Syyskuu on vuoden hirveintä ja parasta aikaa. Se on hirveintä, koska kiireet alkavat yhtä aikaa ja monen apurahahakemuksen deadline on kuun aikana. Se on myös parasta, koska silloin järjestetään Rakkautta ja anarkiaa -festivaali.

Toissa vuonna katsoin festareilla 28 elokuvaa ja kirjoitin niistä.

Viime vuonna pääsin juhlavuoden kunniaksi 30 elokuvaan.

Tänä vuonna elämä tuli tielle ja jouduin lopettamaan katselun ennenaikaisesti. Pääsin 22 elokuvaan.

1. Kesä (Leto, 2018)

On vaikea eläytyä aikaan, jolloin rock oli jotenkin kapinallista tai jopa vaarallista. Niin kauan se on ollut vanhusten veivaamaa nostalgiasettiä. Rock (tuntuupa nololta kirjoittaa koko sana!) on jotain sellaista, josta ei oikein kehtaisi sanoa mitään. Tekee lähinnä mieli katsella häveliäästi poispäin.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä kuin 1980-luvun alun Neuvostoliittoon nähdäkseen, että rokissa oli vielä voimaa. Länsimaissa musiikki oli kiinniotettu ja siksi piti mennä punkin ja hevin kautta muualle. Neuvostoalueella rokki oli vielä sen verran pelottavaa, että musiikkiklubin virkailijat valvoivat yleisöä jäykällä otteella. Jos jalka vipatti liikaa tai yleisö muuten sähköistyi, seurasi kurinpalautus. Bändien piti hyväksyttää sanoitukset etukäteen puoluetaustaisella virkailijalla.

Enimmäkseen mustavalkoisena kuvattu Kesä kertoo kasarin ug-skenestä Pietarissa. Kino-bändin legendaksi nouseva nuori Viktor Tsai ui piireihin, joita hallitsee etabloitunut rokkitähti Mike Naumenko. Seuraa matka nuoruuteen, laiskotteluun, viininjuontiin ja erikoisiin covereihin länkkäriklassikoista, kuten Talking Headsin Psycho Killeristä.

Muodon vuoksi elokuvaan on luonnosteltu rakkauskolmio Viktorin, Miken ja tämän Natalia-vaimon välille. Oikeasti juonta ei ole, ja hahmot ovat pelkkä tekosyy upeille musikaalikohtauksille.

Niin, kai tämä on oikeasti hyvä ja romanttinen rock-musikaali!

Välillä tunsin itseni Neuvostoliitoksi, jonka repeytyvistä saumoista purskahtelee libidon visvaisia vyöryjä.

2. Boys Cry (La terra dell’abbastanza, 2018)

Sota, politiikka ja mafia: kolme kenttää, joilla vanhat miehet käyttävät nuoria miehiä hyväkseen. Nuoret lähetetään kuolemaan, koska he ovat korvattavissa. Tärkeintä on, että nuorten puolitietoinen häikäilemättömyys voidaan valjastaa strategisiin päämääriin.

Itseoppineiden ohjaajaveljesten esikoiselokuvassa kaksi italialaista pizzakuskia ajaa tielle sännänneen miehen yli. Vahinkotappo on nuorten pääsylippu mafiaan ja mahdollisuus lopettaa paskatyöt. Rikollisklaanissa on vain se ongelma, että siellä pitää haavoittaa ja tappaa uudestaan, mutta tietoisesti. Se korruptoi psyykettä. Vaurioita paikataan ostamalla tavaraa ja lahjomalla läheisiä.

Ase polttelee vyön alla ja sen kantaja muuttuu mulkuksi. Pöydän päässä vanhat mafiamiehet myhäilevät. Kotona äiti itkee.

Boys Cry on melko tavanomainen tutkielma järjestäytyneen rikollisuuden ala- ja peräpäästä. Se on niin sanotusti ehjä elokuva mutta ei yllätä. Paitsi kameratyöllä: sairaalloisia värisävyjä yön valoista ja laskevasta auringosta, usein kapea terävyysalue ja paljon lähikuvia, joiden ahtaus kertoo vaikeudesta paeta ankeita elinoloja. Paolo Carnera on kuvannut myös Gomorrah-mafiasarjan ja ACAB:n (2012), joka kertoo mellakkapoliiseista ja uusfasisteista.

3. Yrittäjä (2018)

Virpi Suutarin dokumentti kuvaa suomalaista yrittäjäelämää kahden vastakohtaisen yrittäjäparin arjen kautta. Honkajoella lihakauppias myy puolisonsa kanssa perinnelihaa ja kiertää tivoliyrittäjänä. Helsingissä nyhtökauran luonut kaksikko valmistaa, markkinoi ja jakelee keksintöään.

Jännite toimii. Lihan ja tivolin maailma on kylmä, vanha ja hiipuva. Honkajoella sataa ja asiakkaat puuttuvat kuvista. Mies harjoittelee hääpuhetta karussa miesluolassaan ja katuu potkuihin johtanutta tappelua. Puoliso halaa lapsia sairaalasängystä. Kurjuus esitetään kaurismäkeläisen sympaattisessa valossa. Ilmakuvaus ja lähikuvat henkilöistä on tehty synkällä tyylillä.

