Pontus PurokuruAloin tilastoida lukemiani kirjoja lukioikäisenä vuonna 2005, jolloin luin 215 kirjaa. Muistelen vuotta mahtavana kasvamisen ja oppimisen hyökyaaltona. Sen jälkeen kirjojen lukeminen vähentyi vuosi vuodelta, kun sitä korvasivat opiskelut, lehdet, netti ja työt: 145 kirjaa (2006), 105 (2007) … 83 (2013), 61 (2014) ja pohjimmaisena lukuna 33 kirjaa (2015).
Vuonna 2016 olin päässyt eroon sekä opiskeluista että perinteisistä palkkatöistä ja aloin lukea taas lisää (55 kirjaa). Seuraavana vuonna pääsin apurahakirjailijana 85 kirjaan.
Tänä vuonna olen lukenut huhtikuun loppuun mennessä 30 kirjaa. Alla muistiinpanoja osasta niistä. Aikaisempia kirjalistauksia löytyy tästä.
1. Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. Harryn kuudes runokirja on vilpitön eikä sisällä minkäänlaisa väsyttävää kikkailua. “Jos sinulla on kieli / voit tukehtua siihen milloin hyvänsä”, no, tässä on kieltä johon ei tukehdu kirjoittaja eikä lukija.
Tuntuu aina vähän väärältä kirjoittaa runoista, niin kuin musiikista. Molempia käytän, mutta en osaa sanoa kummastakaan mitään. Runoilijoista olen lukenut eniten Pentti Saarikoskea ja vertaan (varsinkin suomalaisia mies)runoilijoita häneen helposti. Nyt vertailu tuntuu olevan paikallaan, niin kuvallista kamaa tässä on, että minusta Saarikosken nuoruuden runot tulevat muutamilta osin lähelle, vaikka Yö ja lasi onkin runsaampaa eikä kertaakaan pröystäile millään “sivistyneisyydellä”.
Jos pitäisi vastata nopeasti kysymykseen siitä, mistä kirja kertoo, sanoisin, että sumusta ja kivistä. Harryn kirjoja lukiessani olen yleensä kiinnittänyt huomiota niissä esiintyvään masennukseen, juuri sumuihin ja kiviin, ja masennusta on kyllä tässäkin kirjassa:
”Minua loukkaavat ihmiset, jotka elävät iloisina ja onnellisina ja olettavat että keskustelumme on rakennettu yhteiselle perustalle. Vain neuroottiset ja hermostuneet ihmiset herättävät minussa kiinnostusta, älyssä ilman masennusta tuntuu olevan jotain epäilyttävää.”
(…)
“Haluaisin kovasti sanoa että silloin alkanut hengenahdistukseni on tilapäistä ja ohimenevää, mutta eihän se tietenkään ollut. En tarkoita tätä viestiä nyt kuvaksi aivan niin matalasta mielestä kuin ehkä saattaa vaikuttaa. Olen aivan toimintakykyinen, mutta toisaalta juuri se on pahinta.” (s. 320-321)
Tai otetaan tämä ankeuskuvaus nimeltä Upotus (s. 101):
Niin kutsuttu sunnuntaimelankolia jossa kaikki kohdataan hitaasti. Kahvilat ovat kiinni, ja yhtäkkiä kaupunki on maaseutu jota talousmetsät ympäröivät. Rakastettu lukee lehteä silmät kiinni. Parvekkeella sataa. Sunnuntaisin on ajateltava elämää, ja kun sitä alkaa ajatella, saattaa vaikuttaa siltä että orava on viimein pudonnut oksalta: fataali tuuli, ei mitään tehtävissä.
Hälytys sukeltaa ovesta oliivilehtoon, ambulanssi kimpoaa kadulta toiselle, jossakin kallon takana säkenöi vaikea niskasärky jolla on oma luonteensa. Sarja epäonnistumisia? harha-askel? liian vähän lomaa? Sunnuntai leijuu ohitse ja osoittaa missä epäonnistuit: muovipussi putoaa roskalavalle suu auki.
Funktionaalinen masennus on jälleen kehissä. Yö ja lasi uhkaavat toisiaan. Mieli ei kuitenkaan ole niin matalana kuin tavallisesti. Kirja naurattaa ääneen (s. 72):
Olen ollut mukana niin monessa sähköpostiketjussa,
ettei mikään shokeeraa minua.
(…)
Pidän sinusta ja niin monesta muusta,
niin paljon tai niin vähän.
Katson kelloa: ehdimmekö yhtyä
vai onko seksi siirrettävä iltaan?
Tuntuu jotenkin tärkeältä korostaa, että tämä on tosiaan 341-sivuinen runoteos, joka ei ole kokoelma ennestään julkaistua tai perustu esim. siihen että suurin osa kirjan sivuista olisi valkoisia. Kirja kommentoikin kokoaan (s. 156):
Luulin sitä sarjatuotannoksi mutta kun
katsoin tarkemmin, kyseessä oli huolellinen asetelma runollisia
elementtejä,
arpia, pilastereita ja temppeli
Saan kiinni vain sieltä täältä. Silti Yö ja lasi tuntuu harvinaiselta runokirjalta, jonka haluan ostaa, ihan vain jotta voisin joskus päästä vähän enemmän selville siitä.
2. Ulla Donner: Spleenish. Spleenish kertoo elämästä, ”jossa kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Muut ihmiset ovat fiksumpia, laihempia, aikaansaavempia.” Nykyaikainen “sukupolviromaani” kertoo siitä, miten ahdistavalta tuntuu, kun muut kirjoittavat menestyviä sukupolviromaaneja. Kaikilla on joku nettizine tai ruokablogi, ja itseä lähinnä ryvetyttää itsesääli. Päähenkilö hengailee bileissä, joissa dialogi on tällaista:
A: luoja mä oon niin stressaantunut
B: sama täällä! sain burnoutin tiistaina
A: eikä? mäkin! high five!
B: high five! ja hei, dinnerit joku päivä?
A: hmm, mä oon lopettanut syömisen
Helmikuussa hehkutin ruokapöydässä tätä Ulla Donnerin sarjakuvaromaania. “Se on tosi hyvä mutta mulle kyllä vähän jo takana päin”, sanoi kaverini, joka oli lukenut sen ruotsiksi jo sen ilmestyessä syksyllä. Tuli ja meni, oli coolia mutta nyt on muotia joku muu. Keskustelu olisi sopinut kirjaan.
Spleenish on hauska ja tavallaan kivulias kuvaus riittämättömyydestä. Kirja on vain liian lyhyt ja tuntuu loppuvan kesken. Sitä paitsi se päättyy umpikujaan. Mutta tältähän elämä tuntuu.
3. Erkka Mykkänen: Something not good. Pidin Mykkäsen Kolme maailmanloppua -novellikokoelmasta, koska sen tekstit olivat lyhyitä, outoja ja creepyjä. Esikoisromaanikin on lyhyt mutta ei ollenkaan outo eikä creepy. Se on päinvastoin niin tavallinen että sitä voisi kutsua normcore-kirjallisuudeksi. Se on niin tavallinen, että epäilyttää. Ehkä se on sittenkin outo!
