Viime syksynä Suomen poliisi turvasi äärioikeiston mielenosoitusta ampuma-aseilla. Tänä talvena poliisi suojaa äärioikeistolaisten liikkumisen lisäksi heidän ylpeyttään. Tampereella poliisi piiritti rasistista Rajat kiinni -mielenosoitusta ilkkuneen klovnijoukon ja otti kaksi klovnia kiinni niskoittelusta. Pellet saivat sakot.
Poliisi antaa järjestäytyneiden uusnatsiryhmien partioida kadulla, vaikka useiden partioiden johtajilla ja jäsenillä on dokumentoitu väkivaltarikos- ja uusnatsitausta. Samaan aikaan poliisi piirittää klovneiksi pukeutuneet ihmiset, jotka leikkivät ja laulavat kadulla rasismia vastaan.
Turvatessaan rasistisia mielenosoituksia poliisi vetoaa tavallisesti oikeuteen kokoontua. Jos poliisi viitsisi edes teeskennellä tasapuolisuutta, se turvaisi yhtä lailla esimerkiksi pelleiksi pukeutuneiden ihmisten oikeuksia.
Tarvitseeko tällaista tilannetta enää analysoida? Mitä voi sanoa? Miten asetelman voi ilmaista vielä selkeämmin?
Jos Loldiers of Odinin ja Soldiers of Odinin täysin poikkeava kohtelu ei toimi esimerkkinä poliisin toimintatavasta, mikään määrä rautalankaa maailmassa ei riitä sen avaamiseen.
Väittelen usein sellaisten ihmisten kanssa, joilla on valtaa vaikuttaa julkisuuteen. Tiedättehän: valkoiset keskiluokkaiset toimittajat, jotka vannovat rationaalisen keskustelun ja tasapuolisuuden nimiin ja pitävät itseään avarakatseisina totuuden esitaistelijoina.
On yksi asia, josta en saa näille ihmisille juuri yhtään pointtia läpi. Se on Suomen poliisi.
Ihmisen voi vakuuttaa talouspolitiikan ongelmista tai ympäristötuhojen vakavuudesta, mutta poliisi on koskematon.
Luottamus poliisin ei horju, vaikka kuinka luettelisi putkakuolemia, listaisi poliisin tekemiä pahoinpitelyjä ja virka-aseman väärinkäytöksiä, osoittaisi poliisin epäjohdonmukaisuudet eri ryhmien kohtelussa, alleviivaisi poliisin tarkoitushakuista tiedotusta tai muistuttaisi poliisin sisäisistä korruptioskandaaleista ja tutkintamokista aina Anneli Auerista epäiltyjen rekisterin kautta Jari Aarnioon.
Väittelyssä poliisin kyseenalainen toiminta joko kiistetään, oikeutetaan tai nimetään yksittäistapaukseksi. Oletuksena on, että poliisi toimii niin kuin lukion yhteiskuntatieteen oppikirjassa kerrotaan.
Olen keksinyt kaksi selitystä tähän ilmiöön. Ensinnäkin ihmiset, joille olen yrittänyt puhua poliisista, eivät itse joudu tekemisiin poliisin kanssa. Poliisi ei töni heitä naama edellä pleksilasiin. Poliisi ei lukitse heitä yöksi itkemään ja hakkaamaan sellin ovea ykköstyypin diabeteksesta kärsivinä. Pahoinpitelyn jälkeen poliisi ei vie heitä kallovammaisina putkaan. Poliisi ei profiloi heitä ”aistinvaraisesti” kadulla ja tule tarkastamaan heidän papereitaan. Poliisi ei solvaa heitä tai kouri heidän rintojaan. Jos tulee konfliktitilanne, poliisi lähtökohtaisesti uskoo heitä.
Tämä on ymmärrettävää. Olen itsekin luikeroinut mellakkapoliisia karkuun toimittajana samalla, kun vieressä painetaan ihmisiä katuun. Parempiosaiset ja heiksi naamioituvat pääsevät tyypillisesti helpommalla poliisin kanssa.