Nyhtökauralle puolestaan on valtava kysyntä, elokuvan tekemisen aikana jopa liian iso, ja sitä myydään Aasiaan asti. Vauhti on hirveä ja kasviproteiinin maailma näyttää valoisalta. Harmillisesti se on myös kliinisen tylsä ja koostuu lähinnä puhuvista bisnespäistä.

Yrittäjien maailmat eroavat kuvien ja sävyjen lisäksi kielellisesti. Kun Länsi-Suomessa puhutaan verkkaista murresuomea, etelässä klousataan diilejä englannin ja buzzwordeja pöhisevän suomen salaatilla. Nyhtökauraa viedään Kiinaan, ja kamera seuraa mukana. Yrittäjän täytyy olla jatkuvassa liikkeessä jos ei Kiinaan, niin sitten ympäri pieniä vetisiä paikkakuntia.

Yrittäjien välille rakennettua kuilua kursitaan näyttämällä molemmissa osuuksissa vanhusten – suomalaisen mummon ja kiinalaisen miehen – kertomukset siitä, millaista oli toimia yrittäjänä ennen vanhaan. Rajua ja kovaa oli. Niin on edelleen, elokuva esittää: toisen yrittäjyys vie sydänkohtaukseen, toisen jatkuvaan riitelyyn.

Kaikki ovat hirveän totisia. Näkee, että elokuva on tehty laman aikana. Naurun tai minkäänlaisen helpotuksen mahdollisuus on juurittu elokuvasta klooripuhdistuksella.

Katsomisen jälkeen tulee välittömästi erittäin yrittäjämyönteinen olo. Miten näiden elämää voisi parantaa, erityisesti maaseudulla elävien yrittäjien? Perustulolla?

4. The End of the Chain (Keti lõpp, 2017)

Epäsuositun hampurilaisravintolan viimeisenä päivänä ovesta lappaa sekalaista porukkaa, kuten post-kantilaiseen filosofiaan erikoistunut työnhakija, joka jää hengailemaan ravintolan kyynisen tarjoilijan kanssa, vaikkei työtä ole tarjolla. Burgeripaikan päivä alkaa parisuhdedraamasta ja päättyy ekstaasin napsintaan.

The End of the Chain ei ole kovin hyvä elokuva, vaikka siinä on aineksia. Ravintolan sisäkuvat on valaistu hienosti varsinkin illan ja yön kohtauksissa, tapahtumat on tiivistetty ajallis-paikallisesti, ja rautalangasta väännetty eksistentiaalinen kriiseily toimii sinänsä. Se ei kuitenkaan toimi elokuvana. Tuntuu kuin olisin katsonut ylinäyttelevän kesäteatterin hajoilevaa esitystä tai lukenut kustantajan käsikirjoituspinoon tipahtanutta liian varhaista tekstiä.

En ole nähnyt Paavo Piikin näytelmää, johon tämä perustuu, mutta elokuvan perusteella elokuvallisuus ei tuonut tekstiin muuta lisää kuin kauniita valoja. Joskus sovittaminen mediasta toiseen ei vain onnistu.

5. Central Airport THF (2017)

Eurooppaan ei kuulemma mahdu enempää turvapaikanhakijoita. Brasilialaisen Karim Aïnouzin rauhallisesti tarkkaileva dokumentti Tempelhofin entisen lentokentän vastaanottokeskuksesta kyseenalaistaa väitteen jo arkkitehtonisilla kuvillaan. Valtavia aukioita, tyhjiä kiitoratoja, jättiläismäisiä lentokonehangaareja, loputtomasti nurmikkoa.

Tilaa on, kirjaimellisesti.

Kävin tapaamassa Aïnouzia ja kirjoitin hänestä jutun Kansan Uutisiin. Tapaaminen oli miellyttävä ja elokuva hyvä.

6. Denmark (2017)

Frederikke Dahl Hansen näyttelee 16-vuotiasta Josephinea ja näyttää nuorelta Ellen Pagelta raskauselokuvassa, jonka lähtökohta tuo mieleen Junon. “Ihmisiä hyvinvointivaltiossa” -tyylinen Denmark eroaa konservatiivisesta Junosta ja kaikista suomalaisista mukarankistelevista teinileffoista siten, että siitä puuttuu moralismi. Se tuntuu myös huokoisemmalta ja rennommalta. Elokuva onkin pitkälti improvisoitu: käsikirjoitus oli 11 sivua ja siinä oli vain kaksi riviä dialogia. Muu keksittiin kuvaustilanteissa.

Ohjaaja Kasper Rune Larsen valitti näytöksen jälkeen, että suurin osa tanskalaisista näyttelijöistä on aivan liian keskiluokkaisia tällaiseen elokuvaan. Kun improvisoidaan, täytyy työskennellä koko persoonallaan, ja keskiluokkaisella näyttelijällä ei vain ole niitä ruumiillisia kokemuksia, joita pilveä polttelevista, kaljaa juovista, skeittaavista ja työtä välttelevistä jumittajista kertova elokuva käsittelee.

