Pontus PurokuruMiksi lukea kirjoja? Entisajan porvareilla oli hyvä syy. Kirjallisuus oli sivistävää ja kehitti ihmistä. Kirjallisuus ja erityisesti korkeataiteelliset klassikot olivat väline, jolla pääsi käsiksi johonkin aitoon ja syvälliseen, kuten ihmisen olemukseen, kansakuntaan tai maailmanhengen toimintaan historiassa.
Nykyään porvareilla ei ole kirjahyllyjä. Itsensä kehittäminen tarkoittaa treenaamista maratonille ja Flow’ssa esiintyvien artistien makustelua.
Tämä on ihan hyvä kehitys, koska se poistaa kirjallisuudelta naurettavan sädekehän ja vapauttaa lukemisen nautintoa varten.
Hedonismi on mielekäs syy lukea. Toinen syy on sosiaalisuus ja yleisölle esiintyminen. Kirjoista on mukava jutella, ja tietyissä piireissä kirjojen lukeminen antaa edelleen arvostettavan ihmisen auran.
Kolmas syy kumouksellisen poliittisen toiminnan valmistelu, mutta se sisältyy ensimmäiseen.
Luin kirjoja kesällä ja syksyllä ja kirjoitin niistä muistiinpanoja. Aikaisemmat mikroesseet tänä vuonna lukemistani kirjoista löytyvät tästä ja tuosta.
1. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Surumielinen ja herkkä muotokuva, kuten Finlandia-voittajat usein ehkä ovat. 1800-luvun alussa Helsinki on tuppukylä. Sen pääkaupunkimaisuus odottaa Saksasta tulleen Engelin piirustuspöydällä ja muotoutuu vähitellen myös Engelin öisin kirjoittamassa päiväkirjassa. Viikilä esittää varhaisen Helsingin kaupungina, joka ei kasva alhaalta käsin vaan jonka yksinäinen ja alemmuudentuntoinen saksalainen taiteilija-arkkitehti tuottaa tilauksesta ylhäisessä työhuoneessaan.
Viime vuosina minun on ollut vaikea jaksaa lukea Finlandia-kirjoja loppuun asti. Voittajat ovat usein ankeita ja tylsiä. Akvarelleja on riittävän lyhyt kirja. Pidän päiväkirjan tai kirjeen muotoon kirjoitetuista romaaneista keveyden, subjektiivisuuden ja elliptisyyden takia. Ne osoittavat, miten paljon turhaa tauhkaa romaaneissa on. Aina ei tarvita kirjaan järeää teräsrunkoa tai betoniseiniä.
2. Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Pidin Jani Kaaroa hänen Hesarin vuosiensa ajan Suomen parhaana tiedekolumnistina, vaikka osa hänen lähteistään onkin kyseenalaistettu. HS-kauden jälkeen tuntui, että Kaarolle tapahtui jotakin. Ehkä editointi väheni tai katkeruus nousi pintaan, mutta myöhemmissä kirjoituksissa Rapportin ja Seuran sivuilla on ollut semisti outo sivumaku. Nykyinen Kaaro on yhtä aikaa kartalla ja jotenkin täysin pihalla.
Kauniimpi maailma -esseekirjalla on ollut hyvä kustannustoimittaja, lukuun ottamatta yhtä omituisen transvihamielistä aukeamaa. Esseet soveltavat erityisesti antropologiaa. Kaaro kuvaa, kuinka nykyinen niukkuuden kokemus johtuu rahatalouden ulottamisesta kaikkialle ja kaiken muuttamisesta rahaksi. “Lahjatalous ravitsi luontoa ja ihmistä, ja niin kauan kuin lahjat virtasivat vapaasti, maailma pysyi rikkaana. Kun lahjojen virta estettiin, tilalle astui niukkuus.”
Niukkuuden talous, siis kapitalismin taloustiede, johtaa kilpailuun, ahneuteen ja yksilökeskeisyyteen. Resurssien jatkuvaan virtaamiseen, tuhlaamiseen ja jakamiseen perustuneen lahjatalouden piirissä elämä oli täysin toisenlaista, kuten antropologien kuvaukset todistavat.
Kapitalismissa niukkuuden tuottaminen koskee kokemustamme laajemminkin: ”Kun aika on rahaa, ajasta tulee niukka luonnonvara. Kun aika muuttuu niukaksi, kaikilla on alituinen kiire.” Kaaro kirjoittaa lisäksi muun muassa yhteismaista, korosta, velasta, unista ja tunne-elämästä.
3. Rutger Bregman: Utopia for Realists. Bregman on hollantilainen The Correspondent -julkaisuun kirjoittava toimittaja, jonka kirjasta tuli hitti sen jälkeen kun se käännettiin englanniksi. Utopia for Realists on vetävästi kirjoitettu epäideologinen kirja, joka perustuu valtavaan määrään tutkimusta. Realistinen utopia tarkoittaa erityisesti työn vähentämistä, perustuloa ja rajojen purkamista.
Kirjoitin tämän ja muutaman muun kirjan pohjalta Voimaan jutun. Kaikista jutussa mainituista teoksista suosittelen tätä eniten.
4. Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen. Mikä meitä yhdistää? Vasta viime aikoina on alettu tajuta, miten vähän ihminen ymmärtää eläimistä. Esimerkki: lajien väliset erot kasvolihasten kytkennöissä vaikuttavat kykyymme tulkita tai edes huomata eläinten ilmeitä. Emme osaa ihmisen psykologialla lukea hevosen poskipäälihasten, silmien, korvien ja hännän muodostamia eleitä. Ylipäänsä ihmisten viestintäkeinot poikkeuksellisen kiinnittyneitä kasvoihin, koska meiltä puuttuu häntä, korvien liikuttelu ja turkin pörhistely.
Toinen esimerkki: ajattelemme kultahamstereiden olevan äänettömiä, koska niiden päästämät äänet ovat korkeampia kuin mitä ihmiskorva kuulee. Kolmas esimerkki: linnut ja rotat näkevät unia. Neljäs: eläinten aikakokemukset ovat radikaalisti erilaisia kuin ihmisillä. Useimmat eläimet elävät jonkinlaisessa nykyhetken versiossa.
Telkänrannan loistava tietokirja kertoo sekä ihmisen että eläinten ainutlaatuisuudesta. Ihminen on sikäli erikoinen eläin, että se on ainoa, jonka tiedetään lakkaamatta esittään “miksi”-kysymyksiä. Tämä kyselyvaihe alkaa noin neljävuotiaana, ja “lahjakkaimmatkaan” viittoja-ihmisapinat eivät tule tälle tasolle.
Merkittävimpinä syinä ihmisen kehitykselle Telkänranta esittää ihmisen taitavuuden ajatella toisten ajatuksia, tunteita ja pyrkimyksiä sekä valtavan innon oppia. Ihminen on näiden kykyjen avulla tuonut maailmaan aidosti uusia keksintöjä, kuten esittävien symbolien ikuistamisen fyysisessä muodossa ja tietoisen, järjestelmällisen maanviljelyksen.
Ihmisen poikkeuksellisuus ei kuitenkaan ole mitenkään “metafyysistä”. Ihmislajille on vain kehittynyt ajan myötä erittäin hyvä kyky tunnistaa toistuvia kuvioita. Tämän kyvyn käyttämisestä on vähitellen kehittynyt kieli, “innovaatio, johon on aikojen saatossa lisätty enemmän yksityiskohtia”. Ei ole olemassa mitään ihmislajille ominaista “kielivaistoa”, vaan kieli syntyy kuvioista, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja kyvystä ymmärtää toisten aikomuksia.
Suurin osa Telkänrannan kirjasta esittelee eri eläinlajien kykyjä ja kokemuksia. Esimerkiksi luovan laulun kyky löytyy ihmisen lisäksi valaalta, hylkeiltä, papukaijoilta, kolibreilta ja eräiltä varpusilta. Se on ilmaantunut evoluutiossa itsenäisesti, ilman lajien keskinäistä yhteyttä. Kyky näyttää syntyvän melko helposti, kunhan eläimellä on tietynlainen ääntelyjärjestelmän joustavuus, aivojen ja ääntämiselinten kyky matkia ja riittävä yleinen tietojenkäsittelykapasiteetti.
