Pontus PurokuruOlen koukussa elämäntaito-oppaisiin. Suurin osa oppaista kierrättää samoja vanhoja ajatuksia, joista monet ovat peräisin antiikin stoalaisilta ajattelijoilta. Ajatusten välit tilkitään positiivisella psykologialla, aivotutkimuksesta lainatuilla snippeteillä, amerikkalaisella ideologialla ja syyllistyksellä yksilön vastuusta.
Tiedän tämän ja olen kirjoittanut kriittisiä kirja-arvioita elämäntaitokirjoista. Silti luen self help -kirjan toisensa perään. Kirjoista tulee mieleen ilokaasu: kätevästä pakkauksesta saa nopeasti kevyen ja hyvän olon, joka menee nopeasti ohi.
Elämäntaitokirjallisuuden yleinen näkemys ihmisestä perustuu puutteeseen. Kirjojen mukaan meillä ei ole tarpeeksi energiaa, motivaatiota ja kykyjä. Lajityypin perusmekanismi on avata ihmisissä kytevä riittämättömyyden kokemus. Sen jälkeen myydään puutteeseen lääkettä lupaamalla, että oppaiden avulla yksilö voi virittää itsensä riittävän suorituskykyiseksi.
Kirjat esittävät tyypillisesti listan epäsuoria vaatimuksia. Lukijan on on kasattava itselleen kykyjä ja erilaisia resursseja, jotta hän voi saada liittolaisia ja menestyä kilpailussa. Hänen täytyy olla positiivinen. Ensireaktion kaikkeen on kuuluttava: “Ajattele siitä myönteisemmin.” Lukija ei saa valittaa, vaan “marinan” sijaan hänen on keskitettävä huomionsa siihen, miten tilanteesta voi päästä rakentavasti eteenpäin.
Ennen kaikkea lukijan on ilmaistava itseään. Jos joku ei tuo itseään esille, kyse on siitä, että itseilmaisun tiellä on estoja, kuten psyykkisiä lukkoja, häpeää, traumoja tai tukahduttamista.
Self help -kirjat sisältävät myös epäsuoran ohjeen irtautua historiasta ja menneisyydestä. Mennyt on korvatta nykyisyydellä eli läsnäololla (mindfulness ja keskittyminen) ja suuntautumalla tulevaisuuteen (optimismi ja päämäärät).
Psykologian professori Svend Brinkmann kuvailee kirjassaan Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä, kuinka uskonnon funktio on siirtynyt terapeuteille ja self help -teollisuudelle:
(…) papin paikalla on terapeutti tai valmentaja; uskontunnustuksen artiklat ovat korvautuneet terapialla, valmennuksella ja muilla henkilökohtaiseen kehitykseen tähtäävillä tekniikoilla; olemasssaolon päämääränä ei ole armo ja pelastus, vaan itsensä toteuttaminen, omien kykyjen kehittäminen ja elämänmittainen oppiminen. Ja lopuksi ehkä tärkein asia; oma minä on ottanu Jumalan paikan maailmankaikkeuden keskuksena. Koskaan aikaisemmin historian aikana emme ole puhuneet näin paljon ihmisen minästä ja sen ominaisuuksista (itsehoito, itseluottamus, oman minuuden kehittäminen jne.), eikä meillä ole koskaan aikaisemmin ollut yhtä monia tapoja oman minuuden mittaamiseen, arviointiin ja kehittämiseen – vaikka emme lopultakaan aivan käsitä, mitä se on. (s. 95)
Miten tähän on tultu? Millaisiin haluihin self help -kirjat vastaavat ja mitä ne tarjoavat?
Elämäntaitokirjallisuuden suurkuluttajana listasin 18 koukuttavaa piirrettä, jotka olen kirjoista löytänyt. Voisiko niitä hyödyntää parempiin päämääriin esimerkiksi nurinpäin kääntämällä, toistamalla toisin, liioittelemalla tai muuttamalla kysymyksenasettelua?
Millainen olisi esimerkiksi anarkistinen tai kommunistinen self help -kirja? Onko mahdollista luoda opas, joka oikeasti auttaa purkamaan kokemaamme ahdistusta ja masennusta?