Something not good on perinteinen nuoren miehen kehityskertomus, jonka viitepisteenä on enemmän 60-luvun Hannu Salama tai 90-luvun Bertin päiväkirjat kuin nuori Werther. Heilastellaan, matkustellaan ja opiskellaan, mutta ilman minkäänlaista transgressiota. Ei homoseksiä eikä heroiinia. Ei paljon mitään, ei ainakaan opetuksia tai “kehittymistä”. Kaikki on ihan ok. Perus_mies_meno.
En osaa sanoa, onko kirja hyvä, mutta pidin lukukokemuksesta. Mykkänen oli jättänyt kirjasta Rytmiin signeeratun kappaleen, joka oli omistettu kahvilalle. Sattumalta istuin pöytään johon se oli juuri jätetty ja luin kirjan siltä istumalta. Oli ehkä perjantai, ja kirjan lukemisesta tuli hyvä olo. Se saattoi liittyä siihen, että kuvittelin näkeväni helposti sen lävitse. Nyt en ole enää niin varma.
4. Audre Lorde: Sister Outsider. Luin tämän 1984 ilmestyneen esseekokoelman jo viime syksynä, mutta haluan nostaa kirjan esiin uudestaan ja verrata sitä Roxane Gayn Bad Feministiin, koska intersektionaalisen feminismin valtavirran muutos piirtyy siten selväksi. Molemmat kirjat ovat minusta – valkoisen miehen jne. näkökulmasta – tärkeitä ja suosittelen niitä kaikille, vaikka pidän Lordesta enemmän.
Gay kirjoittaa pitkälti valtavirran pop-kulttuurista, kun taas Lorde kirjoitti enemmän marginaalista mustien naisten itse luomasta kulttuurista. Gayn tavoitteena tuntuu olevan ihmisten osallistumisen ja representaatioiden parantaminen, Lorde taas puhuu autonomiasta. Gayn kirjan loppupuolella on muutama melko lääväinen heitto kansankunnan ykseydestä ja muutenkin tuntuu, että yhteiskunnallisena ajattelijana hän on tässä kirjassa lopulta melko sovinnainen.
Lorden kirja taas avautuu kriittisellä matkalla Neuvostoliittoon ja loppuu Yhdysvaltojen Grenadan hyökkäyksen arvosteluun. Luokan ja geopolitiikan nivoutuminen kaikkeen ovat Lordella läsnä, kun Gayn kirjassa asiat tuntuvat viime kädessä uponneen representaatioon ja “kulttuuriin”.
5. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Kerrankin kaunokirjallinen teos, jossa on niin hyvät esipuheet, että ne tuntuvat sanovan kaiken tarpeellisen. Ei tee mieli lisätä juuri muuta kuin että novellikokoelma on juuri niin hyvä kuin kriitikot, kirjabloggaajat ja podcastaajat ovat hehkuttaneet.
Jos ei ole lukenut Berliniä, niin ”alkoholistin kirjoittamasta eloisasta jenkkiduunariproosasta” tulee helposti mieleen Bukowski. Bukowski on ihan hyvä mutta hieroo alkoholistin ”rankkaa arkea” naamaan, alleviivaa, korostaa ja machoilee. Berlin saa enemmän aikaan vähemmällä.
6. Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? “Katse on miehen sukupuolielimistä tärkein. Tytöt ovat ilmestyksiä, joita katse hyväilee ja kontrolloi.”
Oletin, että tämä olisi keskiluokkaisen tasa-arvofeministin kokoomusjulistus. Toimittajana pitkän uran tehnyt Eveliina Talvitie on julkaissut kirjat Matti Vanhasesta ja Ilkka Kanervasta, toiminut suurien perheyritysten etuja ajavassa Perheyritysten liitossa ja työskennellyt Ellun kanoissa. Tähän taustaan suhteutettuna kirja on oikeasti kiinnostava ja koukuttava.
Talvitie kertoo perusjuttuja feminismistä elämäntarinansa kautta. Luvut ovat lyhyitä ja vetäviä. Kovin paljon Talvitie ei itsestään paljasta, sisältö on tarkasti valikoitua ja liikkuu nopeasti henkilökohtaisesta yleiseen.
“Naiseuden ydin on aina ollut kyky miellyttää. Nainen voi olla kykenevä ja ajatteleva ihminen, jopa feministi, mutta epämiellyttävä hän ei saa olla. On otettava toiset huomioon, on annettava tilaa ja mukauduttava, on kuunneltava.”
7. Mikko Toiviainen & Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta. Kirjoittamista on vaikea opettaa, koska kirjoittaminen täytyy tehdä itse. Kirjoittamaan innostaminen on helpompaa. Parhaat kirjoitusoppaat joko ovat lyhyitä ja täsmällisiä (William Strunkin The Elements of Style), ohjaavat rakentamaan konkreettisia rutiineja (Julia Cameronin Tie luovuuteen) tai sitten keskittyvät innostamaan (Stephen Kingin Kirjoittamisesta).
12 tarinaa kirjoittamisesta kuuluu viimeksi mainittuun lajiin. Kirja on kokoelma journalistisia henkilöjuttuja: Paperi T, Justimusfilms, Eeva Kolu, Teemu Nikki, Jani Pösö. Lukeminen oli ihan hauskaa mutta siitä ei jäänyt mitään mieleen, kuten lehdistäkään ei jää.
8. Antti Hurskainen: Suru ei toimi. Minun on mahdotonta ottaa vakavasti miespuolista esseistiä, joka käyttää jatkuvasti ilmaisuja kuten “puberteettinen”, “pop-musiikin turmelus” ja “Oscar Wilden suurin heikkous”. Kuvittelen tällaiset tyypit kaunosieluiksi, jotka haikailevat porvarillisen miestaiteilijan menetetyn pönötyksen perään. Silti luen niitä. Guilty pleasure!
Antti Hurskaisen esseekirjat ovat todella viihdyttäviä ja hyvin kirjoitettuja, toisin kuin hänen lyhyemmät lehtijuttumaiset tekstinsä. Hyvä on myös Suru ei toimi. Kirja koostuu romanttisista harhailuesseistä, jotka käsittelevät suomalaisia juomatapoja, kutittavia lakanoita, Bull Mentulan ja Tommi Melenderin kaltaisten taiteilijoiden julkisuutta, kaupunkien melua, teiniseksiä, Juice Leskisen synnyttämää taidepate-tyylilajia ja suomalaisten tuotteiden kansainvälisen tason puuttumista.
Minusta Antti Hurskaiseen pätee sama kuin Saska Saarikosken kaltaisiin toimittajiin: alallaan hyvä, kunhan ei koske politiikkaan. Itse asiassa sama pätee pitkälti myös Tommi Uschanoviin.
Sekä Hurskainen että Uschanov ovat parhaimmillaan kirjoittaessaan musiikista. Suru ei toimin esseet Ville Valosta ja Abbasta melkein voittavat musiikin kuuntelun. Hurskainen tykittelee popista todella, todella hyvin. Oikeastaan Hurskaisen kirjan loppupuoli ja Uschanovin Sinisen tangon musiikkitekstit ovat parasta, mitä olen musiikista suomeksi lukenut vuosiin.