Myös sitä, mistä ihminen on 1800-luvulta alkaen tehnyt identiteetin nimittämällä sitä homoseksuaalisuudeksi, löytyy sadoilta eläinlajeilta kolibreista valaiden ja japaninmakakien kautta rottiin ja lampaisiin. Homous on evolutiivisesti hyödyllistä, koska se parantaa lasten elonjäämisten mahdollisuuksia, kun jälkeläisistä on huolehtimassa muitakin kuin biologiset vanhemmat. “Ihmisten maailmassa homojen vanhemmuus ja adoptio-oikeus eivät siis ole ajatuksina uusia: evoluutio on keksinyt ne jo esihistoriallisina aikoina.”
Kiinnostavinta kirjassa on eläinten poliittisuuden ja eläimistä väärintulkitun poliittisuuden analyysi. Edelleen näkee evoluutiosta oikeistolaisia tulkintoja, joissa sivuutetaan eläinmaailmassa yleinen vastavuoroisuus. Eläimet auttavat erityisesti niitä yksilöitä, jotka auttavat niitä. Auttamista tapahtuu yli lajirajojen.
Sen sijaan muodollinen kaupankäynti on vain ihmisen kehittämä “keinotekoinen” toimintatapa. Kun sitä on opetettu kapusiiniapinoille, ne harjoittavat reilua peliä ja toteuttavat samanpalkkaisuuden ideaa, vaikka kukaan ei ole sitä niille opettanut.
Telkänranta kirjoittaa, että yksi osa ihmislajin menestystä on itse asiassa ihmisen poikkeuksellinen anteliaisuus, joka on auttanut monimutkaisen yhteistyön kehittämistä.
Eläinlajien väärin oletettua hierarkkisuutta käsittelevät kohdat ovat niin hyviä, että tekisi mieli lainata ne tähän kokonaisina. Yleisesti: Eläinlajeilla yksilöiden välinen arvojärjestys on kaukana vaikkapa kapitalistisen yhteiskunnan stressaavista ja kilpailullisista sosiaalisista hierarkioista. Eläimillä kyse on ennemmin erilaisista strategioista, joilla resursseja jaetaan ilman kilpailua ja stressiä.
Kysymys ei myöskään ole siitä, että ylemmät nokkisivat tai muuten vahingoittaisivat alempiaan. Eläinmaailmassa on hyvin vähän sellaisia lajeja, joiden yksilöt luonnossa aiheuttaisivat toisilleen kipua missään muussa tilanteessa kuin kahden uroksen taistellessa paritteluvalmiista naaraasta. (…) antropologien eri puolilla maailmaa tutkimat metsästäjä-keräilijöiden ryhmät ovat yleensä melko tasa-arvoisia ja rentoja ilman jyrkkää hierarkiaa. Pienet metsästäjä-keräilijöiden ryhmät ovat nimittäin olleet oman lajimme alkuperäinen ja ainoa elämäntapa suurimman osan esihistoriaamme. Hierarkkisemmat yhteiskunnat ovat todennäköisesti olleet vasta kulttuurin tuote siinä vaiheessa, kun maanviljelyn kehittyminen oli johtanut vähitellen yhä suurempiin kylä- ja kaupunkiasumuksiin.
Jos ihminen kasvaa hierarkkisessa yhteiskunnassa, on ymmärrettävää, että hän luulee kaikkien eläinlajien olevan samalla tavalla hierarkkisia.
Telkänranta muistuttaa, että esimerkiksi susilaumassa alfayksilön asema perustuu isyyteen tai emouteen. Alfa on siis lauman kokenein yksilö, jolla on “muita enemmän tietoa siitä, kuinka vanhoja kauriin jälkiä kannattaa vielä lähteä seuraamaan tai mitä kannattaa tehdä, kun haaskalla tulee karhu vastaan. Lauman muut sudet ovat kokemuksesta oppineet, että jos seuraa vanhempien esimerkkiä, siitä usein koituu jotain hyödyllistä. Susilauman alfapari ei siis määrää muita tekemään mitään, vaan toimii itse, ja muut tulevat mukana.”
Lajien, ryhmien ja yksilöiden asettaminen yleiseen ja abstraktiin arvojärjestykseen on tyypillistä vain ihmisen ajattelulle. Esimerkiksi koirat kokeilevat tapauskohtaisesti, mitä ne voivat tehdä, eikä niillä voi sanoa olevan ymmärrystä auktoriteetista.
Eläinten yhteistyö on itseorganisoituvaa, jokseenkin täysin riippumatonta johtajuudesta. Johtajuus tulee esiin muissa tilanteissa. Kun lauma lähtee liikkeelle, muut usein seuraavat johtajaa, mutta joskus muilla laumanjäsenillä voi olla syynsä mennä jonnekin muualle kuin mihin johtaja oli ajatellut mennä. Toinen tilanne, jossa yksilöiden arvojärjestys tulee esiin, on se, jolloin on ratkaistava, mikä yksilöistä saa sellaisen ruokapalan, parittelukumppanin tai muun resurssin, jota ei riitä kaikille. Joissain eläinlajeissa johtajat ovat aktiivisia myös riitojen rauhanomaisessa sovittelussa. Hyvin monissa eläinlajeissa ne etsivät resursseja kuten juomavettä koko laumalle. Sen sijaan mikään eläin ei tee yhteistyötä sillä tavalla, että yksi määräisi muut tekemään jotain. Tällainen organisoiminen on vasta ihmisten keksintö. Eläimille on hämmentävää, jos ihminen luulee niiden toimivan luonnostaan samoin. Siksi niiltä vie aikaa kokeilla ja yrittää ymmärtää, mitä niiden oikein pitäisi tehdä, jotta ihminen lopettaisi tuon huolestuttavan käyttäytymisen. Koska eläimet ovat oppivaisia, komenneltukin eläin saa lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta selville, miten ihmisen saa rauhoitettua.
Eläimille on kyllä mahdollista tuottaa hierarkkisia asetelmia. Esimerkiksi kanojen niin kutsuttu nokkimisjärjestys on saatu aikaan tarkkailemalla kanoja pienissä ja aidatuissa tiloissa, joissa kaikki kanat eivät mahdu samanaikaisesti syömään (tai joissa on muita stressiä tuottavia rajoituksia).
Jos kanoja tarkkaillaan niiden luontaista elinympäristöä muistuttavissa oloissa, niiden arvojärjestys ilmenee niille tavallisessa muodossa, eli niin hienovaraisilla eleillä, joita ihmisen on vaikea havaita.
Usein näkee myös väitteitä siitä, että eläimet ovat “julmia”. Lähes kaikki tunnetut lajit ovat kuitenkin kyvyttömiä kokemaan empatiaa toisten lajien suhteen.
Jos leijona teurastaa seepran tai kissa leikkii hiirellä, se ei tiedä aiheuttavansa kärsimystä tai että toisesta eläimestä ylipäänsä tuntuu joltain. “Peto kokee sen vain kiehtovana pyydystettävänä ja kaivattuna ruokana – ilman että sille tulisi mieleenkään, että saaliin sätkimisellä on jotain tekemistä kivun tai pelon kanssa. Empatia yli lajirajojen ei aina ole itsestään selvää ihmisillekään. Siihen tarvitaan tietoa.”
Empatiakyvyn ja eläintiedon yhdistyminen myös rikastuttaa kokemusmaailmaamme, kun opimme näkemään ympärillämme enemmän. Yksi ihminen näkee kaksi naakkaa istumassa aidalla. Toinen huomaa niiden sukivan vuorotellen toistensa niskahöyheniä. Kolmas tietää katsovan parisuhdetta, jossa yksilöiden välinen kiintymyksen tunne pitää ne yhdessä vuodesta toiseen.
5. Paul J. Silvia: How to Write a Lot. Lyhyen kirjoitusoppaan pointtina on, että kirjoittaminen onnistuu, kun sille varaa säännöllistä aikaa. Ihmiset onnistuvat tekemään säännöllisesti kaikenlaista, kuten viemään roskia, ulkoiluttamaan koiria, opettamaan ja kuntoilemaan. Miksi kirjoittaminen olisi erikoistapaus?
Kirja on suunnattu akateemisille psykologeille ja sisältää neuvoja muun muassa journaaliartikkeleiden kirjoittamiseen ja erilaisten yliopistotöiden priorisoimiseen. Periaatteet ja psykologiset mekanismit koskevat kuitenkin kaikkia kirjoittajia. Silvian sankari on viktoriaanisen ajan suosittu romaanikirjailija Anthony Trollope, joka julisti, että kolme tuntia päivässä on kirjoitusaika, joka riittää absoluuttisesti kaikkiin tarpeisiin.
