Kuntavaalit 2017 ovat aikuisikäni ensimmäiset vaalit, joista voin olla suoraviivaisen iloinen. Perussuomalaisille tuli lötky, vetku, tuhnu ja prutku. Hallituspuolueet hävisivät poikkeuksellisen rajusti. Vihervasemmisto sai vytkyn. Äärioikeiston sijaan ääniharavat tulivat siirtolaistaustaisista ehdokkaista.
Yleiset trendit olivat nopeasti näkyvissä: vihreät vyöryvät, vasemmisto kokonaisuudessaan polkee paikallaan, piraatit, feministit ja liberaalit kiilaavat valtuustoihin, suurten puolueiden aika on ohi, rasismi ei toimi ja maahanmuuttajat menestyvät. Nyt eletään moneuden aikaa.
Muutama lisähuomio yleisimpiin vaalianalyyseissa toistuviin ajatuksiin:
1. Vaaleissa ilmeni kaksi kuoleman puoluetta: SKP ja SDP. En usko, että kumpikaan nousee merkittävästi enää koskaan.
Demarit ovat olleet suurin oppositiopuolue historiallisen leikkaushallituksen aikana. Silti kuntavaalien tulos on sille sodanjälkeisen ajan huonoin. Puolue olisi voinut kokeilla uudistumista puheenjohtajavalinnassa, mutta se oli liian jähmeä kääntymään ja on jatkossakin.
SDP on toki edelleen suuri vallankäyttäjä, mutta sillä ei ole mitään uutta tarjottavaa. Sen peruslause kuuluu: mennään hautaan ja laitetaan kansi kiinni. Tätä eetosta demarit ovat toteuttaneet muun muassa erittäin vihamielisellä siirtolaispolitiikallaan. Puolueessa ei yksinkertaisesti joko tajuta tai haluta myöntää maailman muuttumista. Maahanmuuton lisäksi tätä ilmentää puolueen kielteinen suhtautuminen perustuloon.
Helsingissä SKP menetti Yrjö Hakasen eikä vastaavaa poliitikkoa enää tule. Tilalla ovat feministit ja vihervasemmisto. Vanhakantainen vasemmisto ulos, uudenaikaiset fillarikommunistit sisään.
2. Vihreät ovat uudet demarit. Vihreät ovat paljon muutakin, mutta laaja kuva on, että he ottavat demareiden paikan. Demarius tarkoittaa laajaan keskiluokkaan vetoavaa turvallista opportunismia. Siinä toimitaan hyvän puolella pahaa vastaan, ollaan tarvittaessa valmiita tekemään ”kipeitä päätöksiä” eli leikkaamaan ja yksityistämään kokoomuksen kanssa, vältetään liiallista leimautumista ja näytetään tietä edistykseen.
Puolue on täynnä taitavia neuvottelijoita ja valtapoliitikkoja. Vihreät onnistuvat varsinkin Helsingin kuntapolitiikassa tuottamaan äänestäjilleen kokemuksen eteenpäin menemisestä ja poliittisista voitoista. Kokemus pitää paikkaansa.
Ennen kaikkea vihreillä on estetiikka hallussa, enkä nyt tarkoita vain vaalikampanjan ulkoasua vaan kykyä aistia, missä mennään ja mikä tuottaa hyvän fiiliksen. Tämä on erittäin suuri kehu: kun puhutaan vaaleista, politiikassa on paljolti kyse tunteista ja haluista.
Vihreiden peruslause kuuluu: ”Me saimme tämän aikaan.” Kannattamalla vihreitä on voittajan puolella.
Paitsi Helsingin pormestarikamppailussa. Sen vihreät hävisivät roimasti. Mutta kokonaistuloksena vihreiden voitto on Euroopan mittakaavassa valtava juttu ja yksi osoitus siitä, että Brexitiin ja Trumpiin johtanut äärioikeistolaisen konservatismin aalto murtuu.