1. Inspiroivat esimerkit. Self help -oppaissa kerrotaan välittömästi innostavia henkilökohtaisia ja historiallisia tarinoita. Erik Bertrand Larssen kertoo kirjassaan Helvetinviikko, miten löysi sisäisen sisunsa armeijan erikoisjoukkojen pääsykoeviikolla, jossa pitää ilman unta juosta, ryömiä, uida ja selviytyä kymmenien ja satojen kilometrien matka raskaissa varustuksissa. Fyysisyyttä ja masokismia pullisteleva tarina saa lukijan uskomaan, että ihminen kestää lähes mitä tahansa, jos motivaatio on kohdallaan.
Mitkä ovat meidän tunteita tuottavia tarinoitamme? Miten tehdä tarinoista sellaisia, ettei niillä vain pönkitetä yksilöiden sankarillisuutta? Miten innostaa ilman että selittää tapahtumia sankareiden ikään kuin maagisilla kyvyillä? Mitä esimerkkejä etiikassa tai politiikassa kannattaa valita ja toistaa?
Tarvitsemme iloa tuottavaa mytologiaa. Kirjoitetaan ja kerrotaan parempia tarinoita.
2. Harjoitukset. Oppaissa on erilaisia harjoitusohjelmia: maanantaina kartoita tapasi ja ala muuttaa niitä pienin askelin, tiistaina tiedosta mielialamoodisi ja opi manipuloimaan sitä, keskiviikkona ota arjen aika hallintaan, torstaina hyppää pois mukavuusalueelta, perjantaina lepää ja meditoi, lauantaina harjoittele sisäistä dialogia, sunnuntaina löydä uusi näkökulma elämään…
Harjoituksiin liittyy psykologisia, filosofisia ja fysiologisia kikkoja. Mind Gym -kirjat ja -valmennukset koostuvat joukosta harjoituksia, joiden toteuttajalle luvataan, että hän saa mitä haluaa, on pidetty ja muuttuu kunnioitetuksi. Harjoituksissa muun muassa kysytään, kuinka paljon itsessä on Caesaria, jolla on rohkeutta ottaa ratkaiseva askel, ja opetellaan tekemään virheitä.
Nykyinen self-help-buumi suosii erityisesti mielikuvaharjoitteluja: visualisointia, ajatusluuppien katkaisemista, sisäisen kerronnan työstämistä, omien ajatusten ja tunteiden suunnan ohjaamista, keskittymiskyvyn kehittämistä, tavoitteiden selkeyttämistä, epäonnistumisista palautumista, minäkuvan muokkaamista ja itsetunnon kehittämistä. Esimerkkikirja: Minna Marshin ”henkiseen kuntoiluun” valmentava Mentaaliherätys!
Voisiko löytää yhdessä elämistä auttavia rituaaleja, harjoituksia ja minätekniikoita? Millaisilla käytännöillä tuotetaan tottelemattomia kehoja? Miten liikkua pienin askelin pois ahdistavista luupeista?
3. Avaaminen. Kirjoittamiseen painottuvissa self-help-oppaissa korostuu luovuuden helliminen, itselleen salliminen, lukkojen avaaminen ja yhteyden saavuttaminen tiedostamattomaan tai “jumalalliseen”. Julia Cameronin, Natalie Goldbergin ja Elizabeth Gilbertin kirjat edustavat tätä alagenreä. Esimerkiksi Cameronin Tie luovuuteen opettaa, että kaikessa elävässä vallitsee luova voima, ja kunhan avaamme itsemme tälle virtaavalle luovuuden energialle, tulemme osaksi jumalallista lahjaa ja muutumme yhä suuremmaksi luomisen kanavaksi. Luovuudelle avaudutaan kirjoittamalla mielen tyhjentäviä aamusivuja, käymällä taiteilijatreffeillä ja tarkastelemalla omaa elämää.
Miten avata lukkoja pakottamatta ihmisiä “osallistumaan” tai “ilmaisemaan itseään”? Miten puhkaista jäykkyydet ja paiseet yhteistä kykyjä lisäävien halujen tieltä ilman että notkeudesta ja sosiaalisuudesta tulee tukahduttava vaatimus?
4. Villeys. Toisin kuin voisi ajatella, porvarilliset self help -oppaat ovat usein melko revitteleviä ja rohkaisevat “säädyttömyyteen”. Ajatuksena on luovan talouden perusvire siitä, että sekoilemalla ja kokeilemalla riittävästi (mutta ei liikaa) saadaan aikaan läpimurtoja ja uusia kytkentöjä. Kirjat korostavat “villiä mieltä”, “rehellisyyttä”, “vaarallisuutta”, kaaosta ja sekasotkua.