Trollope kirjoitti kolme tuntia päivässä, kävi päivätöissä postissa ja teki laskutavasta riippuen noin 60-200 kirjaa.
6. Henry Miller: Kravun kääntöpiiri. Miller on yksi niistä kirjailijoista, joista ei saa mitään irti, jos vain luettelee tavanomaisen rimpsun: misogyyninen, homofobinen, myrkyllisen maskuliininen. Joo, niinhän se on, mutta ei kielteisten adjektiivien listaaminen ole mitään nokkelaa kirjallisuuskritiikkiä.
Jotkut taiteilijaromaanit vanhenevat ja elähtävät. Kravun kääntöpiirissä on erilaista voimaa, joka syntyy siitä, että kirja ei pyöri Millerin egon ympärillä vaan kulkee aisteja pitkin hitaasti homehtuvaan maailmaan.
Toki kirjassa ryypätään, kirjoitetaan ja naidaan Pariisissa. 1930-luvulla transgressiossa ja tuhoamisessa oli vielä voimaa: “Taide on siinä että antaa mennä loppuun asti. Jos aloittaa rummuilla, on päätettävä dynamiitilla tai TNT:llä.”
“Boheemiutta” kiinnostavampaa kirjassa on Millerin osallistuminen Euroopan rappion pitkään kertomukseen. “Sata vuotta tai enemmän on maailma, meidän maailma, tehnyt kuolemaa. (…) Seinistä tihkuu paha löyhkä, homeisen patjan haju. Eurooppa – keskiaikainen, groteski, hirmuinen: sinfonia b-mollissa.” Eurooppa mädäntyy ja tuhoutuu passiivisesti. Sen sijaan Amerikka tuhoaa maailmaa aktiivisesti: “Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä voimattomaksi virusta joka myrkyttää koko maailman. Amerikka on tuhon inkarnaatio. Amerikka vetää koko maailman mukanaan pohjattomaan kuiluun.”
Yhteenveto modernisaatiosta:
On jotain säädytöntä menneisyyden rakastamisessa joka päättyy leipäjonoihin ja pommisuojiin. Jotakin säädytöntä siinä henkisessä huijauksessa joka sallii jonkun idiootin pirskottaa pyhää vettä paksujen berttojen ja taistelulaivojen ja räjähdysaineiden päälle.
Kirja on erityisen hieno assosioivan, tajunnanvirtamaisen metodin kuvauksena:
Tähän asti minun ideani tehdessäni työtä itseni kanssa on ollut päästä eroon kirjallisuuden kultakannasta. Minun ideani lyhyesti sanoen on ollut esittää tunteiden ylösnousemus, kuvata ihmisolennon käyttäytymistä ideoiden stratosfäärissä, se on deliriumin pihdeissä.
7. Kari Hukkila: Tuhat ja yksi. Kari Hukkilasta on tullut yksi vuoden lempikirjailijoistani. Ensin törmäsin Long Playn upeaan esseeseen jäätyneestä historiasta, ja sen jälkeen oli pakko lukea tämä viime vuonna ilmestynyt essee- ja keskusteluromaani. Tuntuu käsittämättömältä, että Tuhat ja yksi on vain 212-sivuinen. Kirja on kuin klovniauto, niin paljon siihen mahtuu pieneen tilaan.
Taustalla on kertojan välirikko persuilemaan ryhtyneen sukunsa kanssa jytkyvaalien alla 2010. Kertoja yrittää vetäytyä mökilleen työstämään tekstiä puolalaisesta 20-vuotiaana gulagille joutuneesta Gustaw Herlingistä. Kaatuneet puut estävät mökkirauhan, ja kertoja lähtee Roomaan vanhan ystävänsä luokse kuuntelemaan juttuja etiopialaisesta paperittomasta. Tästä aukevat tasot: Herlingin leirikokemukset ja nykyisten paperittomien elämät Euroopassa, Wittgensteinin itsemurhahakuisen ankara elämä, Gunnar Björlingin asuminen Kaivopuiston entisessä saunassa, Gunnar Aggen lääkäriretki Etiopiassa 1930-luvulla, Napoli ja Vesuvius, rajavalvonta, erilaiset tarkkailupaikat tähystystorneista tuhka-arkistoon, vapauden luonne ja ajattelun voima tai voimattomuus.
Kirja tuo mieleen, että filosofian tarkoitus on alueesta irtautuminen, deterritorialisaatio. Siksi filosofia kukoistaa nimenomaan vapaissa kaupungeissa:
Ajattelun päämäärä on auttaa ihminen pois provinsiaalisista olosuhteista, riippumatta siitä, muuttaako pois maasta vai muuttaako omia henkisiä olosuhteitaan.
Jotkut kirjat ovat minulle mahdottomia tai erittäin vaikeita lukea syistä, joita en ymmärrä. Esimerkiksi McNeillien Verkottunut ihmiskunta on historiankirja, jota en ole koskaan pystynyt lukemaan loppuun asti, koska saan niin kovan selittämättömän hengenahdistuksen sitä lukiessani. Tuhat ja yksi pudotti silmäni riveiltä jatkuvasti. Tekstiä oli jostain syystä vaikea seurata, vaikka se on yksinkertaista ja sinänsä helppoa. Mutta kiipesin takaisin:
(…) vapaus ei ole meitä varten, vaikkei meillä ole kahletta, meidät on kahlehdittu tähän paikkaan lopuksi elämäämme. Täältä voi paeta, mutta tänne päätyy aina takaisin.
8. Darcie Wilder: literally show me a healthy person. Koko ajan tulee vastaan uusi vuoden paras romaani. Tämä on villi kirja. MTV:lle työkseen kirjoittava newyorkilainen Wilder vie sadgirl-estetiikan ja somen influensoimat muotokokeilut pisimmälle.
Literally show me a healthy person on periaatteessa romaani, käytännössä jotain omaelämäkerrallisen aforismikokoelman ja Twitter-syötteen väliltä. Seksiä, huumeita ja surua. Spermaa joka toisella sivulla. Jos Henry Miller olisi itseironinen nainen. Tuo mieleen Bret Easton Ellisin Alta nollan.
Kirja on lyhyydestään huolimatta erittäin raskas. En haluaisi olla missään tekemisissä kertojan kavereiden kanssa. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla osa “nykynuorisoa”. Elämä on helvetti ja ennen pitkää aurinko sammuu.
9. Michel Foucault: “Society Must Be Defended.” Foucault’n historiallis-filosofiset luennot Collège de Francessa 1975-76 ovat legendaariset, koska niillä esitetään ensimmäisen kerran näkemys sodasta politiikan perustana ja tarkastellaan alustavasti biopolitiikan, biovallan ja modernin rasismin alkuperää. Luennot ovat mahtava aarreaitta ja niitä on helpompi seurata kuin esimerkiksi vuosien 1977-78 kuivempaa turvallisuus, alue, väestö -luentosarjaa. Ranskalaiseen tapaan Foucault kuitenkin esittää pointtinsa niin tiiviisti, että niiden aukikerimiseen voisi käyttää koko tutkijanuransa.
Tuttuun tapaan Foucault asettaa tehtäväkseen selvittää, miten erilaiset valtasuhteet tuottavat subjekteja tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Hän yrittää selittää vallan mekanismeja alhaalta käsin. Ei siis lähdetä siitä, mikä on suurta ja selkeää, kuten esimerkiksi valtion, yhteiskunnan tai kansan käsite. Sen sijaan lähdetään siitä, mikä on sekavaa, hämärää, pientä, marginaalista ja kiistanalaista. Foucault etsii modernin historian ja oikeuslaitoksen alkuperää fyysisestä voimasta, sattumanvaraisista tapahtumista, kapinoista, liittoutumista, voitoista ja häviöistä.
Perinteinen historiantutkimus näki tapahtumien näennäisen kaoottisuuden alla jonkinlaisen pysyvän rationaalisuuden ja oikeudenmukaisuuden, esimerkiksi vapauden laajenemisen, kansojen itsenäistymisen tai kapitalististen markkinoiden etenemisen. Foucault sen sijaan näkee tapahtumien näennäisen selkeyden ja yksinkertaisuuden alla öisen taistelunjumalan, jonka väkivalta tuottaa katkoksellista kaaosta.
Mitä muuta tämä sitten tarkoittaa kuin runoilua? Kahta asiaa.
