Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell kirjoittaa Uuden ajan kulttuurihistoriassaan modernin länsimaisen ihmisen erityispiirteestä:
Tähän ihmiskuntaan nähden tekee melkein mieli uskoa Goethen surullista sanaa: “Ihmiset ovat olemassa vain kiduttaakseen ja murhatakseen toisiaan; niin oli aikojen alussa, niin on aina oleva.” Ja kuitenkin on jälkikristillinen ihminen eräässä suhteessa suunnattomasti antiikin ihmisestä edellä: hänellä on huono omatunto. Ihmiset eivät ole muuttuneet. He elävät aisteilleen, ajattelevat etuaan, rakastavat itseään, käyttävät väkivaltaa, petosta ja vääryyttä. Mutta he eivät enää tee tätä viattomasti ja hyvässä uskossa, vaan kalpeina, salaa ja pelokkaina. Heillä ei enää ole petoeläimen hyvää tuulta. Siinä kenties on kristinuskon ainoa tähänastinen tulos.
Friedelliä mukaillen voisi kirjoittaa: “Kapitalismi on olemassa vain, jotta ihmiset tuhoaisivat sekä toisensa että oman elinympäristönsä; niin oli alussa ja niin on aina oleva niin kauan, kun kapitalismi on vallitseva yhteiskuntajärjestelmä.
Ja kuitenkin nykyajan punavihreästi tiedostava ihminen on suunnattomasti varhaisen kapitalismin ihmistä edellä: hänellä on huono omatunto. Kapitalismi ei ole muuttunut. Se ohjaa ihmiset edelleen käyttämään aikansa tuhoamalla ekosysteemejä toisten palveluksessa, jotta yhdet saisivat enemmän käskyvaltaa ja toiset vähemmän.
Mutta ihmiset eivät tee tätä enää hyvässä vaurastumisen ja nautiskelun uskossa, vaan kalpeina, salaa ja pelokkaina. Heillä ei ole enää kuluttajan hyvää tuulta. Siinä kenties on punavihreyden ainoa tähänastinen tulos…”
“Punavihreyden” tilalle voisi asettaa monta muuta käsitettä. Tarkoitan sillä syyllistävää, moraalisiin käskyihin ja kieltoihin perustuvaa näkemystä elämästä. Laajimmillaan kyse on ajattelusta, jonka muoto ja moraali noudattavat kristinuskon käsitteitä, kuten Friedell nietzscheläisittäin tunnistaa.
En ole pitkään aikaan törmännyt ilmastonmuutoksen kiistäjiin. En oikeastaan enää juuri tunne ihmisiä, jotka olisivat avoimesti sitä mieltä, että nykymuotoinen yhteiskuntajärjestelmä voisi jatkua. Pohjoismaiden suurin lehti uutisoi arkipäiväisesti, että ihminen on tuhonnut jo neljä viidesosaa luonnonvaraisesta elämästä planeetalla. Jäljellä olevista nisäkkäistä 60 prosenttia on ihmisen karjaa, joka kiihdyttää ilmaston kuumenemista ja elinolojen tuhoutumista.
Elämme sekä ihmisille että laajemmin ekosysteemeille kestämättömässä järjestelmässä. Sen verran on selvää. Tästä päädytään valinnan eteen: minkälainen on sen ajattelun perusliike, jolla pyrimme pois nykyisestä tilanteesta? Mihin perustamme muutoksen ajattelemisen?
Haluammeko pohjata tulevaisuuden politiikan vapauteen ja nautiskeluun vai luopumiseen ja kieltämiseen?
Korostammeko mielekkäämpiä vaihtoehtoja vai vetäytymistä ja asketismia?
Tarkastelemmeko elämää ilon vai surun näkökulmasta?
Onko politiikan tärkein teko jonkin myöntäminen vai jonkin kieltäminen?
Molempia tarvitaan, mutta kumpi on ensisijainen?
Reetta Räty kuvaa Imagen esseessään “Lentävä vegaani” itseään ruoskivan punavihreän ihmisen huonoa omatuntoa:
Tuntuu typerältä edes sanoa tätä: en kuvittele olevani hyvä ihminen, vaikka syön spelttipatapuuroa ja ostan päihdekuntoutujien kierrätysmateriaaleista tekemiä tyynyliinoja. Pikemminkin olen häpeissäni. Olen osasyyllinen maailmantilaan, etuoikeutettu individualisti, jonka ongelmat eivät koske sitä, miten saisi jotain, vaan sitä, miten osaisi luopua jostain.