Siis: nuorisoelokuva, jota ei ole käsikirjoittanut neli-viisikymppinen. Eron näkee.

Denmark on Larsenin opinnäytetyö. Kuvaaminen vei kuulemma neljä viikkoa, editointi kaksi vuotta. Larsenin mukaan elokuva kertoo apatiasta ja siitä, pitäisikö ei-mitään tekevien nuorten ottaa vastuuta elämästään. Minusta tämä tuntuu jälkikäteen keksityltä selitykseltä. Oikeasti elokuva kertoo siitä, millaisia mahdollisuuksia luusereiksi leimattujen ihmisten kehoihin piiloutuu: he pystyvät vilpittömään hellyyteen ja läheisyyteen, rakentamaan ainutlaatuisia suhteita. Ei tarvita mitään sosiologista ylianalysointia tai synkistelyä “syrjäytyneistä lähiönuorista”.

7. Image book (Le livre d’image, 2018)

Näen 87-vuotiaan Jean-Luc Godardin uusimman askartelutyön muistin ja toisaalta muistisairauden kuvauksena. Elokuva on eräänlainen anti-sisältövaroitusteos. Mitä tahansa voi tulla silmille milloin tahansa: teloituksia, Isis-videoita, kukkia, räjähdyksiä, otteita elokuvaklassikoista, sadistista pornoa Pasolinin Salòsta, junia, rakeisia pysäytyskuvia esineistä, ihmisistä ja teksteistä. Äänikanavista kuuluu eri suunnista tulevan Godardin röökiäänen yskimiä kommentteja.

Godard on ahminut kaiken audiovisuaalisen – klassikot, omat elokuvansa, videopätkät Lähi-idän meristä, aforismit – muistiinsa kuusi vuosikymmentä kestäneen työuransa aikana ja työstää kokemaansa nyt pirstaleisena kuvakirjana. Muistisairaus tarkoittaa tässä yhtäältä sitä, että Godardin kuvaamana audiovisuaalinen arkisto korruptoituu, venyy ja paukkuu, vääristyy ja tuottaa montaaseja, joista nousevat efektit tuntuvat välillä satunnaisilta, vaikka varmasti muistisairauden oireissa on aina jonkinlainen mielekkyys.

Toisaalta muistisairaus tarkoittaa sitä, että muistissa on aivan liikaa kamaa, olemme “ylenmuistavia”, märehdimme “länsimaisen kulttuurin” palasia ja oksennamme niistä vatsahappojen turmelemia palasia. Tai siis emme enää ole: Godard harmittelee, että kukaan ei halua enää olla kaikentietävä Faust vaan kaikki haluavat olla kuninkaita.

Elokuva kai syntyy yleisesti kiihdyttämisestä, siitä että otetaan ja näytetään nopeasti monta kuvaa peräkkäin. Aivoissa kuvat sulavat sitten liikkeeksi. Godard hidastaa elokuvia, kunnes ne muuttuvat takaisin nykiviksi kuviksi. Ei ole enää “liikkeen sulavaa virtaa” vaan kuvien hidastettu kokkarepuuro.

Pääsin meditatiiviseen tilaan. Olin lähellä nukahtamista. Le livre d’image on rentouttava kokemus. Suosittelisinko sitä? En todellakaan! Sen sijaan suosittelen tätä tekstiä Godardista ja Le livre d’imagesta.

8. Place publique (2018)

“Sivistyneimmät” maat ovat yleensä kaikkein julmimpia ja hierarkkisimpia: Ranska, Englanti, Japani. Sivistys liittyy luokkayhteiskuntaan, erottelujen moninaisuuteen ja valtasuhteisiin. (Suomalainen “junttius” onkin ollut nimenomaan tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja reiluutta.)

Place publique on komedia ranskalaisesta yläluokasta, rikkaista ja julkkiksista. Heistähän saa hauskaa irti. Piikikkyys on räikeästi jo nimessä, elokuva kun kertoo yksityisistä tupaantuliaisjuhlista linnassa 35 minuutin matkan päässä Pariisista. Useaan kertaan kuvataan kylttiä, joka ilmoittaa yksityistilaisuudesta. Ei siis mikään julkinen tila tai aukio, paitsi siinä mielessä, että tarjoilija kuvaa someen viraaliksi lähtevän riitelyvideon.

Eniten hupia lähtee Castrosta. Castro on 65-vuotias elähtänyt kulttuuripersoona, joka ei kestä sitä, että maailma ei pyöri enää hänen ölinänsä ympärillä. Periranskalaisen sivistyneeseen tapaan elokuvassa pilkataan – toki hyväntahtoisen lämpimästi – myös ei-natiivia henkilöä, joka ei osaa ranskaa täydellisesti.

Onhan tämä taitavaa ja todella hauskaa koomisten tilanteiden sommittelua, vaikka huumorin sisältämä kritiikki on mietoa ja jättää luokkayhteiskunnan hahmoineen kovin ehjäksi.