Ensimmäinen: Foucault liikkuu pois suvereenin ja oikeuden kaltaisista abstrakteista ja valmiista käsitteistä.
Länsimainen valtateoria ryhmittyi perinteisesti aina kuninkaan (suvereenin) ympärille joko puolustaakseen tämän vallan absoluuttista oikeutta tai perustellakseen vallan rajoittamista. Tavoitteena oli määrittää suvereenin legitiimi oikeus ja alamaisten velvollisuus totella.
Foucault’n tavoite on päinvastainen. Hän painottaa alistamista kaikessa sen brutaaliudessa ja salamyhkäisyydessä. Foucault yrittää osoittaa, että oikeus on alistamisen ja alistamissuhteiden kuljettamisen väline. Alistaminen viittaa tässä moninaisiin ja monimutkaisiin herruussuhteisiin, ei vain suvereenin ja alamaisten suhteeseen.
Sen sijaan että aloittaisi vallan subjekteista, Foucault aloittaa itse valtasuhteesta ja tarkastelee, kuinka suhde määrittää niitä termejä, joihin sitä sovelletaan. ”The manufacture of subjects rather than the genesis of the sovereign: that is our general theme.” Kun perinteinen valtateoria on työskennellyt lain, subjektin ja ykseyden kolminaisuudessa, Foucault tutkii vallan tekniikoiden moneutta ja alistamisen erilaisia vaikutuksia.
Toiseksi kyseessä on “vallan ekonomismin” kritiikki. Hallitsevassa liberalistisessa ajattelun kehyksessä tyypillinen tapa käsitellä valtaa lähtee subjekteista, jotka ikään kuin omistavat valtaa. Sanotaan, että jollakulla ”on valtaa”. Valta käsitetään ikään kuin kauppatavaraksi, yksityisomaisuudeksi, jolla on omistaja ja jota voidaan vaihtaa. Tässä käsityksessä valta voidaan luovuttaa pois myös sopimuksella, kuten yhteiskuntasopimusteorioissa tehdään.
Marxilaisessa perinteessä vallan tarkoitus puolestaan on talouden toiminnan turvaaminen ja alistavan luokkasuhteen uusintaminen. Se on siis toissijaista suhteessa talouteen, mutta se käsitetään joka tapauksessa talouden kautta.
Länsimaisessa poliittisessa ajattelussa valta on käsitetty ekonomistisesti.
Foucault esittää kysymyksen: miten lähestyä valtaa epäekonomistisesti? Miten tarkastella valtaa voimien välisenä suhteena ja kamppailuna?
Vastaus on sota. Politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin:
War is the motor behind institutions and order. In the smallest of its cogs, peace is waging a secret war. To put in another way, we have to interpret the war that is going on beneath peace; peace itself is coded war. We are therefore at war with one another; a battlefront runs through the whole society, continuously and permanently, and it is this battlefront that puts us all on one side or the other. There is no such thing as a neutral subject. We are all inevitably someone’s adversary.
Sodan perspektiivi tarkoittaa, että se mikä näyttää oikeudelta, lailta tai velvollisuudelta vallan näkökulmasta, näyttää vallan väärinkäytöltä, väkivallalta ja riistolta alistettujen näkökulmasta.
Joidenkin menestys tarkoittaa joidenkin toisten alistamista.
Länsimainen poliittinen teoria on Hobbesista alkaen pyrkinyt piilottamaan tämän sodan perspektiivin ja kytkemään sodankäynnin lakiin ja sopimukseen:
It is this discourse of struggle and permanent civil war that Hobbes wards off by making all wars and conquests depend upon a contract, and by thus rescuing the theory of the State. And that is of course why the philosophy of right subsequently rewarded Hobbes with the senatorial title of “the father of political philosophy.” When the State capitol was in danger, a goose woke up the sleeping philosophers. It was Hobbes.
Diggersien kaltaiset liikkeet tajusivat kuitenkin jo varhain, että lait, valta ja hallitus ovat sodankäyntiä. Siksi kapinoiminen esivaltaa vastaan ei ole mitään kuvitellun yhteiskuntarauhan tuhoamista, vaan kapina on vastaus sotaan, jota hallitus käy jatkuvasti. “Government means their war against us; rebellion is our war against them.”
Yhä uudelleen tämän sodankäyntiä korostavan kapinallisen poliittis-historiallisen ajattelun radikaalius yritetään ottaa haltuun, ensin filosofis-juridisella diskurssilla, sitten dialektiikalla ja lopulta analyyttisella filosofialla (vaikka Foucault ei juuri käsittelekään 1900-lukua).
Sodan löytäminen politiikan “takaa” on luentojen ehkä hienoin keksintö. Myös Foucault’n aina jäljittämä tiedon ja vallan suhde nivoutuu sotaan. 1700-luvulla länsimaissa keksittiin Tiede. Sitä ennen oli erilaisia tieteita, tietoja ja filosofisia järjestelmiä. Nyt erilaiset tiedot organisoidaan kurinpidolliseksi järjestelmäksi, joka tukee hahmottuvan kapitalistisen – sana, jota Foucault ei käytä – yhteiskunnan kurinpitoa.
Tieto on Foucault’n mukaan aina vain sodassa käytettävä ase tai sodankäynnissä tehtävä taktinen siirto.
Biovallan syntyminen oli hidas mutta dramaattinen siirto tässä länsimaisessa sodankäynnissä. Alamaiset korvattiin “väestöllä”. Hallitukset alkoivat tarkkailla syntymien ja kuolemien välistä suhdetta, väestön uusiutumisastetta, hedelmällisyyttä, elinikää, kuolleisuutta ja näiden kytköstä talouteen. Erityisesti syntyvyyttä alettiin kontrolloida.
Biopolitiikkaa toimii ennusteilla, tilastollisilla arvioilla, yleisillä mittauksilla ja normeilla. Tavoitteena on puuttua väestön tilaan yleisellä tasolla, pitää yllä keskiarvoja ja kompensoida variaatioita. Kyse ei ole enää yksittäisen kehon työstämisestä, kuten kurivallassa, vaan tasapainon ylläpitämisestä populaatiotasolla.
Foucault kääntää keskustelun rasismista nurin päin kiinnostavalla tavalla. Ennen modernia valtiorasismia vallitsi Foucault’n mukaan rotujen välinen kamppailu, josta esimerkiksi luokkataistelun ajatus on kehitetty. Tässä kamppailussa ei ollut kyse rodusta biologisessa mielessä eikä kansasta nationalistisessa mielessä.
Varhainen “rotutaistelu” oli lähinnä toistensa kanssa konfliktissa olevien poliittisten ryhmien tuottamista. Puhe rotujen kamppailusta toimi historiallis-poliittisena vastadiskurssina sille hallitsevalle vallan diskursille, joka korosti hallinnon poliittista jatkuvuutta ja harmonisuutta aina antiikin Roomasta lähtien. (Kumussa on julkaistu perinpohjainen kommentaari aiheesta.)
Ongelmalliseksi rodullistaminen muuttui, kun moderni valtio otti sen haltuunsa ja alkoi suojella “kansallisen rodun” ylivaltaa ja puhtautta. Ylipäänsä biologinen idea rodullisesta puhtaudesta on moderni. Se tuottaa biologisen rasismin ja korvaa vanhan “edistyksellisen” ajatuksen rotujen kamppailusta.
Rasismi on rajan asettamista: määritellään, kenen täytyy elää ja kenen täytyy kuolla. Foucault’n mukaan modernin valtion perusfunktio on juuri tällainen rasismi eli sen rajaaminen, kenet pidetään elossa ja kenet jätetään kuolemaan. Kyse on rodun (väestön) ”puhdistamisesta” ja “parantamisesta”.
Rasismi perustelee oikeuden tappaa, ja tappaminen tarkoittaa myös kuolemalle altistamista, kuolemanriskin lisäämistä, poliittista kuolemaa, karkottamista, eristämistä jne. Natsit ovat tämän rasistisen valtiokehityksen – sekä biovallan ja modernin suvereeniusajattelun – looginen ääripiste: absoluuttisen rasistinen, murhanhimoinen ja itsemurhahakuinen valtio.