Esimerkki: Natalie Goldbergin Wild Mind yrittää osoittaa, miten lukijan mieli on raaka, energiantäyteinen ja nälkäinen luovuuden villipeto. Paras tapa elää ja kirjoittaa on heittää kontrolli menemään ja rakastua.
Miten suhtautua tähän self-help-genren piirteeseen? Miten elää, kun meitä suorastaan käsketään olemaan villejä, ottamaan riskejä ja tekemään virheitä? Pitäisikö meidän päinvastoin ryhtyä säädyllisiksi ja kohteliaiksi?
5. Konkreettiset neuvot. Vanhan teollisen ajan – karkeasti 1800-1950-lukujen – itseapukirjojen keskeinen sisältö koostui suoraviivaisista anekdooteilla kuvitetuista neuvoista. Dale Carnegien hittikirjat Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa sekä Miten pääsen turhista huolista ovat esimerkkejä tästä ajasta. Carnegie jakelee neuvoja satojen sivujen ajan: yksinkertainen keino hyvän ensivaikutelman herättämiseksi; helppo keino tulla hyväksi keskustelijaksi; miten saaatte ihmiset kiinnostumaan; jos olette väärässä, myöntäkää se; miten moittia saamatta vihoja; neljä hyvää tottumusta, jotka auttavat teitä ehkäisemään väsymystä ja huolehtimista…
Ainakin 1900-luvun alussa ja keskivaiheilla ihmiset etsivät tästä genrestä nimenomaan suoraan käyttöön otettavia neuvoja. Sittemmin laji on kokenut muutoksen, eivätkä self-help-kirjailijat enää yhtä hanakasti korota itseään neuvoja jakelevaksi auktoriteetiksi. Nykyään kirjat vetoavat yhtä enemmän itsensä ulkopuolisiin esimerkkeihin ja tieteelliseen tutkimukseen. Auktoriteetteja epäilevää lukijaa on houkuteltava viittaamalla tutkimustuloksiin ja yhdessä tunnustettuihin julkkiksiin: Steve Jobs, äiti Teresa, Nelson Mandela.
6. Luonteenpiirteet eli hyveet. Keskeinen piirre tieto- ja palvelutyön aikakauden self helpissä on siirtymä konkreettisista nikseistä ja kikoista epämääräisempiin ja filosofisempiin ajatuskulkuihin. Neuvojen sijaan opetetaan, miten muutetaan näkökulmaa ja työstetään omaan käytökseen liittyviä prosesseja.
Yksi tärkeä juonne muutoksessa on aristoteelisesta etiikasta muistuttava hyveiden tarkastelu. Stephen R. Covey tarkastelee vuonna 1988 ilmestyneessä klassikossaan The 7 Habits of Highly Effective people – Restoring the Character Ethic seitsemää huippumenestyjän tapaa tai luonteenpiirrettä. Ne ovat proaktiivisuus, päämäärätietoisuus, priorisointi, win-win-ajattelu, pyrkimys ymmärtää, synergisointi ja jatkuva itsensä kehittäminen, kuten lukeminen, meditointi, liikunta ja oikea syöminen. Erityisesti tämä piirre korostuu amerikkalaisissa kirjoissa, joissa on tavoitteena niin sanotun “hyvän tyypin” kouliminen luonteenpiirteitä höyläämällä.
Miten käsitellä tätä aihealuetta lankeamatta “10 anarkistista hyvettä” -parodiaan? Voiko hyve-etiikka olla muuta kuin konservatiivista kontrollia?
7. Halujen synnyttäminen ja kanavointi. Nykyisessä self-helpissä on kaksi suurta trendiä: onnellisus ja sisäinen motivaatio. Molempia tarkastellaan enemmän prosesseina ja tapoina kuin staattisina olotiloina. Motivaation, draivin ja tekemisen halun lisäämistä käsitteleviä kirjoja on valtava määrä. Esimerkistä käy Frank Martelan tuotanto, esimerkiksi Valonöörit, joka käsittelee sisäistä motivaatiota eli sitä, mikä tuntuu itsessään palkitsevalta ja parantaa ihmisten hyvinvointia, koska se tekee elämästä merkityksellistä.
