Suomessa on koettu tänä vuonna harvinainen poliittisen terrorismin ja murhapolttoyritysten aalto. Toistakymmentä vastaanottokeskusta tai hätämajoitustilaa on poltettu, yritetty polttaa tai muuten sabotoitu Ruotsin mallin mukaan. Tuhopolttoja ylistetään avoimesti sosiaalisessa mediassa:

12359917_949686488436254_6342297755948880005_n

tumblr_nyp65bgghK1ukdtm5o1_1280

Vastaanottokeskukset palavat ja väkivaltaisen rasismin lietsonta yltyy. Poliisi ampuu antirasistisia mielenosoittajia ja tekee 2000-luvun toiseksi suurimman massakiinnioton. Vaikka valtakunnansyyttäjä puhuu tuhopolttojen yhteydessä terrorismista, media on vaisuna rasismin järjestelmällisyydestä ja laajuudesta, samoin kuin poliisin toiminnan kritiikistä. Sen sijaan turvapaikanhakijoiden jokainen rikosepäily nostetaan ykkösuutiseksi.

Väitöskirjatutkija Mari Kuukkanen kirjoittaa HS:n mielipidesivuilla väkivallasta turvapaikanhakijoita vastaan:

Aggressiivinen käytös ja laiton suora toiminta tässä mittaluokassa ovat hyvin poikkeuksellisia Suomessa. Tästä huolimatta asiasta ei ole käyty analyyttistä julkista keskustelua. Hallitseva ajattelutapa tuntuu olevan, että iskut ja vihamielisyys ovat luonnollisia ja selitystä kaipaamattomia reaktioita turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun. […]

Keskustelua – tai pikemminkin sen puutetta – on kiinnostava verrata anarkistien lainrikkomusten aiheuttamiin reaktioihin, joita olen seurannut anarkistista liikettä käsittelevää väitöskirjaani varten. Esimerkiksi vuoden 2013 itsenäisyyspäivän mellakointi synnytti päiväkausia jatkuneen mediaspektaakkelin, jonka aikana monenmoiset asiantuntijat antoivat lausuntoja ja kansalaiset, poliitikot ja toimittajat riensivät kilvan tuomitsemaan tapahtumat. […]

Olisi tärkeää saada tietää, ovatko äärioikeistolaiset ryhmät kasvaneet, missä ja miten ne nykyään toimivat ja miten ne yrittävät hyötyä vallitsevasta tilanteesta. Jos taas laittomuuksiin ovat syyllistyneet äärioikeistolaisiin ryhmiin kuulumattomat ”huolestuneet kansalaiset”, tätäkin soisi pohdittavan enemmän, sillä laiton suora toiminta ei ole tavannut olla Suomessa mikään kaiken kansan harrastus.

Rasismilla rahaa tekevältä ja klikkejä keräävältä medialta on luultavasti turha odottaa analyyseja. Suomeen tarvittaisiin Ruotsin Expo-lehden ja Researchgruppen-ryhmän kaltaista jatkuvasti päivittyvää äärioikeistotutkimusta.

Sellaista odottaessa voi hakea vauhtia kauempaa. Tänä syksynä poliittisesta väkivallasta on suomeksi kirjoittanut Anton Monti kirjassaan Punaiset prikaatit. Teos on tietokirja, joka on kirjoitettu poliittisen trillerin tavoin. Kirja kertoo poliittisesta väkivallasta Italiassa vuosina 1970-1988. Kirjan päähenkilö on Punaiset prikaatit, ammattimainen aseellisen taistelun järjestö, joka kidnappasi, murhasi, ryösti ja pommitti luokkataistelun nimissä.

Kun poliisi ampui mielenosoittajia kuulilla itsenäisyyspäivänä, Monti tviittasi:

Kirja on tosiaan ajankohtainen. Italian punaprikaatien syntymiseen oli monenlaisia syitä. Valtava määrä nuoria teollisuustyöläisiä muutti kaupunkeihin 1960-luvulla. Työtaistelut olivat kiivaita ja kaduilla tapeltiin fasistien kanssa. Kuten kaikkialla länsimaissa, Italiasssa oli vahva jännite jähmettyneen muodollisen järjestelmän ja ruohonjuuritason kärsimättömän kuhinan välillä. Kommunistinen puolue ja ay-liike tuomitsivat radikaalit mielenosoitukset huliganismina ja rettelöintinä. Ilmapiiriä kiristivät todennäköisesti äärioikeistolaisten aktivistien tekemät pommi-iskut 1969-1980.

Monti kertoo, että yksi Punaisten prikaatien taustasyistä oli uusfasismin nousu ja sen vastustaminen.

Vuonna 1960 Italian kristillisdemokraattinen hallitus tukeutui uusfasistiseen MSI-puolueeseen, joka oli Mussolinin puolueen suora jatkaja. Kun MSI järjesti puoluekokouksensa Genovassa, yhdessä fasisminvastaisen partisaanisodan symbolisista paikoista, ympäri Italiaa järjestettiin spontaaneja protesteja.

Monet Punaisten prikaatien tulevista aktiiveista olivat kotoisin Reggio Emiliasta, jossa fasisminvastaiset protestit johtivat mellakkaan. Poliisi ampui mellakan keskellä kuoliaaksi viisi nuorta työläistä. Hautajaiset jäivät tulevien Punaisten prikaatien taistelijoiden mieliin.