Luentosarjan lopussa Foucault heittää ilmaan vielä kaksi kiinnostavaa ajatusta. Ensinnäkin rasismi on sisäänrakennettuna sosialismiin. Sosialismi nimittäin ottaa valtion funktion täysimääräisenä eikä arvostele biovaltaa. Sosialismissa valtion tehtävänä on edelleen kontrolloida ja hallita elämää ja hillitä sen sattumanvaraisuutta. Niinpä sosialistinen valtio on yhä valtio, jonka on toteutettava oikeutta tappaa ja asettaa ihmisiä arvojärjestykseen.
Toiseksi Foucault löytää nykyajasta kaksi vallan äärimmäistä muotoa. Ydinpommi on absoluuttinen suvereeniuden muoto. Jos suvereenius tarkoittaa valtaa päättää kuolemasta, ydinaseen omistaminen tarkoittaa valtaa päättää kaiken elämän kuolemasta, myös vallan itsensä kuolemasta. Biologiset aseet ja geeniteknologia puolestaan muodostavat biovallan äärimmäisen muodon, koska niillä voidaan elämän rajoittamisen lisäksi muunnella ja tuottaa kokonaan uudenlaista elämää.
10. Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on esseetrilogiassaan toteuttanut hienosti 1700-luvun lopulla kehittynyttä porvarillisen miehen estetiikkaa, jota määrittelee vieraantumiseen perustuva taitelijamyytti, itsensä etäännyttäminen alhaisesta “roskaväestä”, ulkopuolisen tarkkailijan asema sekä autenttisuuden etsiminen yksinäisyydestä ja ahdistuksesta.
Vihan ja katkeruuden esseet on edelleen kaunis ja vimmattu kirja. Samaan aikaan se on mätä paska.
Se on kaunis, koska siinä on aristokraattisia lauseita ja affektiivista mielenmaisemien maalailua. Se on vimmattu, koska siinä on aggressiota ja itsekritiikitöntä ölinää. Se on mätä, koska se on täynnä porvarin haaveilua menetetyistä synnynnäisistä etuoikeuksista. Se on paska, koska se koostuu ylimielisestä moralistisesta saarnaamisesta ja syyllistämisestä.
Antti Rautiainen kirjoitti taannoin kritiikin, jonka Nylén kuittasi “tosikkomaisena”, ikään kuin ironialla tai estetisoivalla huumorilla voisi päästä veräjästä. Nylén kuitenkin myönsi Twitterissä, että mitä tulee tuohon kirjaan, arvostelu pitää paikkaansa.
Luen melkein kaiken mitä Nylén kirjoittaa. Joka kerta toivon, että saisipa hänestä juurittua kaiken tylsän kristillisen roinan: Jeesus, Jumala, Baudelaire, kaikki vaan viemäristä alas.
Joka tapauksessa: tällaisessa “esteettisessä” humanistifiilistelyssä ei ole mitään “vaarallista”. Kyse on samasta jutusta kuin fasisti Pentti Linkolan kohdalla (jonka “tyyliä” Nylénkin tässä kirjassa fanittaa). Ekofasismia ajava Linkola ja aristokratiasta haaveileva konservatiiviesseisti solahtavat funktionaalisesti samaan lokeroon. Kumpikaan ei haasta kapitalismin kuolemanhakuista spiraalia. Ihmisiä ja eläimiä hitaasti hengiltä kuristava yritysjohtaja voi lukea molempia iltasaarnaksi, ajatella sitten että “kyllä ne ovat pohjimmiltaan oikeassa” ja jatkaa töitään virkistynein mielin.
11. Eetu Viren: Tekijä, lukija ja kansallinen yksilö. Goethen proosa porvarillisen yksilöllisyyden tuottamisen välineenä. Selkeästi kirjoitettu gradu, jota luin Nylénin esikoisesseitä vasten. Gradussa yksilö-kansakunta-yhteiskunta-valtio-sommitelman syntyyn liittyvä kritiikki tulee paljon perustellumpana kuin Virenin ja Jussi Vähämäen Seudussa joka ei ole paikka, jossa monet osiot ikään kuin droppailevat biittejä taustoittamatta tai perustelematta. Jos SJEOP on valtava mixtape, niin tämä teksti on kai sitten jonkinlainen pieni fuuga.
Omistan Goethen kootut teokset mutta olen lukenut vain osan Faustista ja Nuoren Wertherin. Tämän jälkeen ei ehkä tarvitsekaan lukea lisää…
12. Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. Millaista on olla Matias Riikonen? Miltä pitää tuntua, että ryhtyy kirjoittamaan tällaisia kirjoja? Haluammeko edes tietää?
Aikaisemmin tänä vuonna lukemani Kiertorata ja Suuri fuuga ovat kielellisesti harvinaisen virtuoosimaisia suomenkielisiä kirjoja. Lauseiden ja sommittelun taitavuus tukevat niissä hahmojen voimaa ja kerronnan selkeyttä, millä tarkoitan lähinnä sitä, että kirjoittajalla eivät nouse kyvyt päähän eikä hän kikkaile itseään ulos.
Riikosen esikoisromaani on tässä mielessä paljon vaikeampi eläin. Nelisiipinen lokki alkaa lumisateesta ja päättyy lumisateeseen, jonka kohina jättää alleen niin hahmot kuin “juonenkin”. Kirja kertoo koulurakennukseen liittyvistä ihmisistä ja lokeista, ja kertojat vaihtuvat jatkuvasti eikä heillä ole juuri nimiä. Lukukokemus on suurin piirtein tällainen (taustalle voi laittaa soimaan Antti Tuiskun biisin “Mä hiihdän”):
Varoittamatta niin kuin aina latu nousee pystyyn. Ohimossa tykyttää. Lyön sauvaa hankeen ja raastan itseäni ylös. Pelkään, että lihakseni pettävät ja valahtavat veltoiksi. Se on sanomaton taakka. Koko elämän yksinäisyys ja lihapiirakat. Herätä sihen, että kaikki olikin unta. Ängetä bussijonossa. Uskotella itselleen olevansa kone. Piinaajat. Läpättävät hiihtovaatteet. Mutta pakko on.
Jos jaksaa hiihtää umpihangessa, voi löytää aarteita, kuten oppilaisiinsa tuskastuneen opettajan monologin:
Miltä on opettaminen tuntunut? sellainen rillipäinen englannin kielen lehtori kysyi minulta opettajanhuoneessa. Vitun pahalta, minä sanoin sille.
Historianopettajan pitäisi kai olla tarinaniskijä. Minä olen nilkki. (…) Tärkeilijät voisi paloitella. (…) Annan perusteettomia jälki-istuntoja ja täydet sympatiani kouluväkivallalle.
13. Ray Bennett: Alisuorittajan manifesti. On paljon kirjoja, jotka täyttävät kirjan normaalit vaatimukset, kuten riittävä sivumäärä ja jotakin sisältöä. Sitten on kirjoja, jotka eivät täytä välttämättä täytä vaatimuksia mutta ovat silti vapauttavampia kuin “oikeat” kirjat. Alisuorittajan manifesti on tällainen vapauttava kirja-teko.
Ylisuorittamisesta toipuvan lääkärin kirjoittama lärpäke neuvoo, että ponnistelu on kärsimystä ja suorittaminen riippuvaisuutta. Lyhyt elämämme muuttuu paljon mielekkäämmäksi, kun hyväksymme, että kontrolli on harhaa, odotukset johtavat pettymyksiin, saavutukset lisäävät odotuksia ja vähenevän voiton laki pätee kaikkialla.
14. Roxane Gay: Bad Feminist. ”Jokaista edistysaskelta kohden löytyy aina joku persläpi, joka puskee kehitystä taaksepäin.” – Roxane Gay
Podcastissa arvostelin Gayn kirjaa siitä, ettei siinä ole “uusia ajatuksia”. Bad Feminist on hyvä kirja täynnä asioita, jotka olivat itselleni melko selviä. Sitten luin Audre Lorden esseekokoelman Sister Outsider, jossa huomautetaan, että ei ole olemassa uusia ajatuksia, on vain erilaisia tapoja saada asiat tuntumaan joltakin.
Gayn kirja saa pop-kulttuurin feministisen analyysin ja mustan naisen kokemuksen tosiaankin tuntumaan joltain. Bad Feminist mainstriimaa intersektionaalisen feminismin peruspointteja ja esittää kiinnostavaa feminismin sisäistä kritiikkiä “sorron olympialaisia” ja sisältövaroituksia kohtaan.
Olen iloinen, että tätä myydään valtavasti eikä jotain lääväistä tauhkaa, mutta ehkä kirjan ylenmääräinen kehuminen tuntuisi vähän alentuvalta, kun kuitenkin kaipaan ylistetyistä hittikirjoista niitä “uusia ajatuksia” ja uusia tyylejä.