Toiseksi poliisiin uskominen on keino suojella omaa psyykettä. Jos valtion toimivuuteen uskovan ihmisen käsitys poliisista romahtaa, mitä jää jäljelle?
Yhteiskuntatieteissä valtio on 1900-luvun alkupuolelta lähtien määritelty alueelliseksi väkivaltamonopoliksi, jota turvaa armeija ja ylläpitää poliisi. Poliisi tuottaa ihmisille laskelmoidusti kipua, johtaa heihin sähköä, uhkaa heitä väkivallalla ja toisinaan välillisesti tappaa ihmisiä esimerkiksi pitämällä sairaita tai pahoinpideltyjä henkilöitä eristyksissä.
Jos mikä tahansa muu yhteiskunnallinen ryhmä toimisi samoin, kyseessä olisi hätätila tai sota. Poliisin kohdalla käytös sallitaan, eikä vain sallita vaan institutionalisoidaan ja tehdään oikeusvaltion perustaksi. Koko parlamentaarinen demokratia lepää poliisiväkivallan varassa. Viime kädessä poliisi on se, joka panee toimeen poliittiset päätökset ja lait.
Poliisin lakisääteinen tehtävä on suojata tietynlaisia valtasuhteita. Samalla poliisi suojaa myös ihanteellista hyväkäytöksisen ja lainkuuliaisen kansalaisen mallia.
Jos poliisiin ei voi luottaa, koko tavanomaiselta yhteiskuntakäsitykseltä putoaa pohja. Siksi poliisiin liittyvät ongelmat on niin helppo sulkea pois mielestä.
Poliisi on kiistatta Suomen väkivaltaisin ja useimmin uhkaavasti käyttäytyvä järjestäytynyt ryhmä.
Kukaan ei tosin tilastoi poliisiväkivaltaa Suomessa, eikä aiheesta ole tietääkseni laajoja tutkimuksia. Ainoa taho, jonka tiedän keräävän julkisesti yhteen edes rikosuutisia poliisista, on Poliisi rikollisena -blogi.
Muutama mielivaltainen esimerkki blogiin kerätyistä linkeistä: poliisille pahoinpitelysyyte voimankäyttötilanteesta, nuorta miestä videolla uhkaillut poliisi irtisanottiin, rikoskomisariolle syyte vapaudenriistosta.
Suomessa kuolee vuodessa kymmeniä ihmisiä putkaan. Putkareissuista saa jatkuvasti lukea tällaisia ja tuollaisia uutisia.
Poliisit ovat käyttäneet valvontamahdollisuuksiaan esimerkiksi vävykandidaatin taustan tutkimiseen ja naapurinsa urkkimiseen. Poliisi saattaa tutkia rekisteritietoja kymmeniä kertoja vuodessa ilman asiallista syytä.
Vuonna 2013 poliisi esti äärioikeistoa käsittelevän keskustelutilaisuuden, koska poliisin mukaan tilaisuuden turvallisuutta ei voinut taata. Poliisi ei kuitenkaan tarjoutunut itse turvaamaan tilaisuutta.
Usein toistetaan, miten paljon suomalaiset luottavat poliisiin. Luottamuksessa on kuitenkin kyse mielikuvista eikä kokemuksista. Tutkimusten mukaan kontaktit poliisin kanssa keskimäärin vähentävät luottamusta poliisiin. Toisin sanoen ne, jotka todella ovat asioineet poliisin kanssa, luottavat poliisiin vähemmän kuin muut.
Vajaat puolet suomalaisista muuten epäilee, että poliisissa on korruptiota.
Poliiseja kouluttaa poliisiammattikorkeakoulu, jonka tutkijoiden mukaan ”maahanmuuttokriittisen perussuomalaisen puolueen kannatuksen lasku kertoo demokratian kriisistä”.
