Pontus Purokuru
Oikeisto ei sano ihmisille, että tässä teille oikeistolainen vaihtoehto. Oikeisto ei vaadi ihmisiä kannattamaan oikeistolaisia arvoja. Oikeisto ei vaadi ihmisiä tulemaan oikeistolaiseksi.
Oikeisto ei ylipäänsä puhu oikeistosta.
Oikeisto sanoo, että tässä teille ainoa vaihtoehto. Oikeisto pukee arvonsa neutraaleiksi, tietonsa puolueettomaksi ja toimintansa epäpoliittiseksi. Oikeisto pyrkii siihen, että oikeistolaisuus on kaikessa oletusasetus ilman, että sitä kutsutaan oikeistolaisuudeksi.
Vasemmiston ja oikeiston välissä vihreät menestyvät hieman samankaltaisella strategialla. Oikeistolaisen neutraaliuden ja normaaliuden sijaan vihreät pelaavat moraalisella ylivertaisuudella, tyylikkyydellä ja järkevyydellä. Perusajatuksessa on paljon samaa: vihreiden politiikka ei heidän mukaansa ole vanhakantaisen poliittista, vaan yksinomaan rationaalista, ekologista, suvaitsevaista, nuorten kaupunkilaisten elämäntavan mukaista ja niin edelleen.
Sekä oikeisto että vihreät yrittävät häivyttää politiikan poliittisuuden milloin talouslukujen, milloin ympäripyöreiden arvojen taakse.
Tällaisten mielikuvien seassa vaikuttaa joskus siltä, että vasemmisto heristelee sormeaan ja esittää ihmisille vaatimuksia: teidän täytyy tajuta olevanne oikeasti vasemmistolaisia! Vasemmistolaisuus on olemista ja puolueellisuuden tunnustamista! Vasemmistolaisuus on solidaarinen aate! Tunnustakaa punaista!
Kokoomuslaiseksi voi ryhtyä vaivattomasti. Tarvitsee vain kannattaa talouskasvua, suuryrityksiä ja menestymistä, jotka ovat muutenkin yhteiskunnassa oletuksena vallitsevia arvostuksen kohteita.
Vasemmistolaiseksi ryhtyminen vaikuttaa hieman vaivalloiselta. Tuntuu, että pitää tehdä jotakin erikseen ja asettua yhteiskunnan reunalle, tulla joksikin muuksi kuin mitä sattuu olemaan, ikään kuin paremmaksi ihmiseksi. Näin siis mielikuvien tasolla.
Usein väitetään, että ennen politiikka koski sisältöjä, kun taas nykyään politiikka koskee identiteettejä. Voisi väittää myös päinvastaista.
Ennen politiikassa oli kyse identiteeteistä, kun ihmiset sanoivat olevansa porvareita tai kommunisteja. Nykyään politiikassa on kyse sisällöistä, koska siinä ei keskitytä jonkinlaisena olemiseen vaan käsitellään asiakysymyksiä tekniseen sävyyn.
Tässä tilanteessa vasemmiston kaltaiset vanhat poliittiset identiteetit häviävät.
Eräs aktivistituttuni meni joitakin vuosia sitten puhumaan vasemmistolaiseen keskustelutilaisuuteen. Hänelle osoitettiin paikka: ”sä tulet suuren vasemmistoperheen ulkopuolelta”, joku sanoi ohimennen.
Vasemmistoperheellä puhuja viittasi vanhavasemmistolaisiin ryhmiin ja instituutioihin: puolueisiin, leireihin, seuroihin, ay-liikkeeseen, yhdistyksiin ja niin edelleen. Vasemmistoperheessä synnytään vasemmistolaisille vanhemmille, käydään pioneerileirillä, soitetaan kitaralla työväenlauluja Vasemmistonuorten tapaamisessa, liitytään puolueeseen, ollaan sisäsiittoisia ja tunnetaan kaikki muut perheenjäsenet.
Kuvaus on hirveä kärjistys eikä pidä sellaisena paikkaansa kovin monen kohdalla. Silti se on mielikuva, jonka itsekin olen saanut, kun olen kirjoittanut vasemmistolaisiin lehtiin vasemmistoperheen ulkopuolisena.
Jos vasemmisto on ydinperhe tai suku, tämä voi selittää jotain siitä, miksi vasemmiston on vaikea kasvaa. Ydinperhe ja suku ovat – ainakin Suomessa – sekä ulossulkevia että herkästi tukahduttavia, hieman kömpelöitä instituutioita. Niissä kyllä suhtaudutaan yhteisön jäseniin oikein lämpimästi, kunhan niihin on päässyt sisään ja suurin piirtein jakaa yhteisön arvot.
Suku ja ydinperhe laajenevat tavallisesti (ja valitettavasti) lähinnä lisääntymisen, avioliiton ja adoption kautta. Ne jäävät herkästi hieman konservatiivisiksi ja suljetuiksi saarekkeiksi.
Mitä vasemmiston sitten pitäisi tehdä?
Ainakin lopettaa vasemmistolaisuuden hokeminen.
Vasemmistolaiset: älkää pyrkikö antamaan ihmisille ”vasemmistolaista vaihtoehtoa”. Antakaa pelkkä vaihtoehto. Tehkää siitä vähitellen valtavirtaa. Älkää esittäkö sitä vasemmistolaisena asiana. Esittäkää se pelkkänä asiana.
Kuva: Nick Page. CC BY 2.0.