9. Game Girls (2018)

Game Girls on dokumentti, jota katsoessa unohtaa katsovansa dokumenttia, kunnes alkaa ihmetellä, että miten tämä on kuvattu ja mitä on leikattu pois. Miten ylipäänsä löytää tällaisia ihmisiä ja miten rakentaa luottamuksellinen suhde heihin? Vastaus löytyy draamaterapiasta, jonka ympärille kerrontaa rakennetaan. Entä miksei kuvaaja mennyt väliin tuohonkin perhetappeluun?

Skid Row on Los Angelesin kodittomien ja jengien kaupunginosa. Kaduilla elävät ihmiset puhuvat elämästä pelinä, johon kuuluu hustlaaminen, huumeet ja seksityö. Välillä poliisi tyhjentää kadut ja pidättää ihmisiä. Elokuva on rakkaustarina Skid Row’sta. Sen hahmot ovat Teri ja Tiahna, musta lesbopari, joka yrittää hankkia oman asunnon ja päästä pois kulmilta.

Game Girlsiä katsoessa tajuaa taas kerran, millaisia luovan kapitalismin tarvitsemien resurssien “aarreaittoja” Skid Row’n kaltaiset alueet ovat. Kuvatut paikat ja ihmiset tuntuvat epätodellisilta, koska olen nähnyt ne elokuvissa ja peleissä niin usein. Viihdeteollisuus on paketoinut LA:n kadut myyntiin niin monesti, että tuntuu oudolta nähdä sieltä jotain muuta kuin fiktiota.

Skid Row on esimerkki alkuperäisestä kasautumisesta, joka on kapitalismissa jatkuvaa: vähävaltaisten ihmisten resurssit imuroidaan heiltä ja työnnetään pääoman kaavaan. Kukaan ei maksa näillekään ihmisille siitä kielestä, kuvastosta ja tyylistä, jota he kehittävät ja joka sitten yhtä aikaa pestään kaduilta ja imetään viihteen ja taiteen raaka-aineeksi.

10. Metatitanic (2018)

”Niinku miten paljon tällaisten romanttisten tilanteiden esittäminen eroo siitä, että mä teeskentelisin orgasmia”, kysyy vuorotellen Rosea ja itseään näyttelevä Hannaleena Hauru. Metatitanic on metaelokuva, joka versioi ja kommentoi paitsi James Cameronin Titanicia myös (ja tietysti) itseään. Laivan sijaan nyt uppoaa Helsinki ja sen mukana perinteisesti sukupuolittunut elokuvakerronta.

Titanic on arkkityyppi, jonka kaavoja erityisesti miehet toistavat romanttisissa tilanteissa. Tässä versiossa Billy Zane on Puu-Vallilaan tähtäävä tehokkaasti verkostoitunut mies hyvästä perheestä, kun taas Jack on boheemi kalliolainen hunsvotti.

Hauru on minusta ehkä kiinnostavin suomalainen ohjaaja juuri nyt. Säälistäjät (2014) oli loistava puolen tunnin poliittinen satiiri työvoimatoimiston naisista, jotka ryhtyvät jakamaan sääliseksiä syrjäytyneille nuorille miehille. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017) osoitti, että Suomessa on mahdollista tehdä älykäs täyspitkä elokuva, joka irtoaa realismista ja sitä paitsi kertoo vaihteeksi nuorten naisten haluista. Ja nyt Metatitanic, jonka dialogi on tällaista:

”Länsimainen draama ja kirjallisuus pohjaa kuitenkin aina loppupeleissä Raamattuun, joka on järkyttävän miehisen ylivallan ohjekirja. Ja elokuvakerronta, sen juuret ovat siinä samassa paskassa.”

”Eli siis päähenkilö ja aktiivinen toimija on lopulta aina mies? Ja vaikka ne sukupuoliroolit kääntäis päälaelleen, niin se on vain väliaikainen ratkaisu.”

”Meidän täytyy varoittaa muita!”

Viimeistään tämän (ja Nainen uuden aallon elokuvassa -seminaarin esiintymisen) jälkeen olen Hannaleena Haurun fani.

Disclaimer: näin elokuvasta raakaversion ja tunnen elokuvan kuvaajan ja kaksi avustajaa.

11. U – July 22 (2018)

Tiesin, että Utøyan massamurhan dramatisoiva elokuva ei ole mikään rentoutusharjoitus, mutta en ajatellut, että sydän tykyttäisi alusta alkaen. Oslon hallintokorttelin räjäytys käsitellään nopeasti. Sen jälkeen U esittää Utøyan 72 minuuttia kestäneen iskun reaaliajassa yhdeksi otoksi naamioituna.

Kamera on kiinni äärioikeistolaista terroristia pakenevissa nuorissa. Ampujaa ei näy lähes ollenkaan, vain laukaukset kuullaan. Ihmiset juoksevat metsässä edestakaisin, piileskelevät kalliolla, kahlaavat kylmässä vedessä, itkevät, kompastelevat ja panikoivat. Kokemus jyrää katsojan jo äänimaailmallaan.