Hallitus, joka
tukeutuu äärioikeistoon. Poliisi ampumassa fasisminvastaisia mielenosoittajia. Vasemmistopuolueet ja järjestöt, jotka tuomitsevat mielenosoittajat huligaaneiksi. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyminen. Kuulostaako tutulta?

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen sisäinen poliittinen liikehdintä on ollut erittäin maltillista, rauhanomaista ja jopa naivia, jos sitä vertaa Italiaan, Saksaan tai Ranskaan. Nyt tilanne on muuttunut. Murhapolttojen yritykset ovat arkipäivää. Poliisi on irtisanonut kaikki sanattomat sopimukset mielenosoitusten suhteen ja tukahduttaa niitä avoimen väkivaltaisesti.

Jos olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen näin nopeasti, missä olemme vuoden tai kahden päästä? Mitä silloin poltetaan, minkälaiseksi mielenosoitukset ovat kehittyneet?


Voisiko Punaisten
prikaatien historia opettaa jotakin Suomen rasistisesta väkivallasta vuonna 2015?

Leninistisen vallankumousopin mukaan ensin käydään poliittista taistelua, ja taistelun loppuvaiheessa voidaan käyttää aseellista väkivaltaa vallan kaappaamiseksi. Punaisissa prikaateissa ajattelu koettiin vanhentuneeksi. Ajateltiin, että aseellisen ja poliittisen taistelun on edettävä rinnakkain.

Alkuvaiheessa, vuonna 1970, aseellinen taistelu tarkoitti erityisesti luokkavihollisten autojen polttamista. Ei ole järkevä tehdä yleistyksiä yksittäisistä historiallisista tapauksista, mutta jos Punaisten prikaatien kehityksestä muodostaisi kaavan puhtaassa spekulaatiomielessä, niin voisi ajatella, että Suomessa ollaan tässä vaiheessa.

Vastaanottokeskuksia ja hätämajoitustiloja on poltettu, rikottu ja muuten sabotoitu järjestelmällisesti. Äärioikeistolaiset mielenosoittajat ovat hyökänneet myös suoraan ihmisiä vastaan, kuten Lahden Hennalassa syyskuussa, jolloin turvapaikanhakijoiden bussia ammuttiin ilotulitteilla ja SPR:n työntekijää heiteltiin kivillä. Ulkomaalaisia, turvapaikanhakijoita, siirtolaistutkijoita, vasemmistolaisia ja antirasisteja vastaan suunnattu puhe on erittäin väkivaltaista ja uhkaavaa.

Harva tuhopolttajista on jäänyt kiinni. Se voi johtua yhtä hyvin poliisin haluttomuudesta kuin tekijöiden ammattimaisuudestakin. Kannattaa muistaa, että vuonna 2011 Suomessa tuhopoltettiin esimerkiksi raideliikenteen ohjauskoppi, roska-astioita ja poliisiautoja sekä hyökättiin poliisiasemaa ja bensa-asemaa vastaan polttopulloilla, minkä lisäksi vartiointiliikkeen auton alle asetettiin palopommi. Yhtäkään tekijää ei saatu kiinni. Iskut loppuivat, ehkä siksi, että niitä arvosteltiin todella voimakkaasti joka puolelta.

Joka tapauksessa Suomesta löytyy eri puolilta linjoja ihmisiä, jotka ovat sekä valmiita että kykeneväisiä hyökkäämään aseellisesti vähintään omaisuutta vastaan.

Miten estää tilannetta etenemästä siihen vaiheeseen, että tällaiset ryhmät alkavat kidnapata, haavoittaa tai tappaa ihmisiä? Milloin tapahtuu ensimmäinen “vahinkokuolema”? Onko ensimmäinen uhri hengiltä palava ulkomaalainen vai poliisin ampuma mielenosoittaja?


Jos Punaisten
prikaatien kohtalo opettaa jotain, niin sen, että jos yhteiskunnallinen liike alkaa painia valtion väkivaltakoneiston kanssa, valtio voittaa ja liike häviää.

Italian valtio yksinkertaisesti tappoi, vangitsi ja kidutti prikaatilaisia, kunnes heitä ei enää ollut jäljellä. Joissain yhteenotoissa karabinieerit teloittivat jo antautuneita prikaatilaisia. Prosessi kesti toistakymmentä vuotta, mutta valtio onnistui tuhoamaan liikkeen.

Kaikkiaan yli neljää tuhatta henkilöä syytettiin osallistumisesta aseelliseen taisteluun. Muutama sata heistä tunnusti, katui ja paljasti tietonsa prikaateista.

Montin esittelemiin tapahtumiin verrattuna Suomen nykytilannekin on pientä. Mutta jotain on tehtävä, jotta Suomesta ei tarvitse kirjoittaa vastaavaa kirjaa 2040-luvulla.

Tämän kirjoituksen vitsi on siinä, että Italiassa hallitus, poliisi, armeija ja media kävivät kaikin voimin Punaisten prikaatien kimppuun. Suomen hallituksesta, poliisista, armeijasta tai mediasta ei voi sanoa samaa, mitä tulee äärioikeistolaiseen väkivaltaan.