Poliisin tiedotus on toistuvasti ristiriitaista ja rasismia lietsovaa. Valitulla tiedotuslinjalla on todellisia seurauksia.
Sisäisessä tutkinnassa poliisin on annettu esimerkiksi poistaa ja mustata viestejään ennen kuin niitä on luovutettu syyttäjille. Entinen poliisiylijohtaja puolestaan on antanut väärää tietoa todistajana.
Tammikuun alussa Suomen korkein poliisivirkamies hyväksyi äärioikeistolaiset katupartiot. Kun häneltä kysyttiin, onko äärioikeistolaisuus ongelma, hän vastasi, että ”en ota yksittäisiin ryhmiin kantaa, onko jokin parempi kuin toinen”.
Käytännössä poliisi tietenkin ottaa vahvasti ja väkivaltaisesti kantaa siihen, onko jokin ryhmä parempi kuin toinen. Vappuna 2014 poliisi piiritti anarkistien vappumarssin, takavarikoi lippukeppejä astaloina ja raahasi ihmisiä putkaan. Sen sijaan itsenäisyyspäivänä 2015 poliisi turvasi äärioikeiston ja uusnatsien soihtumielenosoitusta panssariautoilla, koirilla, hevosilla ja ampuma-aseilla.
Viime syksynä 40-50 rasistia hyökkäsi Hennalassa turvapaikanhakijoita ja SPR:n työntekijää vastaan kivillä ja ilotulitteilla. Poliisi ei ampunut ketään eikä tehnyt massakiinniottoja. Itsenäisyyspäivänä poliisi kuitenkin koki tarpeelliseksi käyttää paineilma-aseita muutamaa pullonheittäjää vastaan sekä ottaa kiinni 130 mielenosoittajaa ja sivullista.
Poliisi sovelsi tiedotuksessaan äärioikeistolaisiin eri kriteerejä kuin vastamielenosoittajiin. Poliisin tiedottajalla meni kieli solmuun ja luuri korvaan, kun poliisi jäi tästä kiinni.
Kun yksi mielenosoittaja sai poliisin ammuskeluista sirpaleita silmäänsä, kesti yli kuukauden, ennen kuin poliisi myönsi, että sirpaleet ovat peräisin poliisin aseesta.
Tai otetaan tämä kertomus luteisesta putkayöstä. Tai tämä kiinniotettu kuvaaja. Tai tämä teini-ikäinen jalkaan ammuttu mielenosoittaja.
Vielä yksi esimerkki. Poliisi ampui itsenäisyyspäivänä erästä tuttuani kolme kertaa takaa päin jalkoihin. Henkilö oli osallistunut vastamielenosoitukseen eikä omien sanojensa tehnyt mielenosoituksessa mitään laitonta tai uhkaavaa.
Ammuttu on nuori ilman työtä tai opiskelupaikkaa. Hänellä ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista asemaa, ei uskottavuutta eikä varsinkaan voimia puolustaa omaa asemaansa. Jos tällaiselle ihmiselle tapahtuu jotakin, kukaan ei saa tietää siitä, paitsi omat kaverit. Jos jotain saakin julkisuuteen, poliisin sana on vahvempi. Tai sitten toimittajia tai yleisöä ei vain kiinnosta.
Itsenäisyyspäivä oli kokonaisuudessaan taas kerran konkreettinen osoitus siitä, että poliisi ei kohtele ihmisiä samalla tavalla.
Montako tällaista esimerkkiä tarvitaan, ennen kuin muutkin kuin poliisin toiminnan kohteeksi joutuneet uskovat, että poliisiin ei voi luottaa?
Edellä luetellut esimerkit ovat pitkälti vain yhden vuoden sisältä.
Suurin sisäinen turvallisuusuhka tässä maassa taitaakin olla uusnatseja suojaava, antirasisteja ampuva ja klovneja kiinniottava Suomen poliisi.