Ennen 1960-lukua self help -kirjojen lukijoiden oletettiin tietävän, mitä he haluavat: hyvä aviopuoliso, sivistyneeltä vaikuttaminen, varallisuus, yleneminen työpaikalla, yhteiskunnan normeihin mukautuminen. Tuotannon ja kulttuurin murrosten jälkeen ihmiset vaikuttavat olevan yhä enemmän hukassa sen suhteen, mitä pitäisi haluta. Keinojen lisäksi puuttuvat päämäärät. Siksi julkaistaan niin paljon motivaatio-oppaita siitä, miten opettaa itsensä haluamaan itselle soveltuvia asioita.
Jos ei keksi muuta päämäärää, voi aina tavoitella onnellisuutta.
Miten opetella pois kehoihimme juurtuneista haitallisista haluista? Miten opetella haluamaan vapauttavia asioita? Miten haluta yhdessä?
8. Pop-kulttuurin ja korkeakulttuurin kaanonin lukeminen siten, että niistä uutetaan motivoivia esimerkkejä ja neuvoja. Erityisesti 2000-luvulla oli trendinä opettaa ihmisiä elämään valtavirtaviihteen ja kulttuurin julkkisten avulla. Julkaistiin kirjoja, kuten Opin kaiken tietämäni tv:stä, Huonosti käyttäytyvät filosofit, Mitä Sinkkuelämää / Simpsonit / Buffy Vampyyrintappaja voivat opettaa elämästä ja niin edelleen. Itse olen harrastanut tätä esimerkiksi analysoimalla Star Warsia.
Mitä “opetuksia” uuttaa kulloinkin suositusta sarjasta, elokuvasta ja kirjasta? Mitä esimerkiksi Game of Thronesin, House of Cardsin ja Stranger Thingsin suosio kertoo?
9. Elämän jakaminen osa-alueisiin. On kaksi vastakkaista trendiä: kokonaisvaltainen luonteenpiirteitä, kutsumusta ja motivaatiota korostava suuntaus (Covey, Martela) ja sitten analyyttisempi, kaiken paloitteleva ja palat aitaava suuntaus (suurin osa self helpistä). Yleensä on tapana jakaa elämä osa-alueisiin, jotka käydään läpi yksi kerrallaan, kuten Richard Wiseman tekee kirjassaan 59 Seconds: onni, suostuttelu, luovuus, vetovoima, stressinhallinta, ihmissuhteet, päätöksenteko, vanhemmuus, persoonallisuus…
Jako osa-alueisiin on näkyvissä jo varhaisessa 1900-luvun alun self-helpissä ja jatkuu edelleen. Tyypillinen jaottelu on tämän kaltainen: mieli (ajattelu ja tunteet), keho (syöminen, treenaus, nukkuminen), parisuhde (seksi, kommunikointi, huomioiminen), työ (suorituskyky, stressi, jaksaminen, motivaatio, erilaiset niksit), raha (säästäminen, sijoittaminen, lisätulot, yrittäjyys), aika (ajanhallinta, priorisointi, kalenteri) ja ihmissuhteet (pidettäväksi tuleminen, kuunteleminen, ymmärtäminen, suostuttelu).
Miten suhtautua elämän paloittelemiseen? Jos vaadimme raja-aitojen kaatamista, hyväksymmekö sen, että esimerkiksi työ ja raha valuvat kaikille elämän alueille? Toisaalta, jos kaikki rajat kerran liukenevat, mitä tarkoittaa, että vaikkapa seksi ja nukkuminen valuvat työn ja rahan alueelle?
10. Tieteeseen perustuva normatiivisuus, jota voisi kutsua vaikka aivomoralismiksi. Raija Kivimetsän, Katja Keräsen & Marja Ruutin Parasta aivoillesi – ohjeita aivojen hyvinvointiin opettaa, miten aivoja hoidetaan rauhoittumalla, taiteen avulla, syömällä aivoruokaa (kala, mustikka, pinaatti, omena, punaviini, mantelit, tee, kaakao, kahvi, kananmuna…), lenkkeilemällä, venyttelemällä ja joogaamalla. Kirjassa näkyy, miten sinänsä mielekkäältä kuulostavat tutkimustulokset napataan normien moralistisen asettamisen välineeksi. Ei ole kovin yllättäävää, että aivotutkimus näyttää ehdottavan ihmisille juuri sitä, mitä nykyinen tietotyö edellyttää.