Teksti herättää kysymyksiä, kuten: miksi aina kaikkein pystyvimmät ihmiset tekevät “syyllisyydestään” julkisen performanssin? Mihin politiikka ja valtasuhteet katoavat tällaisesta puheesta, ja miksi puhe pelkistyy itseään häpeävän helsinkiläisen sisäiseen kamppailuun? Onko tämä kiinnostavaa, ja tarvitsemmeko tätä?
Ehkä tarvitsemme. Ainakin teksti piirtää ongelman selkeäksi. Esseen puhuja lähestyy politiikkaa rajoittamisen ja niukkuuden viitekehyksestä. Syyllisyyttä poteva yksilö tarkastelee asioita itsekeskeisesti negaatioiden näkökulmasta: kunhan minä vain kieltäisin itseni ja luopuisin omasta nautinnostani, niin maailma pelastuisi…
Näkökulma tekee elämästä hirveää kärsimystä ja syyllisyyttä. En haluaisi elää maailmassa, jossa se olisi vallitseva näkökulma.
En myöskään usko, että se toimii.
Ilmaston vuoksi esimerkiksi lihantuotantoa pitää rajoittaa.
Science-lehdessä julkaistun tuoreen tutkimuksen mukaan eläinperäisistä tuotteista luopuminen on ylivoimaisesti paras tapa vähentää ympäristön kuormitusta. Eläinten kasvattaminen ruoaksi on epätehokasta ja haitallista. Eläimet vievät 83 prosenttia viljelysmaasta ja aiheuttavat 60 prosenttia maatalouden päästöistä. Silti ne tuottavat vain 18 prosenttia kaloreistamme.
Joten: kyllä, eläinten kasvattamisesta ja tappamisesta pitää luopua. Kyllä, lihantuotanto pitää kieltää jollakin tavalla. Kyllä, meidän pitää pakottamalla, painostamalla ja tuhoamalla lopettaa teollisen luokan eläinbisnes.
Mutta mikä on tämän muutoksen viitekehys ja viesti? Saammeko me ihmiset luopumaan liha-addiktiosta saarnaamalla itsekieltäytymistä, häpeää ja huonoutta?
Toimiiko moralismi? Kuinka moni motivoituu kielloista?
Kasvissyönti on valtavirtaistunut Suomessa sen jälkeen, kun siitä on tehty helppo, nautinnollinen ja kaikin puolin cooli vaihtoehto.
Jos joku syö possunkylkeä ja vieressä punavihreä henkilö moralisoi ja päästelee kuolevan possun ääniä, lihansyöjää todennäköisesti kyrsii. Syntyy vastareaktio ja typeriä vitsejä siitä, “mistä tunnistaa vegaanin”.
Jos taas halpaa, herkullista ja tyylikästä kasvisruokaa on tarjolla siinä missä lihaakin tai ehkä jopa helpommin, koko valinta muodostuu entistä yhdentekevämmäksi.
Julistamisen sijaan kannattaakin korvata liharuoat vähitellen hedonistisilla vegaaniruuilla tekemättä siitä ideologista kysymystä.
Ylipäänsä politiikkaa kannattaa tehdä niin, että asioiden muuttuminen ei tunnu luopumiselta vaan enemmän saamiselta. Ei niin, että “lasketaan kaikki elintasoamme, jotta maailma pelastuu”, vaan niin, että “lisätään vapaa-aikaa ja itsemääräämistä kaikille, jotta elämistämme tulee mielekkäämpiä”.
Näin kannattaa toimia riippumatta siitä, pitääkö meidän “objektiivisilla” mittareilla mitattuna vähentää tai lisätä jotakin. Politiikassa kokemus ratkaisee.
Jos siis haluamme luoda ihmisiä motivoivan poliittisen projektin, se kannattaa kehystää myönteisen kautta: millä tavalla elämämme voi parantua? Miten voimme vapautua ja nauttia enemmän, erilaisella tavalla kuin nyt?