Loistavassa perusteoksessaan Propagandan lumo Joonas Pörsti esittelee amerikkalaisen tutkimuksen pohjalta kolmijaon tiedottamiseen, suostutteluun ja propagandaan.
Tiedottaminen on tavoitteiltaan avointa ja pyrkii molemminpuoliseen yhteisymmärrykseen. Suostuttelu pyrkii selkeästi muokkaamaan mielipiteitä, mutta molempien osapuolien tarpeet ovat mukana.
Propagandan puolelle mennään, kun tavoitteena on ajaa vain viestivän tahon etuja ja lisäksi mukana on psykologista manipulaatiota, kuten tietojen tai tavoitteiden pimittämistä, harhaanjohtavaa tunteisiin vetoamista ja tietojen valikoimista.
Sattumalta olin juuri lukenut edeltävän kohdan Pörstin kirjasta, kun törmäsin HS:n juttuun siitä, miten poliisia voi pelottaa työtehtävissä kohdattu väkivalta.
Aihe on tärkeä. Kun poliisin työtehtävänä on valvoa lakia ja yhteiskuntajärjestystä uhkaamalla ihmisiä väkivallalla ja tarvittaessa käyttämällä heihin sähköä, kaasua tai pamppua, on tosiaan kiinnostava tietää, miten tällainen työ vaikuttaa poliisiin itseensä.
Kiinnostavaa teemaa käsittelevä teksti – ”analyysiksi” kutsuttu poliisiammattikorkeakoulun artikkelin referaatti – on niin herkullinen, että tekee mieli perata sen lähtökohdat sormiharjoituksena.
Teksti alkaa julistamalla tosiasioita hieman epämääräisesti:
POLIISIN voimankäytöstä keskustellaan Suomessa verrattain vähän.
Jos poliisin voimankäytöstä ei juuri tehdä juttuja, jos poliisin väkivallan kohteiksi joutuneita ei haastatella tai jos mediassa ei pidetä poikkeuksellisena esimerkiksi poliisin lisääntynyttä sähkön, kaasun ja paineilma-aseiden käyttöä mielenosoituksissa, silloin todellakin on niin, että ”poliisin voimankäytöstä keskustellaan verrattain vähän”.
Tyypillinen tarina: Poliisi ampui äärioikeistoa vastustaneita mielenosoittajia kuula-aseilla jalkoihin, selkään ja kimmokkeen kautta silmään joulukuussa 2015. Kansan Uutiset oli Suomessa ainoa lehti, joka haastatteli ammuttua henkilöä. Tiedän, että esimerkiksi HS:ään oli yhteydessä toinen henkilö, jota ammuttiin selkään. Lehti ei haastatellut häntä.
Vinkki toimittajille: poliisin voimankäytöstä keskusteltaisiin enemmän, jos toimittajat tekisivät siitä enemmän juttuja.
On myös kiinnostava väite, että Suomen poliisi olisi tunnettu neuvottelevasta linjastaan:
Keskustelun vähäisyys liittyy varmasti osaltaan siihen, että Suomen poliisi on tunnettu neuvotteluhalukkuudestaan ja räikeitä ylilyöntejä on tullut ilmi vähän.
Olen yhdessä Anton Montin kanssa kirjoittanut tammikuussa ilmestyvän kirjan Suoraa toimintaa, joka kertoo suomalaisista yhteiskunnallisista liikkeistä vuosilta 1986-2016. Kirjaa varten haastattelimme kymmeniä aktivisteja ja muita toimijoita eri aikakausilta.
“Suomen poliisin toiminta on aina pelottanut. Ne eivät koskaan ole osanneet joukkojen hallintaa ja pitävät perusvarustuksena ampuma-aseita”, sanoi 2000-luvun alkupuolelta asti mukana ollut talonvaltaaja.
Kokemus on yleinen aktivistien keskuudessa. Siinä, missä esimerkiksi Skotlannissa ja Saksassa poliisi on tottunut kansalaistottelemattomuuteen, Suomessa poliisin toiminta mielenosoituksissa ja rauhanomaisissa tottelemattomuustempauksissa on ollut arvaamatonta.
Moni haastatelluista koki, että vuosien myötä Suomen poliisin toiminta on väkivaltaistunut, erityisesti joukkojenhallinnan osalta.
Otetaan esimerkiksi Pyhäjoen ydinvoimalatyömaan vastainen kansainvälinen protestileiri 2015-2016. Suurin osa leirin toiminnasta oli rauhallista, jopa tylsää hengailua luonnossa. Mukana oli myös tottelemattomuutta, kuten teiden tukkimista, ja sabotaasia, kuten kaivinkoneiden rikkomista.
Poliisi vastasi leiriin erittäin aggressiivisesti, muun muassa käytti kaasua tavallisiin mielenosoittajiin ja toistuvasti etälamautinta aktivistiin, joka oli kahliutunut kaulastaan työkoneeseen.
Huhti–toukokuun vaihteessa 2016 protestileiri toteutti Reclaim the Cape –toimintaviikon, johon kuului työpajoja, seminaareja, suoraa toimintaa ja sabotaasia.
