Elokuvassa Mad Max: Beyond Thunderdome (1985) on kaksi hyvin erilaista korstoa, Master ja Blaster. Blaster on isokokoinen, brutaali ja tyhmä lihasvuori. Master on älykäs kääpiö, joka ratsastaa Blasterin niskassa.

Masterilla ja Blasterilla ei näytä olevan mitään yhteistä. Yhdessä he kuitenkin muodostavat Master Blasterin, dynaamisen duon, joka pyörittää Underworldin suurta metaanivoimalaitosta.

Elokuvan tulkinnoissa Master Blasterin on nähty edustavan hierarkioita puolustavan kapitalistin hahmoa, jota vastaan proletariaatin messias Mad Max taistelee.


Kirjoitin viimeksi
Jari Ehrnroothin alistusfantasioista, joita Helsingin Sanomat esitteli näyttävästi. Sanoin, että Ehrnroothin sanoma on “monilta osin lähellä sitä, mitä vartiaiset, haapalat, appelsinit, enbusket, apuset, pietilät ja saarikosket meuhkaavat julkisuudessa”.

Näistä nimistä Ehrnrooth tosin eroaa siinä, että hän perustelee työläisten ja köyhien vastaisen offensiivinsa moralismilla eikä esimerkiksi taloustieteellä.

Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti tekstin, joka on vastine sekä minulle että Ehrnroothille. Pursiainen tarttuu siihen, onko Ehrnroothin konservatismi todella “monin osin lähellä” uusliberaalia ajattelua, jota Pursiainen itse edustaa.

Pursiaisen mukaan näin ei ole:

Kaikki ”oikeistolaiset” ovat Purokurulle samaa porukkaa.

Tulkinta on kuitenkin täysin väärä. Kiinnostavin osa Purokurun oikeistolaiseksi nimittämästä kritiikistä tulee liberaalista, ei Ehrnroothin edustamasta konservatiivisesta suunnasta. Mikään ei puolestaan voisi olla vieraampaa liberaalille kuin Ehrnroothin vanhoillinen, uskonnollinen ja holhoava oikeistolaisuus.

Purokuru ei ole ainoa joka vahingossa (tai tahallaan) sekoittaa liberaalit ja konservatiivit yhdeksi ainoaksi ”oikeistolaiseksi” porukaksi.

Konservatismi ja liberalismi eroavat toisistaan, kuten Pursiainen seikkaperäisesti esittää. Eroja on olemassa. Oikeisto ei ole yksi. Tässä Pursiainen on oikeassa.

Jos kaksi suuntausta eroaa toisistaan, niillä voi silti olla yhteinen käytännön päämäärä ja samankaltaisia seurauksia.


Aivan kuten
Master ja Blaster, konservatismi ja liberalismi todella ovat erilaisia. Niin kuin Master ja Blaster toimivat yhdessä Underworldin puolesta, siten liberaalit ja konservatiivit toimivat yhdessä säilyttääkseen kapitalismin.

Kärjistettynä tämä tarkoittaa poliittisilta seurauksiltaan suurin piirtein sitä, että vapaus kuuluu varakkaille ja ahkerille. Hierarkiat ja köyhien määrän kasvu hyväksytään tai niitä pyritään tietoisesti lisäämään. Syrjittyjen vähemmistöjen aseman parantaminen ei hirveästi kiinnosta. Valtaa käytetään työväenliikettä vastaan siten, että työvoiman neuvotteluasema on mahdollisimman heikko.

Konservatiivi ja liberaali luultavasti kieltävät tämän yhdistävän tekijän, omasta näkökulmastaan johdonmukaisesti.

Monen liberaalin näkökulmasta itse asiassa vasemmistolaisuus ja konservatismi ovat lähellä toisiaan, koska molemmat lähestyvät politiikkaa ihmisryhmien ja viitekehysten eivätkä yksilön näkökulmasta.