Elokuvan jälkeen olin huumaantunut ja höpötin seuralaisilleni, miten hienoa oli, että U “ei ollut kovin elokuvallinen elokuva”. Myöhemmin tajusin, että varastin epätietoisesti tuon kommentin edellisillan elokuvan seuralaiselta ja olin sitä paitsi pitkälti väärässä, kuten mukana näytöksessä olleet kaverit selittivät: U:n loppu on selvää melodraama-käsikirjoitusta, mukana on vähän liian perinteinen sukupuoliasetelma, eikä dialogi ole kummoista. Onneksi elokuvassa puhutaan vähän.

Analyysikyvyn lähteminen kertoo elokuvan intensiteetistä. Kun ampuminen alkaa, suvantokohtia ei juuri ole. Kauhu syntyy siitä, että katsojana tietää, että mitään onnellista loppua voi ei tulla. Breivik tappoi saarella 69 ihmistä.

U – July 22 tulee teatterilevitykseen. Suomen ensi-ilta on 19. lokakuuta.

12. Sextape (À genoux les gars, 2017)

Menen katsomaan aina, kun mainitaan Ranska ja seksi. Sextape väittää kuvaavansa seksiä, mutta enemmän se kuvaa manipulointia, alistamista ja henkistä väkivaltaa. Elokuvan ranskankielinen nimi tarkoittaa “Polvillenne, miehet!” Suurin osa elokuvasta koostuu siitä, että kaksi jäätävän kusipäistä bro-miestä yrittää laittaa siskoksia polvilleen. Toisen he saavatkin, ja tilanteesta kuvattu video otetaan kiristyksen välineeksi. Seksi ei tässä ole seksiä vaan pelkkä vallankäytön pelimerkki.

Sextape on heikko elokuva, koska sen sävy heittelee huonolla tavalla hallitsemattomasti. Rankisteleva teinielokuva yritetään muuttaa komediaksi, jolla olisi onnellinen loppu. Esitetyt itsemurha-ajatukset sivuutetaan kevyesti. Mukaan tuodaan musta mies tuomaan kevennystä, ja kuten arvosteluissa on huomautettu, tyyppi on ainoa, joka näytetään kokonaan alasti ja erektiossa.

Sekavuutta yritetään piilottaa nopealla huutamisella, ja kieltämättä muutama kohtaus onkin nokkelaa sanailua, mutta jos tällaisesta aiheesta haluaa tehdä komedian, niin pitää yrittää tosi paljon lujempaa.

13. Operation Red Sea (2018)

Kriittisellä sensibiliteetillä varustettu wokettelija listaisi: Kiinan kansanarmeijan 90-vuotislahjaksi tehty megarahan Top Gun -rymistely on ultramilitaristinen, rasistinen, nationalistinen ja tolkuttoman väkivaltainen koko 139 minuuttinsa ajan. Ja niinhän se on: laivaston erikoisjoukot juoksevat hidastetuissa otoksissa pelastamaan Kiinan kansalaisia fiktiivisestä arabimaasta, käsi nousee lippaan kaatuneiden sotureiden puolesta ja ulkopoliittinen sanoma on hyvin selvä, kun viimeisessä kohtauksessa kiinalaiset sotalaivat varoittavat jenkkejä vesilleen tunkeutumisesta.

Tykitys on erittäin tasaista. Parhaassa osuudessa kahdeksan kiinalaista taistelee 150 terroristin leiriä vastaan. Kaikki ammutaan ja räjäytetään, myös rakennukset ja autot. Eikä siinä kaikki: budjetti on riittänyt pitkään useamman panssarivaunun takaa-ajoon, johon liittyy hiekkamyrsky ja ohjuksilla varustettu drone.

Viimeistään puolivälissä elokuva alkaa tuntua oudolta. Amerikkalaiset isänmaalliset toimintaleffat tehdään tuntumaan hyviltä. Sankarit ottavat osumaa ja joku voi kuollakin, mutta yleensä haavat ovat pieniä. Operation Red Sea on taas järjettömän gorepitoinen.

Bussi täynnä siviilejä saa osuman kranaatinheittimestä, ja kamera herkuttelee palanutta ihoaan korisevilla raajattomilla verisäkeillä. Yksi sankareista yrittää heittää sisään tulleen kranaatin takaisin, mutta se räjähtää liian nopeasti ja vie käden mukanaan. Verta tursuaa vähintään yhtä paljon kuin viereisen sotilaan kaulasta. Kolmatta päähahmoa puukotetaan monta kertaa, minkä jälkeen tyyppi ammutaan seulaksi. Yleisö nauraa, kun terroristia hakataan veitsellä kasvoihin.

Jos tämän on tarkoitus toimia propagandana sotilasuran puolesta, niin epäonnistuminen on suurta, tai sitten en ymmärrä Kiinaa. Ehkä tarkoitus on korostaa isänmaan puolesta uhrautumista: Kiina kyllä pitää huolen omistaan, mutta sitä varten kansalaisten on kärsittävä.