Mutta niin, rodullistamiseen liittyvien kokemusten ja pop-analyysin lisäksi nautin kirjassa esimerkiksi tästä:
Kun joku kirjoittaa kokemuksistaan, paikalla on usein valmiina joku toinen, joka osoittaa värisevällä sormellaan ja syyttää kirjoittajaa tämän lukuisista etuoikeuksista. Miten joku kehtaa kirjoittaa omista kokemuksistaan ilman, että ottaa huomioon joka ikisen mahdollisen etuoikeuksien yhdistelmän tai sellaisen puuttumisen? Eläisimme hiljaisuuden täyttämässä maailmassa jos vain ne, joilla ei kerta kaikkiaan ole mitään etuoikeuksia, voisivat puhua tai kirjoittaa kokemuksistaan tai erilaisuudesta.
Kun ihmiset alkavat esittää syytöksiä toisten etuoikeuksista, on yleensä kyse siitä että he haluavat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Tarve on kova, jopa epätoivoinen, ja se nousee monista historiallisista ja meneillään olevista yrityksistä hiljentää marginalisoituja ryhmiä ja tehdä niitä näkymättömäksi. Mutta pitääkö meidän tyydyttää tarpeemme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi estämällä muita tulemasta kuulluiksi ja nähdyiksi? Kumoaako etuoikeutettu asema automaattisesti etuoikeutettujen ihmisten uskottavuuden? Pitäisikö meidän esimerkiksi sivuuttaa kaikki se, mitä valkoisilla miehillä on sanottavanaan?
Olisi aika päästä tilanteeseen, jossa etuoikeuksista voitaisiin keskustella havainnoiden ja tiedostaen pelkän syyttelemisen sijaan. Olisi aika pystyä väittelemään muustakin kuin etuoikeuksien uhkista. Etuoikeuden ja sorron olympialaiset on lopetettava, koska emme tule koskaan pääsemään eteenpäin jollemme löydä tehokkaampia tapoja purkaa erilaisuutta. Pitäisi pystyä sanomaan: ”Tämä on minun totuuteni”, ja sen totuuden pitäisi päteä ilman, että sata hälisevää ääntä huutaa päälle, että useat totuudet eivät voi elää rinta rinnan.
15. Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Depressiopäiväkirjat on omaelämäkerrallinen kertomus masennuksesta ja terapiasta. Ensisijaisesti se on kuitenkin poliittinen teko. Kun Saastamoinen huutaa auki oman “heikkoutensa”, hän tekee jaetun ja piilotetun kokemuksen julkiseksi. Depressiopäiväkirjat toimii vertaistukena masentuneille, koska se vihjaa, että masennus ei ole omaa syytä.
Kirjan kertoja rikkoo tietoisesti hyvää tietokirjatyyliä kiroilemalla, käyttämällä puhekieltä ja ryöstöviljelemällä isoja alkukirjaimia. Masentunut ei suostu sairaan eikä sairaskirjallisuudeen rooliin.
Tyylin lisäksi kirjassa kiinnostaa se, että Saastamoinen kehuu psyykenlääkkeitä ja pitää saamaansa masennusdiagnoosia vapauttavana.
16. Sami Lopakka: Marras. Edesmenneen Sentencedin sanoittaja-kitaristi Sami Lopakka kirjoitti hevibändin Euroopan-kiertueesta romaanin, jonka lukeminen tuo mieleen Miljoonasäteen ilmaisun “kaipuun kaljakori kilisee”. Alkoholisoitunut bändi sammuu joka ilta kiertuebussin “arkkuun” ja nousee sieltä krapulassa soittamaan keikan satunnaiselta tuntuvassa paikassa. Bändi on hajoamisen partaalla, kiertuejärjestelyt kusevat, talous on miinuksella, keikkoja missataan, kotona puolisot tuskailevat, t-paitamyyjä vetää huumeita ja kaikki on täydellisen hirveää paitsi Lopakan loistava kieli.
17. Minna Marsh: Intohimo. Vilpitön kysymys: julkaistaisiinko koko ajan self help -kirjoja motivaatiosta ja intohimosta, jos nykytyö ei olisi ihan kauheaa paskaa?
Hyvä työ ja mielekäs tekeminen tuottaa himoa. Jos halu puuttuu, vika on ehkä tekemisessä ja ympäristöissä eikä tekijässä.
Marsh on tyypillistä self help -kirjailijaa lukeneempi ja oikaisee monia yleisiä virheitä mutta lankeaa silti alkeellisiin kliseisiin, kuten aivopuoliskoja ja aivojen alikäytettyjä kykyjä koskeviin heittoihin.
18. JP Jakonen: Stressivapaa johtaja. Rajansa näillä self help -kirjojen tiivistelmistä tehdyillä self help -kirjoillakin. Jos ei ole lukenut yhtään self help -kirjaa, tässä on tiivistelmä tiivistelmistä.
Kirjasta jäi mieleen yksi hyvä systeemiteorian sovellus, joka menee suurin piirtein näin: Aikaisemmin suuri osa arjen eletyistä järjestelmistä (työ, harrastus, reitit, uutiset jne.) oli suljettuja ja tässä mielessä selkeitä. Nykyään yhä useampi järjestelmä (netti…) on avoin, loputon ja epämääräinen. Se on stressaavaa. Ratkaisu: kannattaa lisätä suljettuja järjestelmiä omaan arkeen, tai siis pyrkiä sulkemaan tai muuten rajoittamaan loputtomasti lisääntyviä avoimia järjestelmiä.
19. Nick Srnicek & Alex Williams: Inventing the Future: Postcapitalism and a World Without Work. Vuonna 2013 Srnicek ja Williams julkaisivat #Accelerate-manifestin, jonka idea oli syvästi marxilainen ja deleuzelais-guattarilainen. Kapitalismin hyviä tuotteita ei pidä hävittää vaan niitä pitää päinvastoin kiihdyttää niin paljon että ne murtautuvat ulos kapitalistisesta arvomuodosta. Esimerkiksi automatisaation palkkatyötä tuhoavaa vaikutusta pitää syleillä ja nopeuttaa, ei vastustaa. Tämä taas edellyttää perustulon jakamista kaikille.
Occupy-liikkeen ruumillistama nykyvasemmistolainen “arkijärjen politiikka” (folk politics) on kuitenkin tulppana kiihdyttämiselle ja modernisaation hedelmien ylikypsyttämiselle. Ulkoparlamentaarisessa vasemmistossa keskitytään paikallisiin pikkuratkaisuihin ja loputtomiin sisäisen demokratian prosesseihin. Näissä ei ole mitään vikaa, mutta niihin keskittyvä poliittinen toimintamalli on täysin riittämätön voittaakseen.
The habitual tactics of marching, holding signs, and establishing temporary autonomous zones risk becoming comforting substitutes for effective success. “At least we have done something” is the rallying cry of those who privilege self-esteem rather than effective action. The only criterion of a good tactic is whether it enables significant success or not.
We must be done with fetishising particular modes of action. Politics must be treated as a set of dynamic systems, riven with conflict, adaptations and counter-adaptations, and strategic arms races. This means that each individual type of political action becomes blunted and ineffective over time as the other sides adapt.
Hippimäisen folkkipolitiikan sijaan pitäisi panostaa vuosien ja vuosikymmenten mittaiseen suunnitelmaan, joka tähtää erilaisten alistamisen muotojen lopettamiseen. Tulevaisuus on keksittävä uudelleen. Uusin teknologia ja tiede on otettava haltuun, kuten varhaiset kommunistit tekivät. Kapitalismi on kehityksen tiellä: patenttisodat, monopolit, niukkuuden tuottaminen kaikkialle.
Manifestista laajennettu kirja sisältää hengästyttävän määrän lähteitä ja materiaalia. Se on hieno ja innostava mutta samalla yksisilmäinen visio täysin automatisoidusta luksuskommunismista.
Srnicek ja Williams käsittelevät hoivatyötä ja ilmastonmuutosta vain ohimennen, vaikka molemmat pitäisi asettaa tulevaisudeen keksimisen lähtökohdiksi. Lisäksi vaikka manifestissa ja kirjassa korostetaan, että kyse ei ole teknoutopismista, Srnicekin ja Williamsin käsitys teknologiasta tuntuu naivin rationalistiselta ja ylioptimiselta. Teknologia on aina myös hallitsematonta ja tuottaa väistämättä virheitä, onnettomuuksia ja yllättäviä seurauksia.
