Ikuisuuskysymys siitä, ovatko ihmiset itsekkäitä vai epäitsekkäitä, on väärin asetettu. Ihmiset ovat puolueellisia.
Puolueellisuuden aste ja laajuus riippuvat tilanteesta. Joskus ihminen pitää yksin itsensä puolta. Yleensä pidetään perheen, kavereiden, ikäryhmien, kansalaisuuksien, luokkien ja muiden laajempien ryhmien puolta.
Puolueellisuus määrittää politiikkaa. Siinä on kyse puolten muodostamisesta, valitsemisesta, pitämisestä ja hajottamisesta.
Politiikka on jännitteiden työstämisen taitoa, siis eräänlaista sodankäyntiä.
Siksi on epäilyttävää, kun joku väittää puolustavansa yhteistä etua tai puhuvansa toisten puolesta. Yhtä epäilyttävältä tuntuu vetoaminen oman politiikan “inhimillisyyteen” tai “universaalisuuteen”.
Itse luotan vain sellaiseen politiikkaan, jota tehdään oman edun vuoksi. En jaksaisi lotkauttaa evääkään pelkkien moraalisten periaatteiden tai sääntöjen vuoksi. Politiikassa täytyy olla nautintoa.
Miten solidaarisuus sitten on mahdollista, jos politiikka on oman edun ajamista? Kuinka käy heikoimmassa asemissa oleville? Onko miesten mitään mieltä toimia feministisesti tai valkoisten antirasistisesti?
On, koska oma etu ei ole mikään yksinkertainen asia. “Oma” on laajempi asia kuin ihmisyksilö. Se on puolueellisuutta, joka voi tarkoittaa esimerkiksi jaettuja kokemuksia. “Etu” taas on paljon muutakin kuin taloudellista intressiä. Sitä on vaikea määritellä ulkopuolelta ikään kuin objektiivisesti.
Otan riskin, että kuulostan teennäiseltä mulkulta, ja koetan avata oman edun epämääräisyyttä muutamalla omakohtaisella esimerkillä.
Monen muun nykymiehen tavoin yritän toimia feministisesti (siinä aina onnistumatta). Tämä ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin jalosti ajaa naisten ja muiden ei-miesten asiaa.
Oma feminismini syntyy kokemuksesta, jonka mukaan sukupuoli on valtajärjestelmä. Se rajoittaa ja alistaa myös miehiä. Näin on varsinkin, jos mies eroaa miehenä olemisen normeista. Sukupuolen hierarkian huipulla ovat tietynlaiset miehet, ja he alistavat sekä toisenlaisia miehiä että muita sukupuolia.
Vaikka olisi mies, todennäköisesti kannattaa siis toimia feministisesti oman etunsa vuoksi. Feminismi sitä paitsi opettaa asioita, näkökulmia ja käsitteitä, joista on hyötyä muutenkin. Lisänä tulee ilo siitä, että itselle tärkeiden ihmisten toimintakyky lisääntyy, ja se taas lisää omia kykyjä.
Haluan myös tasata rahan ja muun omaisuuden jakautumista ja erityisesti niiden tuottamista. Tämä ei johdu siitä, että olisin itse kurja köyhä maailman mittakaavassa: kuulun maapallon vauraimpaan kymmenykseen, kuten useimmat suomalaiset.
Motivaationi johtuu aikaisemmista kokemuksista sekä siitä, että ajattelen useimpien ihmisten voivan romahtaa luokkahierarkian pohjalle. Ajattelen myös, että ihmisten ominaisuudet ja saavutukset johtuvat useammin muista asioista kuin heidän omasta tahdostaan.
Kyse ei siis ole ylevästä persaukisten puolella olemisesta vaan taas kokemuksista ja halusta mahdollistaa useammille ihmisille iloisempi elämä (koska se todennäköisesti tekee puolestaan omasta elämästäni nautinnollisemman).
Olen osallistunut antirasistisiin mielenosoituksiin ja yrittänyt joskus kirjoittamalla tuoda esiin rasistisia rakenteita, vaikka en ole itse kokenut rasismia. Olen kasvanut valkoisena ja valkoisten ympäröimänä. Olen hyötynyt enkä kärsinyt rakenteellisesta rasismista. Hyödyn etuoikeuksistani edelleen joka päivä. Miksi haluaisin kyseenalaistaa niitä?
On tietysti vähemmistöjen vallassa määritellä, millainen toiminta oikeasti tukee heitä eikä vain keekoile näennäisellä edistyksellisyydellä. Mutta jos puhutaan motivaatiosta, joka saa vähemmistöön kuulumatonta yrittämään solidaarista toimintaa, uskon sen liittyvän tunteisiin.
Itselläni on kokemuksia itseni ja läheisten syrjinnästä, mielenterveysongelmista ja ympäristön puutteista. Kun nämä kokemukset yhdistävät siihen, mitä olen oppinut rodullistamisen kohteena olevilta ihmisiltä, rasismin kaltainen valtajärjestelmä hyppää välillä silmille ja ahdistaa tai hävettää niin paljon, että on yritettävä tehdä jotain, vaikka se ei kosketa suoraan itseä.
Toimin siis poliittisesti, koska tunnen jotakin. Yritän vahvistaa tiettyjä jaettuja tunteita (ilo, nautinto) ja heikentää toisia kokemuksia (kärsimys, ahdistus, suru).
Politiikka esitetään oppikirjoissa yleensä aatteiden, arvojen ja periaatteiden näkökulmasta. En usko, että tällainen rationalistinen politiikkakäsitys kuvaa kovin hyvin poliittista toimintaa. Käytännössä tunteet ja fiilikset ovat tärkein osa politiikkaa. Tässä ei ole mitään ala-arvoista tai hävettävää.
Parasta esimerkiksi perussuomalaisissa on heidän tapansa myöntää avoimesti, että toiminnan lähtökohtana on vihreille vittuilu ja vasemmiston vahingoittaminen eikä mikään humanismista jäkättäminen.
En pidä perussuomalaisten tapaa tehdä politiikkaa hyvänä, koska se rakentuu vihalle ja surulle, mutta ainakin se on tässä mielessä rehellistä, toisin kuin vaikkapa kokoomuslaisten piiloutuminen neutraalilta näyttävän talouskielen ja uudissanojen taakse.
Perussuomalaisia parempia politiikan opettajia ovat feministit ja rodullistetut aktivistit, jotka ovat avoimesti puolueellisia. He ottavat lähtökohdakseen vallan kohteena olevien ihmisten kokemukset eivätkä yritä perustella toimintaansa näennäisobjektiivisella kielellä. Tavoitteena on oman edun ajaminen, ei mikään kuviteltu yhteinen etu.
Politiikassa voi käyttää monenlaista retoriikkaa ja erilaisia taktiikoita, mutta ainakin itselleen on hyvä myöntää, mikä on se oma etu, jota toiminnallaan ajaa.
Oman edun myöntäminen tekee politiikasta itse asiassa vähemmän kyynistä kuin sen piilottaminen hurskaan retoriikan taakse.