree (PC). Mielenkiintoisimpia 2016 julkaistuja pelejä. Tarina, hahmot, horror + mindfuck. Viimeistään tätä pelatessa huomaa, miten kehnoja Telltalen pelit ovat.
38. Inside (PS4). Synkin maailma pelissä koskaan, synkempi kuin Soulsit. “Hyvä” peli mutta epämiellyttävä kokemus. Sanattoman tarinankerronnan saavutus.
39. Self-love Hotel (Twine). Vuoden 2016 jälkeen me kaikki tarvitsemme tätä.
40. Hexoscope (PC). Koukuttava heksapuzzlepeli, sopii välipalaksi pituudestaan huolimatta.
41. Depression Quest (PC). Kuuluisa ilmaispeli, josta Gamergateksi kutsuttu äärioikeistoliike alkoi vastareaktiona. Tavoittaa erittäin hyvin masentuneena olemisen kokemuksen. Suosittelen kaikille, jotka ovat tekemisissä masentuneen ihmisen kanssa. Täällä voi pelata.
42. Super Mario Run (iOS). On vulgääriä puhua hinnasta pelien kohdalla. Siitä huolimatta veikkaan, että (pitkän aikavälin näkökulmasta) Nintendo ajoi täysillä seinään laittamalla ensimmäisen mobiilipelinsä hinnaksi 10 euroa. Maksaa täytyy, jos haluaa pelata yli kolme tasoa. Peli on hiottu mutta yksiulotteinen ja lyhyt. Kokonaisuutena pieni pettymys.
43. Hexcells (iOS). Pelasin läpi tämän uudistetun miinaharavan lentomatkan aikana ja nautin jokaisesta sekunnista.
44. Murasaki Baby (Vita). Varhainen Vita-taidekokeilu esittelee lasten painajaisista ommellun maailman.
45. Mini Metro (iOS). Minimalistinen logistiikkapuzzlepeli tarjoaa mahdollisuuden rakentaa metrolinjoja esimerkiksi Lontooseen, Osakaan ja Kairoon.
46. AG Drive (iOS). Härski mutta hyvä Wipeout-kopio. Ei lisää toimivaan kaavaan absoluuttisesti mitään muuta kuin kallistuskontrollit, jotka ovat yllättävän toimivat iPadilla.
47. ABZÛ (PC). Vedenalainen kauneuskiertue. Tätä lähemmäksi Floweria ja Journeyta ei pääse PC:llä.
48. Reigns (iOS). Kuningassimulaattori, jonka pelimekaniikka on napattu Tinderistä.
49. The Deed (PC). Pelaajan täytyy suunnitella murha, toteuttaa se ja lavastaa syylliseksi joku muu. Kestää suuren määrän uudelleenpelaamista. Onnellisia loppuja ei ole.
50. Framed (iOS). Film noir -tarina, joka pelataan muuttamalla animoitujen sarjakuvaruutujen järjestystä ja suuntaa.