Konservatiivin näkökulmasta puolestaan liberalismi ja vasemmistolaisuus ovat samaa juurta, koska kumpikin pyrkii mullistamaan yhteiskunnallisia olosuhteita, kumoamaan normeja, uudistamaan arvoja, irtautumaan tunkkaisesta nationalismista ja niin edelleen.


Käytännössä liberaaleilla
ja konservatiiveilla ei kuitenkaan ole ongelma liittoutua yhdessä pääoman puolesta työväkeä ja köyhiä vastaan.

Retoriikka, arvot ja perustelut voivat erota jyrkästikin, ja molemmilla suuntauksilla on paljon sisäisiä eroja, osin ristiriitaisia.

Päämäärään voidaan yrittää päästä suoraviivaisemmilla pakkokeinoilla, kuten konservatiivit haluavat. Tai sitten käytetään hienovaraisempia uudistuksia, jotka kiihdyttävät prekarisaatiota. Konservatiivi holhoaa ja alistaa, liberaali käyttää keppiä ja porkkanaa ja luo markkinaympäristöjä.

Työläiset, köyhät, siirtolaiset ja syrjityt vähemmistöt kärsivät molemmista. Hierarkiat lujittuvat. Pääoman arvonlisäys turvataan.

Tähän viittasin, kun kirjoitin, että “monilta osin” Ehrnroothin sanoma on lähellä uusliberaaleja kolumnisteja ja poliitikkoja.


Konservatismi-liberalismi
on kapitalismin Master Blaster. Riippuu ajasta ja valtasuhteista, kumpi on muskeli ja kumpi aivot. Ne ovat joka tapauksessa kaksi kapitalismin sisällä vallitsevaa suuntausta. Ehkä voisi jopa sanoa, että kapitalismi tarvitsee molemmat. Liberalismi toimii kaasuna ja konservatismi jarruna. Raakaa ylhäältä alas -vallankäyttöä molemmat.

Suomessa suuntaukset ovat niinkin erilaisia, että mahtuvat molemmat kokoomukseen. Tai vähintään samaan hallitukseen, niin kuin uusliberaali kokoomus ja himokonservatiiviset perussuomalaiset.

Kaikkialla liberalistit puhuvat vapaudesta, ja kaikkialla he rikkovat vapauksia vastaan. Domenico Losurdon Liberalismin mustalla kirjalla pääsee alkuun, jos haluaa kartoittaa liberalismin synkkää taustaa. Uusliberalismin kylmempiin mekanismeihin pääsee puolestaan käsiksi esimerkiksi Foucault’n luentojen kautta.

Tässä konservatiivit eroavat edukseen siinä mielessä, että he ovat rehellisempiä.


Kuten sanottu,
liberalismi ja konservatismi eivät ole sama asia. Jos Helsingin poliisi osoittaisi minua FN 303 -projektiiliaseellaan ja pakottaisi valitsemaan, liittoutuisin mieluummin pursiaislaisen uusliberalismin kanssa kuin ehrnroothlaisen protofasismin kanssa.

Pääomalla on edistyksellinen siipensä, joka tunnustaa tietyt vapaudet ainakin arvopuheen tasolla. Se ei tarkoita, että tämä siipi jotenkin kyseenalaistaisi kapitalismin. Se ei tarkoita, että edistykselliset liberaalit olisivat perimmäisessä ristiriidassa niiden valta-asetelmien kanssa, joita konservatiivit yrittävät ylläpitää.

Verkkolehti Revalvaatio luonnehtii Liberaa osuvasti “suomalaisen prosenttijengin – tarkoitan tällä taloudellisen hierarkian huipulla istuvaa rikkainta 1 % väestöstä – ideologiseksi projektiksi lisätä tämän ryhmän näkemysten painoarvoa julkisessa keskustelussa”.

Pursiaislaiset liberaalit ja ehrnroothilaiset konservatiivit ovat molemmat maailman vauraimpien ja vaikutusvaltaisimpien asialla. Kumpikaan ei taatusti aja syrjittyjen tai työläisten aseman parantamista.

Sitä varten tarvitaan Mad Max.