Jos nyt jatketaan musiikillisesti, niin jotenkin Hurskaisen kirjoista tulee silti mieleen Cheek, joka uhoaa elämäkerrassaan tekevänsä niin kapinallista musiikkia ettei sillä mennä mihinkään “koko kansan latteaan kulttuuriin”. Vastaavasti Hurskainen kauhistelee hetkeä, jolloin “olen sopivan kypsä poimittavaksi, osa porvarien lukunautintobisnestä”.
9. Antti Nylén: Johdatus filmiaikaan. Kirjoituksia valokuvaamisesta. Valokuvausgurut sanovat usein lähes moralistisesti, että kuvaaminen ei ole mitään välineurheilua. “Paras kamera on juuri se, joka sinulla on mukanasi.” On turha keskittyä työkaluihin, koska sisältö ratkaisee. Opettajien mukaan valokuvaaminen koostuu näkemisestä, sommittelusta ja esteettisistä normeista. Tekniikka on toissijainen apuväline, johon ei pidä jumittua.
Mutta mitä on tämä “sisältö”, joka “ratkaisee”? Todennäköisesti se on taas yksi normien mukainen lehtikuva, geneerinen Instagram-julkaisu tai Facebookissa jaettu tylsäke, jonka ohi skrollataan sekunnissa.
Olisi voinut ajatella, että kirjaimellisesti kaikkien tavoitettavissa oleva digikuvaus olisi moninkertaistanut kuvatyylit. Kuitenkin suurin osa näkemistämme kuvista tuntuu jotenkin tylsiltä ja yhdentekeviltä.
Ehkä syy on välineessä. Nylénille väline ei ole “pelkkä väline”, vaan “jotain mikä antaa elämälle elämän maun”. Nylén korostaa kuvan ja kuvaamisen kokemuksellisuutta. Johdatus filmiaikaan on yritys kirjoittaa valokuvaamisesta siten, että kuvaamisella on väliä. Se ei ole tietokirja vaan taikapölyä, jonka lukeminen tekee kuvista ainakin hetkeksi mielekkäitä.
Nylénin mukaan digikuvauksen yleistyminen vuoden 2003 tienoilla vasta todella aloitti filmiajan. Vasta digikuvan tuleminen normiksi piirsi näkyville filmikuvaamisen omalaatuisuuden. Nylénin kirjassa on nostalgiaa, mutta hän ei väitä, että analoginen kuva olisi parempi, vaikka se säilyykin digikuvaa paremmin ja sen negatiivi sisältää enemmän informaatiota. Filmikuva on yksinkertaisesti erilainen kuin digikuva.
Nykyään valokuvaus on jakautunut kahteen haaraan, analogiseen ja digitaaliseen, ja seurauksena maailma on moninaisempi. Uusi tekniikka ei korvaa vanhaa vaan tulee sen lisäksi ja muuttaa vanhan käyttötapoja. Nylén korostaa, ettei hän halua sortua ideologiseen puhtaanapitoon.
Voisiko kärjistää jotenkin näin: Digikuvaaminen on nykyihmisen käyttöliittymä, jonka avulla maailma otetaan haltuun. Kun ihminen näkee esimerkiksi mielenosoituskulkueen, hän ei tiedä mitä muuta tehdä kuin kuvata sitä puhelimellaan. Kameran välityksellä tilanne tulee hallittavaksi. Sama juttu toistuu kaikissa poikkeavissa tai tunteita herättävissä tapahtumissa. Digikamera on filtteri, joka tekee maailmasta edes vähän siedettävämmän.
Sen sijaan analogisella kameralla puuhaillaan jonkin ainutkertaisen parissa. Se on epämääräisempää ja liukuvampaa. Se on epävarmaa, koska otettua kuvaa ei näe diginäytöltä vaan oikeastaan vasta pimiössä tai valokuvausliikkeen toimittamassa vedoksessa. Samalla se on kuitenkin luotettavaa, koska filmikamerat pysyvät käyttökelpoisina kymmeniä vuosia, toisin kuin digikamerat, jotka ovat poisheitettävää kulutuselektroniikkaa.
Digikuvaaminen on tehnyt yleiseksi “hypervalokuvan”, jolla Nylén tarkoittaa kuvaa minä-tahansa: kontekstittomana meemikuvana, avoimena tiedostona, vapaasti manipuloitavana merkkijonona. Sen sijaan “pelkkä” valokuva on aina enemmän yhteydessä kohteeseensa ja jotenkin kiveenhakatumpi.
Nykyisinä loputtoman toiston ja samuuden vuosina on oikeastaan virkistävää lukea tekstiä, jossa fiilistellään filmikuvan fyysistä yhteyttä kuvan kohteeseen ja puhutaan epäironisesti aitoudesta ja alkuperästä.
Digikuva on tietysti järkevä, tehokas ja nykyaikainen. Analoginen valokuvaaminen on hidasta, järjetöntä ja vaivalloista. Se on ajan, taitojen ja materiaalien tuhlaamista.
Parasta Nylénin kirjassa on filmikokemuksen kuvaus ja ylistys. Sen sijaan lähes kaikki digikuvaa käsittelevä vaikuttaa ikäiselleni absurdilta. En tiedä, miten on mahdollista kirjoittaa, että “hehkuessaan haamunkaltaisena kovan ja kylmän lasipinnan alla digitaalinen kuva ei anna mahdollisuutta lähestyä itseään, se ei jätä tilaa mielikuvitukselle eikä halulle”. Ehkä tällaista kokemusta varten on täytynyt syntyä 70-luvulla suoraan samettihousuihin hipelöimään taidevalokuvia…
Nylénin toimintaohje on samankaltainen kuin postdigitaalisuudesta jo vuosia sitten kirjoittaneen Rasmus Fleischerin: “poistua netistä ja mennä ulos, maailmaan, ihmisten ja muiden olioiden joukkoon – mutta sitten vetäytyä yksinäisyyteen, pieneen pimeään huoneeseen huljuttamaan myrkkyaltaita, joista huokuu paljon terveellisempiä höyryjä kuin netin kuvavirroista, joissa juoksee masennuksen muta, ja kun pimiöstä tullaan takaisin valoon, on kädessä märkä paperinpala, joka todellakin on kuva, ei projektio eikä kuvan kuva; elämää ja lihallisuutta ei ole siitä skannerilla kuorittu pois, vaan kaikki sen piirteet ovat tämän maailman piirteitä, yhtä konkreettisia kuin omat sormeni”.
Kirjoitin viime vuonna Nylénin vimmatusta esikoisteoksesta Vihan ja katkeruuden esseet, että saisipa hänen tekstistään joskus riivittyä pois kaiken uskonnollisen kaman ja 1800-lukulaisen porvariston estetiikan fiilistelyn. Johdatus filmiaikaan on juuri tällainen teos, toiveideni täyttymys, ja se on todella hyvä kirja.
Tietysti Nylén ei olisi Nylén, jos teologia olisi kokonaan poissa. Rivien välissä ja kirjan loppupuolella itse riveilläkin lukee, että kuvaaminen on Nylénille kristillistä: se sisältää jaon “tähän maailmaan” (filmi) ja “tuonpuoleiseen” (digiajan sietämättömät bittijonot, joita ”ei voi koskea”), vedostamista verrataan apostoliseen suksessioon, valokuvan kautta voi haikailla aina poissaolevaa jumalallisuutta, ja pimiö tietenkin toimii rippikoppina.