3. Vasemmistoliiton kuntavaalitulos parani ensimmäisen kerran sitten vuoden 1992. Tämä on puolueelle erittäin tärkeä psykologinen voitto. Toisaalta puolueen kannatus on vasta samalla tasolla kuin 2008. Puolue juhlii ansaitusti, mutta sitä ei voi ohittaa, että vihreät nousivat neljä kertaa voimakkaammin kuin vasemmisto.
Vasemmistoliiton päivänpoliittinen toiminta on muuttunut huomattavasti skarpimmaksi sen jälkeen, kun puolueen johdossa on alkanut toimia kolmikko Li Andersson – Joonas Leppänen – Dan Koivulaakso.
Andersson on käytännössä voittanut puheenjohtajien vaalitentit jopa oikeistolaisten toimittajien arvioissa ja muutenkin on kaikilla mittareilla Suomen parhaita poliitikkoja. Häntä voi jo kutsua virtuoosiksi, joka hallitsee kaiken esiintymisestä talouspolitiikkaan ja peittoaa paljon suurempien puolueiden puheenjohtajat henkilökohtaisella äänimäärällä mitattuna.
Vaalien alla vasemmistoliiton sote-kritiikki otettiin hyvin vastaan, ja monet hauskat vaalimainokset levisivät viraalisti.
Puolueella on kuitenkin ongelma. Se on ristiriita päivänpolitiikan ja uuden avaamisen välillä. Vasemmistoliitto hoitaa reagoinnin ja kritiikin terävästi mutta ei ole pystynyt tekemään uusia avauksia. Se on myös leimautunut ikuiseksi vastustajaksi ja änkyräksi.
Vasemmistoliiton peruslause kuuluu: ”Me olimme ainoita, jotka vastustivat tätä.” Kannattamalla vasemmistoliittoa on häviäjien puolella.
Jotta puolue voisi kasvaa selvästi suuremmaksi, sen pitäisi tehdä voittamiseen tähtääviä avauksia, tarjota jotakin myös keskiluokalle ja ottaa estetiikka haltuun. Toistan, että en tarkoita estetiikalla pelkästään vaalimainosten ulkonäköä vaan innostavan kokemuksen tuottamista.
4. Feministinen puolue teki uudeksi puolueeksi huomattavan avauksen Helsingissä. Puheenjohtaja Katju Aro ohitti esimerkiksi äärioikeistolaisen puolustusministeri Jussi Niinistön ja ikuisesti läpi menevän kameleontin Paavo Väyrysen. Puolue sai Helsingissä yli puolet (4 908) siitä äänimäärästä, jonka keskusta sai (9 174).
Vaaleissa tuli raikas tuulahdus feministien ja naisten suunnasta (Tampereella viidestä ääniharavasta neljä on naisia). Vasemmistoliitossa kannattaa nyt miettiä, miksi Helsingissä moni äänestää feministejä. Ei sillä, että puolueet olisivat toisiltaan pois, mutta kannattaisiko myös vasemmistoliiton viimeinkin julistautua feministiseksi puolueeksi? Mikä on se uusi, minkä feministinen puolue toi politiikkaan?
5. Perussuomalaiset ovat tehneet politiikkaa syyttämällä konkreettista vihollista eli vihervasemmistoa. Sillä tuli muutama historiallinen vaalivoitto. Nyt se tie on kuljettu. Edes Trumpin nousu ei torpannut persujen lörpähdystä.
Vihalle rakentuvana liikkeenä puolue ei pysty tarjoamaan mitään rakentavaa tai iloa tuottavaa. Näyttää siltä, että Halla-ahosta tulee puheenjohtaja ja puolue muuttuu entistä militantimmaksi äärioikeiston pesäksi. Perussuomalaisten kesäkuun puoluekokouksen jälkeen nähdään, hajoaako hallitus Halla-ahon nousuun.