Neljän vuorokauden sisällä poliisi teki kolme massiivista operaatiota, joihin osallistuivat Karhu-erikoisjoukot, helikopterit ja poliisin uudet Mörkö-nimiset panssariautot. Poliisi hävitti leirin ja mielenosoittajien sinne jättämän omaisuuden perusteellisesti. Myöhemmin mediassa levisi kuvia leirin sotkuisuudesta, vaikka kyse oli poliisin tekemistä tuhoista. Häädön aikana poliisi ampui paikalla olevia FN 303 -projektiiliaseella. Kyllikki Saarinen kirjoitti Kapinatyöläisessä:
Häätöjen aikana poliisit purkivat leirejä moottorisahalla ja heittelivät muun muassa ruokalaatikoita pitkin metsää. Paljon tavaraa, jota ei ehdity evakuoimaan, katosi. (…) Jo toimintaviikon alussa olleen aktion aikana poliisien turhautuminen näkyi, yksi kaasutti kaikkea mikä liikkui ja toinen juoksi paniikissa ympyrää käsi aseen perällä. Tripodin purkaminen holtittomasti ja puun sahaaminen, kun ylhäällä on ihminen, eivät myöskään ole toimintaa sieltä parhaasta päästä.
Leiriläiset raportoivat poliisin tekemistä pahoinpitelyistä kiinniottojen yhteydessä: yhdeltä “kiskottiin käsi sijoiltaan, ja häntä revittiin leuasta ja nenästä”, toinen “saatiin sairaalakuntoon lyömällä päähän ja työntämällä sormia silmiin niin, että ne turposivat pahasti”.
Paikalla ollut tutkija Maarit Laihonen kertoi Tutkijan ihmemaa -blogissaan:
Julkikuvan takana on todellisuus, jossa poliisi selväsanaisesti nauraen totesi meistä monille, että he voivat tehdä meille mitä vaan ja ihmisoikeudet eivät päde poliisiaseman seinien sisällä. Jälkimmäinen asia tehtiin selväksi, kun yritimme penätä oikeuksiamme poliisin itsensä meille heittämän kiinniotetun oikeuksia käsittelevän lapun perusteella: Ihmiset eivät saaneet sairauksiin määrättyjä lääkkeitään eivätkä naispuoliset päässet tuntikausiin siistiytymään esimerkiksi kuukautisten takia. Minua itseäni raahattiin alaleuasta ollessani jo käsiraudoissa ja potkittiin selkään vaikken tehnyt muuta vastarintaa kuin yritin muun muassa huutaa, että käsirautojen tilalle kiristetyt nippusiteet olivat niin tiukalla, ettei käsissäni kiertänyt veri.
Onko tämä sellaista poliisin voimankäyttöä, josta kannattaisi keskustella eikä vähätellä HS:n tavoin ”verrattain lievinä voimakeinoina”?
Otetaan vielä HS:n jutusta tämä kohta:
USEIN etenkin somekeskusteluissa otetaan annettuna, että poliisien pitäisi työnsä vuoksi sietää itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, ainakin lievää.
Tässä on taas faktana esitetty epämääräinen väite. Minun kai pitäisi olla mediakuplan keskipisteessä, mutta itse olen nähnyt somekeskusteluissa enemmän poliisin kehumista ja väkivaltafantasioita siitä, miten poliisin tulisi itse asiassa käyttää vastustelijoihin, rikollisiin ja mielenosoittajiin enemmän väkivaltaa.
Poliisi on tyypillisesti sekä fyysisesti että juridisesti erittäin turvatussa ylivoima-asemassa. Siksi tekee mieli kysyä somekeskusteluista riippumatta: jos poliisin työ on käyttää väkivaltaa, mitä se tarkoittaa väkivallan kohteelle?
HS kysyy, kiinnitetäänkö poliisien kokemaan väkivaltaan ja sen seurauksiin tarpeeksi huomiota. Kysymys on hyvä esittää, kunhan samaan aikaan esitetään kysymys: kiinnitetäänkö poliisien tekemään väkivaltaan ja sen seurauksiin tarpeeksi huomiota? Kiinnitetäänkö pariinkymmeneen jokavuotiseen putkakuolemaan tarpeeksi huomiota? Kiinnitetäänkö poliisin toiminnasta seuraaviin traumoihin tarpeeksi huomiota?
Miksi poliisin tekemää väkivaltaa ei tilastoida? (Lisäys 31.10. Poliisiammattikorkeakoulu itse asiassa aloitti vuonna 2016 projektin, jossa poliisin voimankäyttöä seurataan päivittäin.)
Entä millaiseksi voi kutsua journalismia, joka korostaa poliisin kokemaa väkivaltaa ja vähättelee poliisin tekemää väkivaltaa?
Joonas Pörstin Propagandan lumon mukaan propaganda on erityisen tehokasta, kun se tulee luotettavana pidetyltä taholta.
Lisää poliisista tässä blogissa: Suomen suurin sisäinen turvallisuusuhka on poliisi