Kestän sen, koska kirjalla oli niin hyvä vaikutus minuun.
10. Mari Kuukkanen: Anarkismin keinot ja päämäärät. Tutkimus suomalaisesta anarkistiliikkeestä 2010-luvun alussa. Viimein on valmistunut kokonaisvaltainen väitöskirja anarkistisen toiminnan kulttuurista Suomessa. Mari Kuukkasen monografia on tiivis johdatus anarkististen liikkeiden historiaan ja nykykontekstiin.
Kirja kannattaa lukea, jos anarkismi ja liikkeet kiinnostavat yleisesti, ja väitöskirjaksi tutkimus on kirjoitettu todella sujuvasti ja ei ollenkaan kuivalla tavalla. Samalla kirjan kautta pääsee käsiksi liiketutkimuksen ongelmiin.
Kuukkasen tutkimuskysymykset ovat tällaisia: Miten anarkistit perustelevat toimintaansa? Mitä he tavoittelevat ja minkälaisilla keinoilla? Mitä heidän identiteettiinsä kuuluu ja miten se vaikuttaa anarkistiseen toimintaan? Mitä käytännössä tarkoittaa anarkistisen toiminnan “prefiguratiivisuus” eli yritys yhdistää keinot ja päämäärät? Miten tulevaa yhteiskuntaa eletään todeksi jo nyt?
Aineisto koostuu 12 anarkistin teemahaastattelusta, havainnoinnista anarkistien kokoontumisissa sekä anarkistimedioissa julkaistuista teksteistä. Olen itsekin päässyt sekä tutkimuksen lähteeksi että tiedon objektiksi, tosin en anarkistina vaan kirjoittajana ja blogin ylläpitäjänä, jonka “omassa positioitumisessa oli autonomimarxilaisia painotuksia” vuosina 2008-2014 (s. 153). Myös graduni ja Anton Montin kanssa kirjoitettu Suoraa toimintaa -kirja on tutkimuksessa esillä lähteenä.
Anarkistien puolesta voi harmitella, että väitöskirjan aineistonkeruuaika (noin 2010-2012) on kahden liikeaallon välissä. Vuosina 2007-2009 anarkisteja oli mukana Turun, Helsingin ja Tampereen talonvaltauksissa ja Kööpenhaminan ilmastokokouksen vastamobilisaatiossa. Vuosina 2013-2015 anarkismi koki renessanssin ja sai ennätyspaljon näkyvyyttä. Kuukkasen tutkimus osuu täsmälleen toimintakausien väliseen aallonpohjaan.
Mietin, johtuuko osittain ajankohdasta, että tutkimus antaa aineistoon päätyneistä anarkisteista osittain dogmaattisen kuvan. Kun on ns. tilanne päällä ja action käynnissä, ei ehkä ole aina niin olennaista, kenen identiteetti on mikäkin ja mitkä ovat tarkat rajanvedot. Sen sijaan välikausina on aikaa ja ehkä myös tarvetta kaivautua pohdiskeluihin.
Millaisia tuloksia olisi tullut, jos aineisto olisi kerätty vaikka 2013-2016? Väittäisin, että nyt monien vuosien ajan liikkeissä on tehty yhteistyötä identiteeteistä ja puhdasoppisuudesta välittämättä, vaikka niitäkin tietysti näkee.
Väitöskirja siis kertoo tietyistä anarkisteista tietyllä hetkellä.
Kirja palauttaa elävästi mieleen, miten kamalaa anarkistien kanssa toimiminen voi pahimmillaan olla – siis pahimmillaan, ei aina. Anarkistit käyvät aineiston mukaan jatkuvaa sisäistä kamppailua sallituista toimintatavoista ja toimintansa eettisyydestä. Kieltämättä hymyilytti kohta, jossa kerrotaan, kuinka osa havainnoiduista anarkisteista vastustaa kansalaisaloitteita, koska aloitteet ”legitimoivat järjestelmää” ja ”estävät ihmisiä lähtemästä kaduille” (s. 113). Aineistossa tulee esiin monien anarkistien yleinen reformivastaisuus, kuten perustulon vastustaminen sillä perusteella, että se passivoisi ihmisiä poliittisesti.
Väitöskirja kuvaakin poliittista ajattelua, joka tulee karmeimmillaan lähelle vallankumouksellisten liikkeiden synkintä päätyä: ”ei saa parantaa ihmisten elämää uudistuksilla, koska se ostaa ihmiset hiljaisiksi ja vesittää vallankumouksellista potentiaalia…”
Tässä mielessä kirja ehkä vahvistaa yhtä anarkisteihin yleisesti kohdistuvaa ennakkoluuloa: joskus anarkisteille todella on tärkeämpää tehdä asiat oikealla tavalla ja säilyttää oma puhtaus kuin saavuttaa tuloksia.
Väitöskirja kuvaa kyllä moninaisuutta ja erimielisyyttä, mutta se kuvaa myös masentavaa klikkiytymistä, lahottavaa lahkolaisuutta ja änkymäräistä kuoppaan kaivautumista.
Aineiston anarkistit tosin itse puhuvat mieluummin “eettisyydestä” kuin dogmaattisuudesta.
Sivuhuomio ja törkeä provokaatio!
Anarkistit ovat Suomessa edellisen kymmenen vuoden aikana onnistuneet juuri silloin, kun he ovat heittäneet dogmit mäkeen ja toimineet tavalla, jota voisi kutsua leninistiseksi puolueeksi.
Leninin Mitä on tehtävä? -kirjan pohjalta voi määritellä löyhästi, että leninismi on kurinalaisen etujoukon työtä kapinan levittämiseksi ja kumouksellisen hegemonian saavuttamiseksi. Siihen tyypillisesti liittyy teoreettis-propagandistinen työ erityisesti omaa lehteä julkaisemalla, olemassaoleviin liikehdintöihin tarttuminen ja suunnan osoittaminen niille ja tehokkaiden kokoustoimintojen opettelu.
Esimerkiksi A-ryhmä oli 2010-luvun puolivälissä onnistunut anarkistinen projekti, koska se organisoitui kokeneiden toimijoiden johdolla etujoukoksi, joka kykeni kaappaamaan hegemonian tietyissä projekteissa (kuten Joukkovoimassa) tehokkailla kokoustaktiikoilla ja itsevarmoilla päämäärillä.
Myös A-ryhmän tapa käyttää symboleita ja näyttäytyä mielenosoituksissa lippujen ja muiden tunnusten kanssa ikään kuin kannatusta hakemassa, JHL:n lakon ”kaappaaminen” sekä yliopistovaltauksen 500 ihmisen kokouksen johtamisen kutsuminen anarkistiseksi konsensuspäätöksenteoksi ovat olleet jossain määrin leninistisiä ja siksi hyvin tehokkaita toimintatapoja.
Leninistiset toimintatavat vaikuttavat sopivan erilaisille liikkeille hyvin, kunhan niitä ei kutsuta leninistisiksi. Leninismiä nähdään helposti jossain aivan muualla samalla, kun nimenomaan itse toimitaan leninistisesti.
Tämä ei ole kannanotto liikeleninismia vastaan tai sen puolesta. Tämä on vain sivuhuomio ja törkeä provokaatio.