20. Friedrich Nietzsche: Moraalin alkuperästä. Tämä on se Nietzschen pahamaineinen kirja, jossa esitetään orjamoraalin alkuperä, huonon omatunnon kritiikki ja asketismin tylytys. Moraalin alkuperästä on systemaattisin kaikista Nietzschen teoksista, mikä sai Deleuzen esittämään kuuluisan väitteensä, että kyseessä on yritys kirjoittaa Kantin kritiikit uusiksi.
Liv Strömquistin sarjakuvakirjassa Nousu ja tuho on Nietzschen kritiikistä kiinnostava sovellus, joka arvostelee nykyaikaista vasemmistoa orjamoraalista.
21. Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistinen manifesti. Edellisestä lukukerrasta taisi olla kymmenen vuotta. Tulin surulliseksi, kun luin muistaakseni Laura Gustafssonin Pohjasta, että manifesti olisi kuiva kirja. Gustafssonin kertoja on väärässä. Kirja on helvetin hyvä.
Marx ja Engels – tai siis lähinnä Marx – kirjoittavat, että kommunistien väittämät eivät perustu mihinkään yleispäteviin periaatteisiin. Kommunismi ei ole ylevää maailmanparantamista, joka lähtisi joistakin arvoista. Kommunismi lähtee liikkeelle luokkataistelusta ja siinä ilmenevistä suhteista. Kommunismin teoria on ilmausta näistä konflikteista.
Lyhyesti sanottuna kommunistit tukevat kaikkialla jokaista vallankumouksellista liikettä, joka suuntautuu vallitsevia yhteiskunnallisia ja poliittisia oloja vastaan. Kaikissa näissä liikkeissä he nostavat peruskysymykseksi kysymyksen omistuksesta, mitä enemmän tai vähemmän kehittyneessä muodossa se sitten onkin omaksuttu.
Kommunismi ei kuitenkaan tähtää omistuksen lakkauttamiseen tai yritä estää ihmisiä ottamasta omakseen tuotteita. Se tähtää porvarillisen omistuksen lakkauttamiseen: tarkoituksena on ottaa pois “valta orjuuttaa vierasta työtä tuon materiaalisen omaksumisen avulla”. Kyse on pääomasta ja tuotantovälineistä, ei ihmisten hammasharjojen tai älypuhelinten sosialisoimisesta.
Marxin ja Engelsin tykitys sosialismia vastaan on loistava. Sosialististen järjestelmien rakentajat, aivan kuten myöhempi vasemmisto, näkevät kyllä luokkien välisen ristiriidan, mutta he eivät näe työväen omatoimisuutta, sen omaa poliittista toimintaa. Sen sijaan sosialistit etsivät “yhteiskuntatiedettä, yhteiskunnallisia lainalaisuuksia”, jotka takaisivat proletariaatille vapautuksen ikään kuin objektiivisesti ja riskittömästi.
Proletariaatti, tai prekariaatti, on olemassa tällaisilla vasemmistolaisille vain “eniten kärsivänä luokkana”. Tulee ihan mieleen nykyiset yhteiskuntatieteilijät:
He tahtovat parantaa kaikkien yhteiskunnan jäsenten elinehtoja, myös parhaassa asemassa olevien. He vetoavat sen takia erotuksetta koko yhteiskuntaan – ja etenkin sen hallitsevaan luokkaan. Tarvitseehan vain ymmärtää heidän systeeminsä, jotta on valmis tunnustamaan sen parhaan mahdollisen yhteiskunnan parhaaksi mahdolliseksi suunnitelmaksi.
Marx pilkkaa propellihattusosialistien “pedanttisuutta ja fanaattista taikauskoa oman yhteiskuntatieteensä ihmeitä tekevään voimaan”. Sosialismi tarkoittaa työläisten oman poliittisen liikehdinnän katkeraa vastustamista.
Esipuheessaan vuoden 1888 englantilaiseen laitokseen Engels jatkaa sosialismin tylyttämistä: yhtäältä sosialisteilla tarkoitettiin “erilaisten utopististen systeemien kannattajia”, toisaalta “oli mitä kirjavin joukko erilaisia sosiaalipuoskareita, jotka lupasivat poistaa kaikenlaiset yhteiskunnalliset epäkohdat erilaisilla pikku paikkauksilla vaarantamatta pääomaa ja liikevoittoja”.
Kummassakin tapauksessa oli kyse työväenliikkeen ulkopuolisesta väestä, joka pikemminkin etsi kannatusta ”sivistyneiltä” luokilta. Milloin jokin työväestön osa oli vakuuttunut pelkkien poliittisten kumousten riittämättömyydestä ja julisti yhteiskunnan kokonaismuutosta, se nimitti itseään tuolloin kommunistiseksi. (…) Sosialismi oli ainakin mannermaalla ”salonkikelpoista”, juuri päinvastoin kuin kommunismi. Koska meidän käsityksemme oli alusta saakka, että ”työväenluokan vapauttamisen täytyy olla työväenluokan omaa työtä”, ei voinut olla mitään epäilystä siitä, kumpi kahdesta nimestä meidän oli valittava.
Jos lukee edes Kommunistisen manifestin, ymmärtää, ettei reaalisosialismi tai myöhempien aikojen vasemmisto ole tajunnut Marxista tai kommunismista paljon mitään.
22. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä. Ensikosketukseni loistavaan Liv Strömquistiin: sarjakuvakirja siitä, mitä on kutsuttu “naisen sukuelimeksi”. Ei ole selvää, millä nimellä sitä pitäisi kutsua: esimerkiksi “vagina” viittaa tavallisesti lähinnä elimen sisäisiin osiin. Kieli tekee näkymättömäksi tämän sukuelimen ulkoiset osat, vulvan. Vielä 2000-luvulla on julkaistu biologian oppikirjoja, joissa ei ole kuvattu ollenkaan esimerkiksi häpyhuulia. Ei siis ihme, jos jotkin elimen omistajat ihmettelevät, ovatko he jotenkin epämuodostuneita.
Strömquist esittelee muinaista vulvan näyttämisen perinnettä: pornofiguureja kreikasta 6300-6200 eaa., Maltalta 4000 eaa., 35 000 vuotta vanha vulvaveistos mammutinluusta… Ennen kristinuskoa vulvaa on ajateltu pyhänä. Ainakaan se ei ole aiheuttanut paniikkia, toisin kuin myöhemmin.
Kirja laajenee taitavaksi sukupuolijärjestelmän kritiikiksi. Modernin tieteen, koulutuksen ja terveydenhuollon piirissä on nähty valtavasti vaivaa, jotta saataisiin rakennettua ja ylläpidettyä kaksi vastakkaista sukupuolta.
Tiivistäen tämä binaarinen sukupuolikäsitys kuuluu jotenkin näin: On olemassa vain kaksi sukupuolta. Ne ovat toistensa vastakohdat. Ne täydentävät toisiaan ja täydellistyvät heteroyhdynnässä.
Antiikin aikana naisen sukuelin käsitettiin epämuodostumaksi tai epätäydelliseksi versioksi peniksestä. Pohjimmiltaan miehen ja naisen kehojen ajateltiin olevan samanlaisia. Esimerkiksi ruumiinnesteiden (veri, maito, rasva, sperma) ajateltiin olevan muunnelmia yhteisistä nesteistä. Kuukautisveri ei ollut mitenkään kaukana nenäverenvuodosta tai miesten peräpukamista tulevasta verestä.
Oli siis yksi biologinen sukupuoli, josta nainen oli vähemmän täydellinen versio. Tämä käsitys ilmeni Euroopassa vielä 1500- ja 1600-luvuilla, kun klitoris “löydettiin” lääketieteessä “naisen peniksenä”.
Valistuksen eli nykyaikaisen tieteen syntyaikoina tapahtui kiinnostavia siirtymiä. Ensinnäkin ennen valistuksen aikaa miehen ja naisen orgasmia ei pidetty vastakkaisina tai erillisinä. Naisen orgasmi oli välttämätön raskaaksi tulemisen kannalta ja luonnollinen osa lisääntymisprosessia. Valistuksen jälkeen alettiin kyseenalaistaa koko naisen orgasmin olemassaolo.