Miten ottaa aivotutkimus haltuun ja uuttaa siitä vapauttavia käsitteitä? Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen kirjan Seutu joka ei ole paikka aivoja käsittelevä luku antaa tähän suuntaviivoja. Aivot ovat perusluonteeltaan toisiinsa ruumiiden ja ympäristöjen välityksellä kytkeytyneitä virtapiirejä, jotka kehittyvät inhimillisiksi vain verkostoissa. Aivotutkimus osoittaa, että ajattelun ja kokemuksen perusluonne on jaettua eikä yksilöllistä.
11. Treenaaminen. Moni self-help-kirjoista vertaa itseään kuntosalilla käymiseen. Tunnetuin esimerkki lienee aiemmin mainittu brittiläinen Mind Gym -sarja. Sen kirjojen mukaan kuntosalilla ja self-helpillä on viisi yhtäläisyyttä: jokaisella on omat syynsä käydä salilla, keskittyminen yhteen alueeseen voi vaikuttaa myönteisesti toiseen alueeseen, salilla oppii kohtaamaan elämän haasteet entistä paremmin, tuloksia voi saada vain ponnistelemalla eli tekemällä työtä ja kuntosali sopii kaikille.
Salikulttuuri on todella yksilökeskeistä ja suorituspainotteista, ja niin on koko self-help-genrekin. Miten muotoilla tämä uusiksi?
12. Sekasorron syleileminen. Kun puhutaan organisoimisesta, self helpistä löytyy jälleen kaksi vastakkaista koulukuntaa: järjestysfriikit vs. sekasotkun syleilijät. Eric Abrahamsonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku – epäjärjestyksen piilevät hyödyt on esimerkki jälkimmäisestä. Kirjassa pyritään myöntämään arjen, organisaatioiden, politiikan ja työpöytien sotkuisuus sekä näkemään epäjärjestelmällisyyden hyödyt. Jos todellisuus ja elämä ovat kaoottisia, kaaoksesta voi hyötyä ja sillä voi surffata. Siisteyden tavoittelu osoitetaan kalliiksi, hankalaksi ja väkivaltaiseksi.
Kun vaadimme johdonmukaisuutta ja järjestäytymistä esimerkiksi politiikassa, mitä se täsmälleen tarkoittaa?
13. Tietoiseksi tuleminen. Genressä puhutaan paljon tiedostamisesta ja hyödynnetään kognitiivisen terapian keinoja. Åsa Nilsonnen kirja Kuka ohjaa elämääsi? Tietoisuustaidot arjen apuna analysoi tietoisuudessa eläviä erilaisia rooleja, omien ajatusten ja tunteiden havainnoimista, tuomitsemisesta pidättäytymistä, ongelmallisten ajatusten pysäyttämistä ja tietoista läsnäoloa kehossa. Ajatuksena on, että tietoisuus on ikään kuin teatteria ja lukija voi oppia tulemaan teatterin johtajaksi. Tästä päästään seuraavaan teemaan:
14. Johtajuus. Välillä kirjoissa opetetaan ihmisten johtamista, mutta eniten genressä käsitellään “itsen johtamista”. Se tarkoittaa usein, mutta ei aina, itsen alistamista.
Visioiminen, päätöksenteko, priorisointi, tarinankerronta, suunnan antaminen ja aktiivisuus määrittävät kirjoissa johtajuutta, joka koetaan välttämättäksi ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoiseksi. “Johtaja” on suurin arvonimi, jonka ihminen voi self helpissä saada. Esimerkkikirja: JP Jakosen Stressivapaa johtaja. 52 näkökulmaa itsensä johtamiseen, henkilökohtaiseen kasvuun ja viisaaseen elämään.
En ole lukenut yhtäkään self-help-kirjaa, joka olisi yrittänyt purkaa johtajuuden ajatusta. Tarvitsemmeko johtajuutta? Mitä esimerkiksi Meksikon zapatistit ja Rojavan kurdit voivat opettaa meille johtamisesta?
15. Suhde aikaan. Miten työstää henkilökohtaista menneisyyttä, olla huolehtimatta tulevasta ja läsnä nykyhetkessä: kysymykset ajasta ovat usein esillä elämäntaito-oppaissa. Tyypillinen kirja on Mats & Susan Billmarkin Elä enemmän, stressaa vähemmän. Lajityyppiin liittyy myös ajatus “ajanhallinnasta” eli siitä, että aika on niukka resurssi, jota on hallittava paloittelemalla, priorisoimalla ja delegoimalla.
Miten opetella kokemaan aika runsautena eikä puutteena? Miten purkaa ajan tavaraluonne? Miten opetella tuhlaamaan aikaa yhdessä?