Geneeriseen länsiviihteeseen verrattuna tästä tuntuu puuttuvan kokonaan itsetietoisuus ja suojaava huumori. On vaikea kuvitella, että tällaista – siis näin ison luokan elokuvaa – voitaisiin tehdä lännessä enää. Tai mistä minä tiedän, en ole vieläkään jaksanut katsoa Tuntematonta sotilasta…

Parasta oli, kun lopputeksteissä luki että “perustuu tositapahtumiin” ja koko sali räjähti nauramaan.

14. Generation Wealth (2018)

Valokuvaaja Lauren Greenfieldin dokumentti on yhdistelmä tekijänsä omaelämäkertaa ja rikkaiden ja julkkisten pöyhkeän övereiden elämäntapojen esittelyä. On kiinalainen rahamies, joka on teettänyt itselleen kopion Valkoisesta talosta siten, että sen ikkunasta näkyy Mount Rushmore. On plastiikkakirurgisesti muunneltuja naisia, sikaria tuprutteleva hedge-rahaston ex-johtaja ja entinen pornotähti.

Ensin Generation Wealth vaikutti moralistiselta. Pöyristellään yletöntä kulutusta, maineen ja rahan tavoittelua. Rakenteellinen analyysi on hyvin laimeaa. Elokuva tuntui pitkitetyltä ja itsekeskeiseltä.

Sitten tajusin, että elokuva ei oikeastaan käsittele rikkautta vaan kapitalismin kaikkialle levittämää toimintapaa, jossa ylimmäinen periaate on lisääminen lisäämisen vuoksi.

Kapitalismi tarkoittaa pakkomiellettä pääoman kasaamiseen, mutta lisäksi se tarkoittaa pakkomiellettä työntekoon, ulkonäön parantamiseen, oman ja lasten suorituskyvyn optimointiin, tavaran keräämiseen, kokemusten haalimiseen ja niin edelleen. Enemmän on paremmin, koska se on enemmän. Tärkeintä on suorittaa pääoman kaavaa R – T – R’, jossa R ei tarkoita enää vain rahaa vaan mitä tahansa pääomaa, jota kartutetaan muuttamalla oma itse ja kaikki muukin tavaraksi.

Kapitalismi tarkoittaa kaiken loputonta kasaamista. Siksi kapitalismi tulee tuhoamaan kaiken, niin kuin se tässä elokuvassa tuhoaa vanhempien ja lasten suhteet ja jopa rikkaiden elämät.

15. Five Seasons: The Gardens of Piet Oudolf (2017)

Kasvit ovat media, joilla voi luoda tunteita, sanoo hollantilainen puutarhuri Piet Oudolf. Thomas Piperin pelkistetty dokumentti esittää Oudolfin mestarina, joka tuntee materiaalinsa kuin kokki tai maalari. Kasvit ovat ystäviä, jotka paljastavat joka päivä jotain uutta itsestään, Oudolf runoilee. “Vierasperäisetkin kasvit saavat tulla puutarhaan, kunha ne käyttäytyvät hyvin.”

Kameraa kuvaa maata ja kasveja ja on usein matalalla, vaikka mukana on myös avaraa laajakulmaa ja drone-kuvaa. Kaikesta huokuu empatia kasveja kohtaan. Five Seasons on rauhallinen ja rentouttavaa hyvän mielen meditaatio, jossa ei tapahdu muuta kuin puutarhojen katselua ja rakentamista.

Lopputekstien mukaan elokuvaa on rahoittanut Goldman Sachs.

16. M (2018)

Anna Eriksson on ohjannut juonettoman taidekauhuelokuvan Marilyn Monroen loppuajoista ja Erikssonin itsensä ruumiillistamista kokemuksista. Alku antaa vihjeen: alaston nainen nostaa painotankoa korkokengissä ja sormi työntyy lihakimpaleeseen, sitten kirves. Lihaa hakataan lihanuijalla, ja seuraavaksi kimpale kärisee grillissä. Tulee mieleen Laurie Pennyn kirja Meat Market: Female Flesh Under Capitalism.

Kun elokuvissa yleensä nainen on miehen heterokatseen kohteena ja esimerkiksi viime vuoden R&A:ssa esitetyssä Samira Elagozin Craigslist Allstarsissa mies on naisen katsen kohteena, niin M:ssä nainen on naisen katseen kohteena.

Erikssonin / Monroen huulipunattu suu nielee katsojan monta kertaa. M kuvaa alastomuutta, seksiä ja kuolemaa mutta ei uhriuttamisen kautta. Olisi helppoa sanoa, että siinä “toimijuus otetaan omiin käsiin” tai jotain vastaavaa, mutta en ole siitä varma.

Muoto tuo mieleen Frank Zappan Lumpy Gravy -kollaasilevyn: “korkeataiteellisia” fragmentteja ajelehtimassa herkullisessa ja oudossa mielenmaisemassa. David Lynch kohtaa Lady Gagan ja hypnotisoi katsojan, joka myös säikäytetään pari kertaa. Näen itseni katsomassa tätä kuulokkeet päässä gallerian pimeässä huoneessa.