Kuukkasen tutkimus ei missään nimessä ole pelkkää jumituksen kuvausta. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat etnografiset kuvaukset anarkistien kokouksista, Olkiluodon blokkauksen valmisteluista, itse aktiosta ja sen purusta sekä Turun taideslummista. Turun valtausskene itse asiassa näyttäytyy joustavimpana ja moniarvoisimpana kirjan toimintaympäristöistä, koska liike “ei ollut ensisijaisesti kytköksissä poliittiseen anarkismiin, vaan anarkismi oli lähinnä yksi ulottuvuus sen vastakulttuurisessa työkalupakissa” (s. 139).
Myös ajankohdan anarkisteja kohtaan esitetty kritiikki on minusta pääosin osuvaa sen pohjalta, mitä muistan kyseisistä vuosista. Kuukkanen korostaa anarkistien joustamattomuutta ja tapaa pitää “radikaaliutta” itseisarvona kontekstista välittämättä. Tutkimus osoittaa, kuinka anarkismissa välillä korostetaan “taktiikoiden moninaisuutta” sisäisen kriitiikin vaimentamistarkoituksessa. Vaikka toinen anarkisti tekisi mitä tahansa, pitää olla lojaali tätä kohtaan. Kuten Kuukkanen kirjoittaa, “solidaarisuuden vaatimus käy ilmi erilaisista velvoitteista, joita määritellään anarkistien puheissa ja anarkistimedioissa” (s. 86).
Myös anarkismin skaalautumattomuuden eli mittakaavan kasvattamisen ongelma tulee tutkimuksessa hyvin esiin. Yksi tapa muotoilla ongelma on tämä: “periaatteessa liike tavoittelee laajojen ihmisjoukkojen suosiota, mutta toisaalta sen olemassaolo perustuu paljolti siihen, että se houkuttelee puoleensa juuri tietynlaisia ihmisiä ja rakentaa näiden välille jaettuun erityisyyteen pohjaavaa sidettä. Toisin sanoen anarkistien on pohdittava, mitä yleisöä he oikeastaan haluavat puhutella.” (s. 75)
Toinen tapa puhua ongelmasta on tämä: Anarkismi on erittäin marginaalinen liike. Silti, kuten tutkimuksessa tulee esille (s. 73-74), anarkistit ajattelevat puhuvansa ikään kuin yleisesti ihmisten puolesta tai ainakin sen puolesta, mikä olisi ihmisille yleisesti hyväksi. Toisten puolesta puhuminen taas on anarkismin yleisiä periaatteita vastaan.
Väitöskirja tuo siis hyvin esiin anarkististen liikkeiden sisäisen ristiriitaisuuden. Ristiriitaisuus ja monimielisyys liittyvät luultavasti myös liikkeiden elinvoimaisuuteen, eli kyse ei ole pelkästään puutteesta.
Suurin osa tutkimuksen sisällöstä on itselleni ennalta tuttua. Ehkä yllättävin tulos liittyy väkivallan hyväksymiseen. Kuukkanen määrittelee väkivallan “ihmiseen (tai eläimeen) kohdistuvaksi fyysiseksi voimankäytöksi” (s. 102). Kuukkasen mukaan hänen aineistossaan ”on silmiinpistävää, ettei väkivallasta suoranaisesti irtisanouduta, eikä pasifisti-identiteettiä juuri esiinny” (s. 107). Itse olen törmännyt vuosien varrella moniin sisäisiin liikekeskusteluihin, joissa väkivaltaan on suhtauduttu erittäin kielteisesti joko taktisista tai moraalisista (tai juridisista jne.) syistä, joten tulos yllätti. Kuukkanen toki korostaa, että väkivalta on anarkisteille hyvin monimutkainen kysymys ja sen käytölle asetetaan tiukat reunaehdot.
Menen sitten tutkimuksen ongelmiin. Aikoinaan ihastuin antropologiassa siihen, että antropologit joutuvat kirjoittamaan itsensä aina sisään tutkimukseen. Koska antropologi tutkii määritelmällisesti vierasta ja tulee kentälle vieraana, hänen on pakko asemoida itsensä ja selvittää, miten hänen roolinsa vaikuttaa tiedon tuottamiseen. Joskus oman roolin esittely on ehkä mennyt antropologiassa överiksikin. Kuukkasen väitöskirjassa on minusta päinvastainen ongelma.
Ainoa löytämäni suora positiointi kirjassa on ohimennen keskelle kappaletta sijoitettu lause: “Pääsyäni kentälle helpotti se, että olin osallistunut anarkistiseen toimintaan ennen tutkimukseni aloittamista.” (s. 52.) Mitä! Entinen – vai nykyinen? – anarkisti tekemässä väitöskirjaa – kenestä? Tovereistaan? Missä liikkeissä tutkija on toiminut ja miten? Onko tutkimusta ollut tarkoitus tehdä liikkeen sisältä käsin? Onko harkittu osallistuvaa tai taistelevaa tutkimusta? Onko haastatelluille ja havainnoiduille anarkisteille sanottu, että tätä tehdään ikään kuin anarkismin puolesta? Onko asetelma muuttunut tutkimuksen edetessä? Millaista kritiikkiä anarkistit ovat esittäneet tutkimusta kohtaan?
Toinen ongelma tutkimuksessa on minusta sen melko kritiikitön tapa käyttää sosiologian konservatiivisimpia käsitteitä. Väitöskirjassa “ideologia” tarkoittaa lähes mitä tahansa ja kaikki muuttuu ideologiaksi. Käsite määritellään sovinnaiseen tapaan niin laajaksi, että sen käyttövoima on hyvin pieni: “joukoksi ideoita, joihin kuuluu perustavia arvoja, yhteiskunnallista todellisuutta koskevia teorioita sekä poliittista toimintaa ohjaavia normeja” (s. 17).
Jos ideologia tarkoittaa arvoja, teorioita ja normeja yhdessä, niin totta kai kaikki on ideologiasta ja kaikkialta löytyy ideologiaa. Juuri näin tutkimuksen joka toisella sivulla näyttää tapahtuvan. Mutta mitä näin epämääräinen ideologian käsite oikein antaa? Miksi puhua nimenomaan “anarkismin ideologiasta”? Miksi juuri ideologia? Lisäongelmia tulee siitä, että anarkismin, vasemmiston ja marxismin kontekstissa ideologian käsite viittaa voimakkaasti väärään tietoisuuteen, huijaamiseen, tuotanto- ja riistosuhteiden peittämiseen ja niin edelleen. Tätä puolta ideologian käsitteestä ei tutkimuksessa käsitellä.
Toinen minusta ongelmallinen käsite on “identiteetti”. Anteeksi ranskani, mutta joka saatanan liiketutkimusta käsittelevä väitöskirja ja gradu tuntuu puhuvan kollektiivisista identiteeteistä. Kärjistettynä: tutkijoiden mukaan liiketoimijoiden ainoa funktio on rakentaa kollektiivista identiteettiään loputtomasti. Poliittinen toiminta alkaa kuulostaa shoppailulta ja ostarihengailulta. En nyt puhu erityisesti tästä väitöskirjasta, mutta välillä tällainen identiteettisosiologia tuntuu nollatutkimukselta: kun lähdetään etsimään identiteetin rakentamista, niin sitä aineistosta myös löydetään.