16. Raha. Self helpin rahaa käsittelevästä alalajista löytyy huimaa tykittelyä, jossa raha ja rahattomuus pistetään melko suoraan luonteen, käytöksen ja valintojen piikkiin. Esimerkkejä: Ramith Sethin I Will Teach You to Be Rich, Robert Kiyosakin Rich Dad Poor Dad: What The Rich Teach Their Kids About Money That the Poor and Middle Class Do Not (elämäkerrassaan Cheek mainitsee tämän yhdeksi lempikirjoistaan) ja Tomi Astikaisen Miten elää ilman rahaa. Lisäksi on valtavasti henkilökohtaisia sijoitusoppaita, jotka eivät välttämättä mene suoraan self-helpin tyylilajiin.
Miten vapauttaa raha kilpailijayksilöiden miljonäärihankkeista? Miten taata ihmisille pääsy rahaan?
17. Matkustaminen, henkilöhahmo tai urheilulaji. Yksi tapa kirjoittaa self help -kirja on tehdä se jonkin toisen aiheen läpi. Voi esimerkiksi ammentaa urheilulajista (Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running), kirjailijasta (Alain de Bottonin How Proust Can Change Your Life) tai matkustamisesta (Päivi ja Santeri Kanniston Vapaana elämisen taito). Matkustaminen ja kuuluisat hahmot muutetaan esimerkeiksi, joista yksilöt voivat innostua tuunaamaan itseään.
Kirjallisuuden historia on tietenkin täynnä antioppaita samoista aiheista, kuten Jack Kerouacin matkakirjat ja Gilles Deleuzen pieni tutkielma Spinoza – käytännöllinen filosofia. Miten vallata liikunnasta, matkustamisesta ja taiteen hahmoista kirjoittamisen kumoukselliseen käyttöön?
18. Parodia ja kritiikki. Self help -genre sisältää myös omat kritiikkinsä överiksi vetävänä parodiana (Pasa & Atpo: Eniten vituttaa elämä – rehellinen elämäntaito-opas) ja tieteellisesti perusteltuna kritiikkinä (Svend Brinkmann: Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä). Brinkmannin kirja on erityisen tervehenkinen: “Kaikkien itsehoito-oppaiden vastaopas neuvoo heittämään yltiöpositiivisuuden romukoppaan ja sanomaan ei loputtomalle uudistumiselle.”
Self help -parodioiden lukeminen on hauskaa ja kritiikki osuu. Mutta miten tehdä antiopas, joka ei vain arvostele self helpia vaan todella kääntää sen käytännöt nurin ja muotoilee ne osoittamaan parempaan suuntaan?
Self help -kirjat koskettavat todellisia ongelmia ja vastaavat voimakkaisiin haluihin: miten kasvattaa toimintakykyä? Miten lisätä iloisia kohtaamisia ja tulla voimakkaammaksi? Elämäntaitoteollisuus virittelee näiden kysymysten pohjalta yksilöpsykologista “itseä”.
Miten ottaa paremmalla tavalla haltuun lähtökohta toimintakyvyn lisäämisestä? Miten varmistaa, ettei kykyjen kasvattaminen kanavoidu taas yhdeksi konsulttitoimenpiteeksi, jolla pyritään pidentämään CV:tä ja nostamaan yksilön markkina-arvoa?
Self help -kirjallisuus pyrkii lopulta tarjoamaan kuluttajalleen mahdollisuuden vastata olemassa oleviin vaatimuksiin. Kyse on siis mukautumisesta vallitseviin olosuhteisiin. Lukija oppii toimimaan paremmin nykyisten ehtojen puitteissa ja ratkaisemaan muiden asettamia ongelmia. Hän pingottuu ja painottuu. Self help tähtää yksilön erektioon.
Miten kääntää self help sellaiseen suuntaan, että se luo kykyä asettaa ja aiheuttaa uusia ongelmia sen sijaan, että ratkoisimme valmiita kysymyksiä? Miten rentoutua pingottumisen sijaan?
Aivovuoto kertoo Dötöx-levyllään, mitä tapahtuu, kun kaikki self-helpit on lopulta luettu:
Vika viiva bucketlistiin on valmis (…)
Mä tein sen, kaikki voi haistaa paskat (…)
Highscore meikäl, ei enää lisää pisteit
Voitin elämäs, mitä sitte (…)
Kaikki näyttää samalta ku meijät laittaa blenderii
Kuva: Bill Strain (CC)