Tämä on esikoisohjaus, mutta mitä Anna Eriksson voi tehdä tämän jälkeen? Uskallan väittää, että M jää kulttiklassikoksi.

17. Museo (2018)

Vuoden 1985 jouluna Mexico Cityn antropologisesta museosta varastettiin 124 muinaista esinettä, muun muassa mayojen koruja ja maskeja. Yli kolmen vuoden ajan viranomaiset olivat siinä luulossa, että jadea, kultaa ja kiveä vieneet varkaat kuuluivat ammattimaiseen rikollisjärjestöön.

Todellisuudessa teon takana oli kaksi opintonsa kesken jättänyttä nuorta laitakaupungista. He suunnittelivat ryöstön viimeistä yksityiskohtaa myöten ja kuljettivat saaliin ulos ilmastointikanavia pitkin.

Museo kertoo varkauden tarinan ryöväreiden näkökulmasta. Se on täydellisesti hallittu ja kaunis elokuva tyhjyydestä. Ensinnäkin varkaiden saama hyöty jää tyhjäksi: artefaktit ovat niin ainutlaatuisia, ettei niitä ole mahdollista myydä kenellekään, ja sitä paitsi Meksion poliisin lisäksi tavaroiden perässä on Interpol.

Toiseksi nuorten motiivi osoittautuu tyhjäksi. He eivät varsinaisesti ole köyhiä, ja heillä oli varmasti tiedossa, ettei tällaista saalista myydä noin vain. Miksi nähdä valtava vaiva turhan rikoksen eteen? Varkaat eivät osaa itsekään selittää.

Kolmanneksi ryöstö herättää valtavasti huomiota ympäri maata, ja ihmiset jonottavat päästäksen katsomaan tyhjiä vitriinejä. Mayojen tavarat alkavat kiinnostaa vasta, kun niitä ei ole saatavilla.

Elokuva kertoo myös siitä, miten museolaitos perustuu aina jonkinlaiseen kolonialismiin. Ensin koko manner varastettiin alkuperäisasukkailta, joiden mennyt ja sen hetkinen perintö aidattiin museoihin. Sen jälkeen varkaat ryöstävät tavarat museolta. Kenen oikeus varastaa turvataan? Tai jos yhdysvaltalaiset sukeltajat löytävät merenpohjasta espanjalaisen laivan täynnä Perun alueelta aikoinaan varastettua kultaa, niin kenelle lasti kuuluu?

18. Searching (2018)

Googlelle aiemmin mainoksia ohjanneen Aneesh Chagantyn esikoiselokuvan gimmick on siinä, että se tapahtuu kiinteällä näyttämöllä: läppäreiden ja älypuhelinten näytöillä. Koko elokuva on siis litteä. Taustalla näkyy Windowsin tai MacOSin työpöytä. Kerronta etenee Facetimessä, Messengerissä ja livecasteissa. Loppupuolella rajoitetta kierretään näyttämällä uutisvideoklippejä ja kuulusteluhuoneen valvontanauhaa, jolloin kuvallisuus lähenee tavanomaisempaa elokuvatyyliä.

Pääosassa on keskiluokkainen isä, jonka tytär katoaa eräänä iltana. Isä aloittaa salapoliisitutkinnan tytön läppäriltä. Poliisi tekee omia tutkimuksiaan, ja uutiset ja some kiinnostuvat tapahtumista vähitellen. Peruskysymys on periamerikkalaisen opettavainen: “Tunteeko kukaan todella läheisiään?”

Elokuvan idea ei jää pelkäksi kikaksi vaan tietokonekerronta todella toimii. Ohjelmilla viestivien ihmisten ja käyttöjärjestelmien ärsyttävät piirteet ovat yleisesti jaettuja kokemuksia, ja tekniikasta irtoaa huumoria. Kerronta on niin tiivistä ja tapahtumat jännittäviä, että yllätyskäänteiden epäuskottavuuden antaa anteeksi.

Searching on ehdottomasti hyvä elokuva. Lopulta siinä ei kuitenkaan ole mitään “erikoista”, tai se ei juuri eroa siitä, miten ylipäänsä koemme todellisuuden. Seuraamme tapahtumia joka tapauksessa somesta, uutisista ja pikaviestimistä. Niinpä elokuvan käyttämä kerronta on oikeastaan lähempänä arkikokemusta kuin klassinen elokuvakerronta (kuka muka kokee elämänsä kolmannesta persoonasta harkituilla kuvakulmilla esitettynä tarinana…).

19. Tigers Are Not Afraid (2017)

Meksikon huumesodassa on kuollut yli 120 000 ihmistä (vuosina 2006-2013). Lisäksi yli 27 000 on kateissa. Laiton huumekauppa tuottaa kartelleille vuosittain 13-49 miljardin dollarin tulot. Murhat ovat autioittaneet kyliä ja jättäneet valtavasti lapsia ilman vanhempia. Tämä Panin labyrinttiin verrattu fantasiadraama kertoo huumesodasta lapsijengin näkökulmasta.

