Helsingin Sanomat julkaisee välillä media-analyyseja tyyliin ”mikä meni pieleen Sipilän dosenttipuheessa”. Sovelletaanpa metodia Hesarin lauantaiesseeseen, jossa Juhana Torkki vaatii dialogia Jussi Halla-ahon ja Anna Kontulan välille.

Torkki viittailee Halla-ahon lisäksi James Hirvisaareen. Sen jälkeen hän kirjoittaa:

Suomi tarvitsee myös provosoijia, räväköitä ajattelijoita, jotka heittelevät keskusteluun räikeitä värejä. He auttavat meitä näkemään jonkin katveeseen jääneen ajattelun kulman.

Provosointiakin enemmän tarvitaan vuoropuhelua, Torkki sanoo. Julkinen keskustelu on hänen mukaansa kärjistynyt ja poteroitunut. Dialogin on korvannut sotapuhe. Toisin ajattelevaa ei nähdä ihmisenä vaan vihollisena. Pitäisi olla kuin Nelson Mandela, joka kiitti vanginvartijoitaan. Pitäisi ottaa oppia Sokrateesta.

Mikä lauantaiesseen asetelmassa on pielessä? Take it away, Twitter:

Anna Kontula jatkaa:

Tämä maa on täynnä tarkentamatonta puhetta siitä, että pitää neuvotella ja sopia. Torkin teksti asettuu mainiosti tähän genreen jo siksi, että siinä ei pohdita sen paremmin vastakkainasettelujen syitä kuin niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat ryhmien rakentavan vuorovaikutuksen ehto. Tällaista tyhjää sovintopuhetta on käytetty vuosisatoja yhteiskunnallisten epäkohtien peittämiseen (hyvänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, josta olen käyttänyt vuosien mittaan lukuisia vähemmän kärjistettyjä puhernvuoroja, jotka eivät Torkin korviin ilmeisesti ole kantautuneet, tai kenenkään muunkaan.) Historian valossa sen viljelijöiden olisi terveellistä aika ajoin vakavasti pohtia, millaista herraa ovat palvelemassa toiminnallaan.

Polarisaation piilottaminen on porvarillisessa yhteiskunnassa oikeiston retorinen strategia – puhutaan ”yhteistyöstä” ja ”yhteisestä edusta”, mutta kun talkoot on pidetty ja tulosta katsotaan taskulaskimen kanssa, aina sieltä löytyy rikastunut eliitti ja köyhtynyt (vähintään suhteellisesti, viime aikoina Suomessa myös absoluuttisesti) enemmistö. Kun vasemmisto sitten kyseenalaistaa näitä mekanismeja, joissa yhdet kahmivat ”sovinnon” ja ”vuoropuhelun” nimissä kaikkien eväät, niin se on eliitin mielestä hajottavaa, yhteistyökyvytöntä ja sivistymätöntä.

Tämä retorinen kaava on toistunut länsimaasta toiseen aina 1800-luvulta lähtien, eikä ole kadonnut mihinkään. Konsensusihanne on voimakas vallankäytön väline, joka pitää osata kyseenalaistaa – suomalaisten ongelma ei ole se, että on erilaisia näkemyksiä, vaan se, että tämän konsensushyssyttelyn alla meillä ei pääse kehittymään hyvää argumentaatiokulttuuria, jossa asiat menisivät eteenpäin (kuten Torkinkin kirjoitus väkevästi todistaa).

Odotan mielenkiinnolla Torkilta jatkoesseetä, jossa hän kertoo, miten tällaisten ihmisten kanssa käydään dialogia (kuvat Vihamuki-tumblrista):

tumblr_nyp5juyiXd1ukdtm5o2_500

tumblr_nyl3gkxj431ukdtm5o1_500 tumblr_nyg1y97p1m1ukdtm5o1_500 tumblr_nyl2y8bUD91ukdtm5o1_500 tumblr_nyl2yrcod71ukdtm5o1_500 tumblr_nyl2zjLg1X1ukdtm5o1_500 tumblr_nyl30zezAm1ukdtm5o1_500 tumblr_nyl45roxET1ukdtm5o1_500 tumblr_nype61RCxi1ukdtm5o1_500

PS. Suosittelen Juhana Torkkia lukemaan Platonin Sokrates-dialogeja. Ne ovat loistava esimerkki siitä, miten omat näkemykset puetaan näennäisen dialogin muotoon. Käytännössä Sokrates pitää monologia, joka pakottaa keskustelukumppanin myötäilemään. Lisäksi Sokrates koettiin yhteiskunnallisesti niin ärsyttäväksi ja vaaralliseksi, että hänet tuomittiin kuolemaan.