Mitä identiteetin ja ideologian kaltaiset käsitteet tekevät tutkimuskohteelle? Onko kyseessä itse asiassa käsitteellinen väkivalta?
Vastaväittäjä Miikka Pyykkönen tavoitteli ehkä jotakin samankaltaista kohteliaalla kysymyksellään siitä, mitä anarkismin anarkistisuudelle tapahtuu, kun se tuodaan tiedeinstituution piiriin ja normalisoidaan.
Kolmas käsite, jonka mielekkyyttä mietin, on ”ihanne”. Sen käyttö antaa tekstille omissa silmissäni välillä hieman vähättelevän sävyn, mitä ei luultavasti ole haettu. Kun koko ajan korostetaan anarkistisen toiminnan ihanteellisuutta, konnotaationa tulee piikittely naiviudesta ja utopistisuudesta. Ihanteellisuuden sijaan voisi puhua esimerkiksi periaatteista, nyrkkisäännöistä tai lähtökohdista. Mutta voihan tietysti olla, että tutkittavat anarkistit todella näyttäytyivät tutkijalle hieman naiveina utopisteina ja ihanteen käsite on siksi paikallaan.
Minusta kirja on tästä kritiikistä huolimatta tärkeä. Se rakentaa liikehistoriaa ja sanallistaa omia kritiikkejäni. Olen miettinyt pitkään, mistä johtuu se, mitä joskus kutsutaan anarkistien itsepäisyydeksi tai ideologisuudeksi. Johtuuko se anarkismin menneisyydestä, joka polveutuu uuden ajan uskonlahkoista ja rationalistisesta ajattelusta? Tai liittykö se anarkismin yhteyteen porvariston viralliseen filosofiaan eli liberalismiin?
Kuukkasen tutkimuksesta voisi tulkita, että kyse on itse asiassa organisoitumisen puutteesta tai hajanaisuudesta. “Organisaation sijaan keskeiseksi siteeksi nousee tällöin jaettuun ideologiaan perustuva identiteetti.” (s. 91.) Jos ei järjestäydytä, ei jää muuta yhteistä kuin ideologia ja identiteetti.
Mutta kuten sanottu, tämä ei koske anarkismia aina ja kaikkialla vaan ehkä nimenomaan liikesyklien suvantovaiheissa.
11. Tommi Kotonen: Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Vappuaattona 1947 Yleisradion alaikkunasta heitettiin pommi. Kaksi viikkoa myöhemmin Neuvostoliiton suurlähetystöön tehtiin pieni pommi-isku. Saman vuoden joulukuussa SKDL:n kansanedustaja sai postissa käsikranaatin. Vapun 1948 tienoilla Helsingissä Supon edeltäjä Valpo kirjasi lähes päivittäin erilaisia pomminräjäytyksiä.
Kun Suomessa on sotien jälkeen ollut ihmisiin kohdistuvaa poliittista terrorismia, asialla on ollut lähinnä äärioikeisto. Kylmän sodan ajan äärioikeistoporukat muodostuivat tyypillisesti lukiolaispoikien porukoista. Kokoomusnuorilla oli usein yhteyksiä äärioikeistoon, ainakin ryhmien muotoutumisen alkuvaiheessa, ja toimijoita yhdisti asefetisismi. Useimmat ryhmät jäivät onneksi fantasioinnin ja omien tekojen suurentelun asteelle.
Fasistisia liikkeitä pidettiin Suomessa pitkään naurettavina ja täysin marginaalisina. Tämä oli varmasti pitkälti perusteltu suhtautumistapa. Naurettavuudestaan huolimatta pienikin porukka saattaa silti olla vaarallinen. Esimerkiksi “valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoin järjesti Isänmaallisen Kansanrintamansa kanssa vuonna 1977 ampumaharjoituksen, johon osallistui 13 henkilöä rynnäkkökiväärin ja pistoolien kanssa. Myöhemmin samana vuonna IKR:n tiloista, Siitoimen kotoa ja uusnatsi Seppo Lehtoselta löydettiin kotietsinnöissä AK47-rynkky, kaksi sotilaskivääriä, pienoiskivääri, kaksi revolveria, 1500 rynnäkkökiväärin panosta ja haulikko.
Näihin aikoihin Lehtonen tuhopoltti vasemmistolaisen kirjapaino Kursiivin ja jätti sen tiloihin pommin. Kun Siitoin ja Lehtonen pidätettiin, IKR uhkasi suistaa junia kiskoilta ja räjäyttää Yleisradion, jos vankeja ei vapautettaisi. Eihän siitä mitään tullut.
Tommi Kotosen kirja on ensimmäinen kokonaiskertomus vuosien 1945-1990 äärioikeistosta Suomessa. Se on huolellisesti ja selkeästi kirjoitettu vyörytys nimiä, tapahtumia ja Supon muistioita. Ehkä olisin kaivannut vielä alkuun ja loppuun jonkinlaisen suurten kaarien tiivistyksen tapahtumien kulusta.
Muutama kiinnostava yleishavainto kirjasta: Ensinnäkin Supo oli melko lepsu äärioikeiston suhteen eikä ottanut sitä kovin vakavasti. Kotonen arvelee tämän johtuvan siitä, että “äärioikeistolaisiksikin tulkitut ilmiöt nähtiin lähinnä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä tukevana toimintana” (s. 215).
Käsitteenä äärioikeisto näyttäisi tarkoittaneen suojelupoliisille vain voimakasta isänmaallisuutta ja maanpuolustushenkeä, jossa sinällään ei ollut mitään sellaista, mihin täytyisi suoraan puuttua – Pariisin rauhansopimuksessakaan ei sellaisesta puhuttu mitään. Kun äärioikeisto jätti avoimen neuvostovastaisuuden vähemmälle ja piti natsi- tai fasistisympatiansa piilossa, se sai toimia melko rauhassa.
Toiseksi kylmän sodan aikana äärioikeisto ihannoi lähinnä 1910-1930-lukujen suomalaisia liikkeitä ja natsi-Saksaa, kun taas Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen äärioikeisto on ihaillut erityisesti amerikkalaista äärioikeistoa ja englanninkielistä fasistista retoriikkaa. Kun kylmän sodan Suomi-fasistit halusivat toimia suomalaiset kommunismia ja Kekkosta vastaan, 1980-luvun jälkeinen äärioikeisto on valinnut vihollisekseen siirtolaiset. Sekä äärioikeiston viholliskuvat että ideologiset innoittajat tulevat siis nykyään ulkomailta.
Reaktiivista äärioikeiston toiminta on kaikkina aikoina ollut. Radikaali vasemmisto keksii uudet protestoimisen ja ajattelemisen tavat ja oikeisto kaappaa niitä käyttöönsä jälkikäteen.
12. Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Railakas rahakirja. Self help -opas, joka on pinkin kannen perusteella suunnattu noin vuotta 2013 elävälle nuorelle naiselle: kieltämättä epäilytti. Henrikssonin ja Leinosen edellinen kirja Leppoisa opas huusholliin (2014) oli niin lennokas ja käyttökelpoinen että tämäkin piti lukea.