Tigers Are Not Afraid tasapainoilee koko ajan hirveän ja siedettävän kokemuksen rajalla, siis hirveän siinä mielessä, että elokuvan lapsilla ei ole vanhempia ja heidän täytyy selviytyä yhdessä vihamielisen kaupungin hylätyissä rakennuksissa.

Jos “siedettävän” puolella on Guillermo del Toron tuotanto, niin “hirveän” puolella on sellaisia surullisia lapsielokuvia kuin Grave of the Fireflies ja Nobody Knows.

Fantasiapuoli, kuten seinätöherryksistä eloon heräävä tiikeri ja kostoa janoavien naisten ruumisarmeija, tuo tarinaan jonkinlaista lohtua. Elokuvassa yliluonnollinen ei ole yksiselitteisesti paha tai hyvä. Sillä on sisäisesti johdonmukainen tapa toimia.

20. Raja (2018)

Iranilais-ruotsalaisen Ali Abbasin elokuva on queeria uuskummailua twisteillä. Se voitti Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, eikä suotta. Intensiivistä peikkoseksiä, intersukupuolisuutta, lajisortoa, normikritiikkiä, rodunjalostusta… Yllättäviin suuntiin menevää fantasiaa hyvinvointivaltiossa.

Pidin elokuvan nimeä tarpeettoman geneerisenä, mutta Rajan nähtyäni huomasin sen sopivaksi. Peikkoutensa vähitellen löytävä Tina työskentelee rajavirkailijana ruotsinlaivan satamassa ja löytää erikoistarkalla hajuaistillaan salakuljettajien kätköt. Tina on jossakin ihmisen ja ei-ihmisen rajalla. Lähempänä ei-ihmistä näyttää olevan laivalta löytyvä toinen peikko.

Elokuvan edetessä osoittautuu, että molemmat peikot ylittävät myös sukupuolten totutut rajat niin elimiltään kuin identiteeteiltään. Ja jos peikkouttaan syleilee, käytös rikkoo myös ihmisen luoman moraalin rahat.

Suomalaisena on tietysti hauskaa, että Suomi osoitetaan peikkojen koti- tai ainakin turvamaaksi. Näin Raja yhtä aikaa pilailee ruotsalaisten Suomi-kuvalla (suomalaiset karkeina ja multaisina juntteina) että arvostelee Ruotsin rasismia suomalaisia ja saamelaisia kohtaan (elokuvassa ruotsalaiset ovat tehneet peikoilla julmia kokeita mielisairaaloissa). Vahva suositus tälle.

21. Extraordinary Mission (2017)

Kiinalainen actiontrilleri on todella öljyttyä kaahaus- ja ammuskelurymistelyä. Lin Kai -nimen omaksuva undercover-kyttä soluttautuu yhä syvemmälle huumekartellien poimuihin löytääkseen perimmäisen heroiinitehtaan. Teloitusten, huumesalakuljetuksen ja kidutuksen keskellä alkaa käydä epäselväksi, kenen puolella Lin Kai oikeasti on ja muistaako hän edes olevansa poliisi.

Jo alun lyhyt väijytyskohtaus ilmaisee, että nyt on asialla tavallista osaavampi tekijä. Ohjaajaparista Alan Mak on tehnyt muun muassa Internal Affairsin (2002), siis sen Hong Kong -jännärin, josta tehtiin parhaan elokuvan Oscarin voittanut Hollywood-uusinta The Departed (2006).

Tunnin ja 20 minuuttia elokuva etenee aidosti jännittävänä trillerinä. Sitten homma karkaa käsistä ja genre vaihtuu, kun singoilla ammutaan torneja nurin, räjähtävät autot lentävät ilmassa ja moottoripyörällä ajetaan kattoja pitkin. Lopusta olisi voinut leikata reilusti pois paitsi toimintaa myös ilmeisesti väkisin vaadittua isänmaallisuutta ja huumeiden vastaista propagandaa.

Extraordinary Missionia on verrattu Sicarioon (2015), mutta elokuva on ongelmistaan huolimatta noin sata miljoona kertaa Sicariota parempi.

22. Zama (2017)

Siirtomaaherra Don Diego de Zama odottaa siirtoa parempaan paikkaan Paraguayn perähikiällä jossain päin 1700-lukua. Loistava periodidraama liukuu hitaasti absurdismiin, kun asiat lykkääntyvät, nimet alkavat sekoittua ja alistetut alkuperäisasukkaat nauravat hallitsijoilleen. Zama muuttuu hienovaraisesti ovelaksi komediaksi. Kerronta rullailee rauhallisesti kohti järjettömyyttä.

Kolonialistinen järjestelmä rakoilee, eikä muutos näy minkäänlaisena raivopäisenä kapinointina vaan sorrettujen välinpitämättömyytenä ja huvittuneisuutena.

Herroja ei oteta vakavasti, vaan heidän annetaan hajota omaan tarpeettomuuteensa.