Toiseksi ennen valistusta nainen käsitettiin lihalliseksi, riettaaksi ja biologiseksi, mies taas rationaaliseksi, itsehillintään kykeneväksi henkilöksi, joka harrastaaa älyllisiä ystävyyssuhteita. Valistuksen jälkeen sukupuoliasetelma kääntyi toisin päin. Yhtäkkiä naisen seksuaalinen halu käsitettiin heikoksi tai olemattomaksi, kun taas miehet nähtiin biologisten viettien ajamiksi viettelijöiksi.
Strömquistin lähteiden mukaan taustalla oli uskonnon vallan väheneminen ja tieteen vallan kasvaminen. Tuossa tilanteessa piti keksiä uusia keinoja perustella naisten ja miesten eroja ja perustella patriarkaalista vallanjakoa.
Klitoris hukattiin jälleen kerran vuosina 1900-1950, koska se ei sopinut peniksen ja emättimen väitettyyn vastakohtaisuuteen. Tuona aikana puhuttiin vagina- ja klitorisorgasmien jyrkistä eroista, vaikka naisen orgasmi on nykytutkimuksen mukaan lähes pelkästään klitoraalinen – seikka, joka tiedettiin hyvin 1600-luvulla!
Klitoriksen koko puolestaan kartoitettiin tieteellisesti vasta 1998, siis reilusti sen jälkeen kun Kuussa oli käyty ja ydinvoima sekä internet kehitetty… Esimerkkejä riittää: naisen ejakulaatio kuvattiin tarkasti jo 1600-luvulla, mutta sitten se hävisi ja löydettiin taas yllättäen 1980-luvulla. Mystistä!
Oppikirjoissa kaavamainen sukupuolikäsitys näkyy esimerkiksi lauseessa kuten “emätin mukautuu peniksen muotoon…” “Naisen sukuelimen” tehtävä on toimia onkalona ja ikään kuin puutteena, jonka penis täyttää heteroseksuaalisessa aktissa. Sillä ei ole itsenäistä olemassaoloa eikä sitä käsitellä nautinnon tuottamisen näkökulmasta. Nainen ja naiseen liitetty sukuelin nähdään vastakohtana ja puutteena, ei omana itsenään.
Strömquistin kirja osoittaa konkreettisesti, kuinka kulttuuri rakentaa sukupuolta, välillä myös kirurgin veitsellä, kuten häpyhuulten pienennysleikkauksissa ja intersukupuolisten vauvojen kohdalla.
23. Friedrich Nietszsche: Ecce homo. Nietzschen lukeminen kannattaa aloittaa tästä kirjasta. Kirjoitin tulkinnan sosiaalisen median näkökulmasta tähän blogiin.
24. Ari Wahlsten: Lumimies. Kit Karisma -dekkaripastissisarjan toisessa osassa käydään tuttuun tapaan nyrkkitappeluita, öögäillaan seksikkäitä naisia ja juonitaan korruptoituneita poliiseja vastaan. Ihan menevää viihdettä ja esimerkkiaineistoa siitä, mitä “male gaze” tarkoittaa kirjallisuudessa.
25. Ossi Nyman: Röyhkeys. Nymanin kohutussa romaanissa on kolme osaa. Ensimmäisessä työtön kertojahahmo listaa näennäisen mitättömiä arkihavaintoja ja käy Bruce Springsteenin keikalla Turussa. Vaatimattoman nöyrä ja kohtelias hahmo on äärimmäinen antiteesi röyhkeydelle. Toinen osa kertoo työkkärin kyykytyskurssista. Pelkkä tapahtumien ja vuorosanojen kuiva kuvaus muuttaa kirjan sävyn absurdiksi.
Kolmannessa osassa opiskellaan kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Tässä kohtaa kirja alkaa kääntyä itsensä ympäri kuin silmä joka katsoo itseään tai Velázquezin Hovinaiset-maalaus. Teoksen ja sen tekijän sisällyttäminen taideteokseen onkin teema, joka toistuu Röyhkeydessä. Mutta kirja kannattaa lukea ihan jo työllistämispolitiikan tarkan etnografian takia.
Sain kunnian ostaa kirjan suoraan Nymanilta itseltään. Iloitsin, että ostokseni ansiosta Nyman voi ehkä olla yhden päivän lisää työttömänä.
26. Laura Gustafsson: Pohja. Kirjallisuustutkimuksen johdantokurssilla opetettiin, että kirjan päähahmon tai kertojan samastaminen kirjailijaan on alkeellinen virhe, vaikka kirjailija itse tekisi kaikkensa sen eteen. No, jaa.
Pohjan kansiliepeessä on teksti: “Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa.” Allekirjoituksena on Laura Gustafsson, joka on kulkenut haastatteluissa puhumassa kirjansa omaelämäkerrallisuudesta. Joten kyllä tätä vähän lukee omaelämäkerrallisena.
“Kuka tarvitsee tuulensuojaa, kun voi olla hurrikaani. Ja kuka kaipaa vakuutuksia, kun voi olla tulimyrsky”, Gustafsson kirjoittaa ja tuo mieleen teini-ikäiset päiväkirjani. Pohjassa on samaa taiteilijaelämän tuskaa kuin mitä koin silloin. Tällä en halua vähätellä kirjaa vahingossakaan. Se on intensiivinen ja taitava kuvaus ahdistuksesta, syömishäiriöstä ja syyllisyydessä rypemisestä:
Jäätiköiden sulaminen on syytäni. Mikromuovi meressä, lajien sukupuutto, kurjat hiihtokelit. (…) Katumus, syyllisyys ja kaipaus ovat tahranneet käteni enkä saa niitä puhtaiksi, vaikka hankaan karhunkielellä ja lipeällä.
Erityisesti Gustafsson kuvaa naisena saamaansa kohtelua:
Vakavastiotettavat naiset halveksivat minua nähdessään, miten taas kerran istun miesseurassa hiljaa kuin maljakkoon tungettuna. He eivät tiedä, että aion tehdä tästä ammatin. Laadin nettiin ilmoituksen: “Ihastuttava, iloinen, kuuntelemaan altis nainen tarjoaa seuraa. Tule joenrantaan ja näe itsesi peilityynestä pinnasta, joka ei vain hoikenna ja pidennä, vaan myös korostaa humoristisuuttasi ja yleistä etevyyttäsi.”
Henkisen orgasmin kourissa mies selostaa: “Pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä.”
Ja minä: “Ai jaa…!”
Hän lähtee, täynnä älyllistä ylivaltaa, omahyväisyyden kare kasvoillaan. Jään pyyhkimään kerskailua rinnoiltani.
Pohja on epäajanmukainen kirja. “Ei tässä ole mitään kivaa ja vapautunutta, uutta tyttövoimaa-löyty-kolmekymmentäkolmevuotiaana feminististä itsenäisyyttä. Ei lainkaan voimaannuttavaa emansipaatiota.” Vapautumisen sijaan on tunnustuksen hakemista seksillä ja anoreksiaa.
Sisälläni on ruumis. Pienen lapsen ruumis. Se etsi turvaa, mutta koska ei muusta ymmärtänyt, yritti postaa turvapaikan ruumiillaan, sillä turvaan liittyi seksi. Ja tapahtuikin niin, että turva nussittiin puhki. Sellaista turvaa ei tahdo omalle lapselleen tarjota, ja koska muuta ei ole, ei tarjoa mitään.
Pidänä Pohjaa hyvänä kirjana. Korostan tätä, koska kirja on minusta myös erittäin epämiellyttävä. Sen kertoja on äärimmäisen itsekeskeinen, minkä tiedostaa itsekin:
Keskiaikaisissa piirroksissa Jeesus tai joku muu tärkeä uskontotyyppi kuvattiin isoksi ja vähemmän tärkeät henkilöt sitä pienemmiksi, mitä alempana he olivat jumalisessa hierarkiassa. Nyt minä näytän juuri siltä huonosti piirretyltä Kristukselta, joka levittelee kämmentensä pikkuhaavoja, kun ympärillä jengiä silvotaan ja kaasutetaan.
Kirja nostaa itsessäni moralismia: en voi olla miettimättä, miltä Gustafssonin lapsesta tuntuu joskus lukea tätä.
Kolmas epämiellyttävä piirre on kertojan tapa nähdä kaikki ihmiset sukupuolensa edustajina. Kirjan maailmassa ei ole ihmisiä, on vain kiimaisia ja syyllisiä Miehiä ja Naisia.
Kuva: Floating Life / Walter A. Aue (CC)