Railakasta rahakirjaa voisi luonnehtia kapitalismikriittiseksi rahaoppaaksi, joka on kuitenkin erittäin epäideologinen. Kirjoittajat esimerkiksi kannustavat rahajärjestelmän ulkopuoliseen vertaisapuun mutta suhtautuvat siihen realistisesti: “Onhan sitä aina kiitollinen, mutta ennen pitkää alkaa vituttaa.”
Kun joutuu tilanteeseen, jossa on pakko hakea töitä, lukijaa lohdutetaan: “Tirauta itku, juo kaljaa ja kiroile. Herää aamulla omaan tahtiin ja aloita uudelleen. (…) Älä kuuntele takaraivossa naputtavaa ääntä, jonka mukaan olet luuseri tai hyödytön. Se puhuu paskaa se ääni.”
Tai otetaan tämä kappale: “Teet tai et tee, älä tunne itseäsi huonoksi. Sen sijaan, että söisit salaa, ota palaverissa esiin suklaalevy ja rouskuta sitä kuin leipää. Koska miksi ei? Osta viinaa, älä syyllisyyttä. Jos alat syyllisyyteesi juomaan, rahasi eivät riitä. Jos poltat, polta keskellä katua. Jos et pidä tupakoinnista, lopeta.”
Konkreettisten vinkkien – tee yksi asia päivässä, maksa aina vuokra ensimmäisenä, maksa käytöstä äläkä omistamisesta – välissä kirja huomioi, että esimerkiksi talkootyöt ja “välittämisyhteiskunta” tarkoittavat käytännössä naisten palkatonta koti- ja hoivatyötä, vanhemmuus on järjestetty siten että se tuottaa vanhemmille lähes automaattisesti syyllisyyttä, jota ostetaan pois tavara kerrallaan, ja työnteolla ei kukaan rikastu vaan omistamisella.
Ehkä suosikkisitaattini: “Jos pirin vetäminen ei ole sinun juttusi, ei ole välttämättä myöskään sankarijohtajuus.”
13 & 14. Laurie Penny: Unspeakable Things & The Bitch Doctrine. Olen parin vuoden ajan hehkuttanut Laurie Pennyn esseitä, journalismia ja kirjoja vähän joka suuntaan. Pennyssä yhdistyy erittäin korkea ja tyylikäs kirjoittamisen taso, omien kokemusten taitava käyttäminen polttoaineena, epäideologinen intersektionaalinen feminismi, pop-kulttuuri, romanttinen seikkailullisuus, ajankohtaisten puheenaiheiden huolellinen analyysi ja koukuttava hauskuus.
Eniten olen lukenut Pennyä eri britti- ja jenkkilehdistä, ja aikoinaan luin Meat Market -kirjan ja osan Penny Red -blogin tekstejä koonneesta kirjasta. Nyt luin ensimmäistä kertaa huolella sukupuolta ja seksiä käsittelevän Unspeakable Thingsin ja esseitä eri vuosilta kokoavan The Bitch Doctrinen. Edellinen on selvästi hiotumpi “tähänastinen pääteos”, jälkimmäinen hajanaisempi ja epätasaisempi kokoelma.
Molemmat kirjat ovat loistavia ja suosittelen niitä ihan kaikille. Ennustan, että erityisesti miehiksi kasvatetut oppivat näistä uutta. Esseissä on muun muassa kokemuksia queeriudesta, transaktivistien kanssa työskentelystä, polyamorisista bi-suhteista, seksityöläisten elämästä ja kaikenlaisesta muusta, mitä vakiintuneiden lokeroiden ulkopuolella tapahtuu.
Tyylinäyte Unspeakable Thingsin manifestimaisemmasta päästä:
In this grim meat-packing-factory of identikit heterosexuality, female flesh and female desire are treated as scarce natural resources. Like any other scarce natural resource, they are there to be mined and exploited. Pleasure is stripped, commodified and sold back to us. We are not allowed to own our own desire. We are not permitted to feel in charge of our own bodies.
Unspeakable Thingsissä on kuumottava essee syömishäiriöisten naisten kontrolloinnista. Lajityypin klassisisia sääntöjä seuraten teksti alkaa omista kokemuksista ja kuvaa sitä väkivaltaa jolla suljetun osaston tytöt pakotettiin esittämään naisellisuutta merkkinä “parantumisesta”. Sitten mennään abstraktimmalle tasolle: syömishäiriö on yksilön tapa ryhtyä italialaiseen lakkoon, jossa työpaikan tai yhteiskunnan vaatimuksia seurataan äärimmäisen tarkasti ja niin pitkälle, että asioiden tavallinen kulku käy mahdottomaksi ja kaikki pysähttyy. Syömishäiriö on ylityön ja perfektionismin johdonmukainen seuraus.
Penny kirjoittaa paljon naiseuden ristiriidoista: naisia pidetään yhtä aikaa halun ja inhon kohteena ja heiltä vaaditaan asioita, joista heitä rangaistaan, “the perfect worker maintains the appearance of sterility: she looks fuckable, but never actually fucks, much less reproduces, and God forbid she arrive at the front desk with baby food dried on her lapels”, heidän pitää aikuistua nopeasti ja pitää jatkuvasti huolta lisääntymiskyvystään, heidän pitää säädellä sekä omaa käytöstään että puolisoidensa ja lastensa käytöstä. Samaan aikaan pojat ovat eksyksissä. Taustalla on patriarkaatti, joka ei tarkoita miesten valtaa vaan isien ja isähahmojen perinnöllistä, hierarkkista valtakoneistoa, joka alistaa kaikkia sukupuolia.
Ehkä jonkinlainen yhteenveto Unspeakable Things -kirjasta kuuluisi:
Men as a class are incensed by that process of female refusal. They rail against it, push against it, undermine it with violence. They come out in their cowardly thousands online to protest at the idea that sexual consent should be respected.
But men, too, have equal power of refusal in relationships. They can refuse to give of themselves in a way that is equally humiliating to women who have grown up learning that they were failing on a basical level if they could not command the love and commitment of men. And that’s it. That’s how heterosexuality makes us all miserable. That’s the privatisation of love.
Jos nyt pitää “tasapuolisuuden vuoksi” esittää jotain kritiikkiä, niin Pennyn kirjoissa on jonkin verran toistoa ja sisäistäkin päällekkäisyyttä, yleistykset ja itsestäänselvyydet sekoittuvat hienoihin jaksoihin ja niin edelleen, mutta mitä sitten. Tuntuu typerältä kirjoittaa Pennyn kirjoista mitään yleisellä tasolla, koska kirjat ovat niin konkreettisia ja eläviä.
Kannattaa kuunnella myös Laurie ja Eleanor Pennyn The Sisterhood -podcastia.
15. Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille. Tyypillinen “ajan lyhyt historia” -kirja olisi ehkä toiminut paremmin luettuna kuin äänikirjana, jonka kuuntelin Storytelistä. Tämän genren teokset sisältävät yleensä suurin piirtein saman sisällön: esitetään maailmankaikkeuden synty, perusrakenne ja liikelait. Tysonin kirjassa on joitain uusia painotuksia, kuten tieteen yhteiskunnallisten seurausten alleviivaaminen.
Jatkan erästä Tysonin esittämää heittoa. Kun Newton osoitti, että fysiikan lait pätevät kaikkialla Maan ulkopuolella, tästä seurasi universalistisen ajattelun yleinen leviäminen. Ranskan vallankumouksen jälkeen yleistyneet tasa-arvovaatimukset on tavattu laittaa kristinuskon, liberalismin ja sosialismin piikkiin. Vähemmän on tutkittu sitä, mikä on niiden yhteys luonnontieteiden viitekehykseen. Jos fysiikalle löytyy kaikenkattava viitekehys (klassinen mekaniikka), on yhtäkkiä helpompi löytää vastaava kehys myös poliittiselle ajattelulle (universaalit oikeudet).
Tysonin kirjassa häiritsee kaksi piirrettä, jotka muutenkin haittaavat tieteen popularisointia. Ensimmäinen on lähes paranoidi varmuuden vakuuttelu. Tutkijat vaikuttavat epätoivoisilta huutaessaan, miten tiede on erittäin varma ja robusti metodi todellisuuden selvittämiseksi. Kun se kerran on niin varma, miksi tästä varmuudesta pitää toitottaa niin kovaa? Eikö tieteen itsensä varmuus ja onnistuminen riitä?
Toiseksi tiedettä yleistajuistavat esitykset ylikorostavat neroyksilöitä. Tyson suorastaan palvoo tiettyjä vakiintuneita fyysikoita. Tällä yritetään houkutella lukijoita ja valinta varmasti toimii tässä mielessä, mutta se myös vääristää tieteestä piirtyvää kuvaa.
16. Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi. “Saunassa suomalainen saunoo” -tyyppisistä havainnoista koostuva rahastuskokoelma Finlandia-voiton vanavedessä ei olisi mennyt läpi ilman palkintoa. Keskiluokkainen, keskinationalistinen, keski-ikäinen ja keskimääräinen elämänmuoto keskinkertaisimmillaan. Siinä mielessä tietysti kiehtova fiktio. Äänikirjana tämä vei elämästäni kolme tuntia. Pelasin samalla Bloodbornea pleikkarilla. Sakiaa, sanoisi piffiläinen.
17, 18, 19 & 20. Paul Strathern: Hume. Philosophy in an Hour; Sartre. Philosophy in an Hour; Foucault. Philosophy in an Hour. Arno Kotro, MeriTuulia Arkko & Eenariina Hämäläinen: Idea 1. Johdatus filosofiaan. Sain keväällä päähäni, että voisin lukea jotain filosofiaan liittyvää ensimmäistä kertaa vuosiin. Storytelin kuukauden kokeilujaksolla ehdin kuunnella nämä johdatukset.
Strathernin pikakirjat klassikkoajattelijoista ovat viihdyttäviä ja samalla melkoista potaskaa. Hän spekuloi Humen seksielämällä ja painolla, moralisoi Sartrea kommunismista ja kauhistelee Foucault’n elämäntapoja. Ajattelun yleisimmät pointit esitetään totuttuina oppikirjatulkintoina ilman kummempia sävyjä. Jokainen, joka kokee ajattelijan elämän ajattelua kiinnostavammaksi, ei ole tavoittanut kovin paljon ajattelusta.
Sen sijaan lukion ykköskurssin oppikirja Idea 1 on ihan mielekäs ja uudenaikainen, huomioi edes jossain määrin naisten puuttumisen filosofian historiasta ja käyttää pätevän tuntuisia esimerkkejä. Muutamien asioiden kaavamainen esittäminen näköjään pysyy samana vuosikymmenestä toiseen. Induktio esitetään päättelynä, joka ei säilytä totuutta, vaikka tämä on vain yksi induktion tapaus: jos induktio käy läpi kaikki tutkitun luokan tapahtumat, totuus säilyy. Toiseksi uuden ajan rationalismin ja empirismin vastakkainasettelu ja synteesi Kantissa on kaavamainen ja ankea.
21. Le monde diplomatique: Maailmantalouden käsikirja. Hienosti taitettu ja värikäs atlas talouden perusjutuista postkeynesiläisestä näkökulmasta. Kolme pointtia:
1. Usein väitetään, että yritykset luovat työpaikkoja ja siksi niitä täytyy kosiskella. Tosiasiassa kuitenkin kuluttajat, valtiot ja pankit luovat työpaikat tuottamansa kysynnän avulla. Yritykset eivät palkkaa ketään töihin, jos yrityksille ei riitä asiakkaita.
2. Jos palkkatyö kerran on niin ihanaa, tärkeää ja ensisijaista kuin väitetään, niin työttömille pitää maksaa kunnon korvausta siitä, etteivät he pääse osaksi tätä ihanuutta.
3. Liberaaleina itseään pitävät valtiot ovat satojen vuosien ajan alistaneet muita maita ja markkina-alueita itselleen sopivilla tavoilla. Cases in point: Kiinan ja Paraguayn alistaminen suoralla väkivallalla, globaalin etelän alistaminen rakennesopeutusohjelmilla ja Etelä-Euroopan alistaminen velalla.
22. Saara Turunen: Sivuhenkilö. Niitä parempia kirjoja, joista tulee toiveikas olo koko elämän suhteen. Tuntuu esseen ja romaanin välimuodolta. “Sanon, että haluaisin itseni takaisin, etten haluaisi olla enää vain sivuhenkilö, sellainen, joka seuraa vierestä oman elämänsä tapahtumia.” Hauska, taitava ja vanhalla tavalla romanttinen kirja.
Vaikka kyllähän tämän lukeminen vituttaa. Taiteilijaromaani alkaa siitä, että isä ostaa päähenkilölle asunnon Ullanlinnasta. Kertoja vetäytyy sinne potemaan harmistustaan siitä, että maailma ei ole mullistunut esikoiskirjan julkaisusta ja maan vaikuttavin sanomalehti solvaa kirjaa tylsäksi.
Sivuhenkilön takakansi mainostaa, että kirja on “kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä”. Imagen jutussa Turusesta kerrotaan, että “Turunen on Suomen menestyneimpiä teatterintekijöitä. Hän on saanut kaiken ja monen mielestä enemmän: palkintoja ja kymmenien tuhansien eurojen apurahoja. Häntä pyydetään radio-ohjelmiin ja keskustelutilaisuuksiin lausumaan mielipiteitään.”
Luki tätä nyt miten tahansa, niin olen full hd -kateellinen siitä, että jollakin – vaikka sitten romaanihahmolla tai “sivuhenkilöllä” – on vielä rohkeutta ja lupa olla niin itseään täynnä omasta taiteestaan. Tämän takia ns. taiteilijat ovat sietämättömiä. Ja tämähän on yksi kirjan teemoista: “Tai onko niin, että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostovejskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?”
Kertoja kadehtii miehiä, jotka uskaltavat olla tylyjä. “On aivan kuin he rikkoisivat huoletta eräänlaista lakia, joka on taottu omaan päähäni jo aivan pienenä. Tulee olla miellyttävä, tulee hymyillä ja myötäillä, ja mikäli ei niin toimi, seuraa rangaistus, jos ei muuta niin kamala syyllisyys.”
Kirja sisältää myös feministisen vastakaanonin äijälistojen tilalle:
Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla