Kun kirjoitin köyhyydestä ja epävarmasta elämästä, sain tavallista enemmän kiittävää palautetta. Moni myös jakoi riipaisevia kokemuksia kirjoituksen kommenteissa. Mika kirjoittaa:
Ehkä pahin asia tässä köyhyyteen putoamisessa on ollut se, että entiset ystävät eivät ymmärrä tilanteen rankkuutta sillä olen uponnut syvälle masennukseen. He käyvät päivätöissä tai elävät perinnöillä ja toteuttavat itseään tuhlaamalla kuten ennenkin.
Itse olen yt-kierrosten jälkeen ollut työttömänä 3 vuotta. Ei ole toivoa enää työn saamisesta eikä paljon muustakaan. Ulkomaille muutto on edessä, jos edes sieltä saisi töitä, koska Suomessa kaikki menevät suhteilla. Ei minua rahan puute haittaa, jos edes yhden ruoan saa päivässä. Enemmän haittaa ihmisten välinpitämättömyys, poliitikkojen ymmärtämättömyys realiteeteista ja minä-minä-minä-asenteen lisääntyminen. Itse en osaa olla itsekäs ja sen takia olen tämän rangaistukseni saanut. Satojen työhakemusten jälkeen alan olla siinä pisteessä että luovutan ainakin tässä maassa.
Rahanpuute luo välimatkaa varakkaampin tuttuihin. Se ei ole pelkästään sitä, että ilman rahaa on vaikeampi lähteä ulos. Se on sitä, että ihmisten mahdolliset maailmat etääntyvät toisistaan. Jos on rahaa, on erittäin vaikea hahmottaa, mitä kaikkea sen puutteesta voi seurata ja miten ongelmat voivat kasautua.
Voi tietysti käydä myös toisin päin, eli ongelmat johtavat rahahuoliin. Erityisesti, jos viranomaiset eivät tunnista ongelmaa, kuten Maijalle kävi:
Sairastuin vakavasti vain 16-vuotiaana, etenevään neurologiseen sairauteen jolla ei Kelan rikosten takia Suomessa edes saa sairausetuuksia, ja nyt, toiset 16 vuotta myöhemmin, saa jatkuvasti kuulla, että kaikki ongelmani ovat oma vikani.
Kirjoitin Kansan Uutisiin vuonna 2014 tapauksesta, jossa Kela ei myöntänyt työkyvyttömyyseläkettä, vaikka kivuista 20 vuotta kärsineellä henkilöllä oli todettu selkärankareuma ja osteoporoosi ja hän sairasti lisäksi ärtyvän suolen oireyhtymää sekä masennusta eikä pystynyt kävelemään kerralla kuin 300 metriä. Henkilön edellisessä kuussa jätetty toimeentulotukihakemus puolestaan oli käsittelemättä sosiaalityön virkailijoiden kesälomien aiheuttaman ruuhkan takia.
Jutun julkaisemisen jälkeen Kela yllättäen myönsi henkilölle työkyvyttömyyseläkkeen.
Myös Mummi kirjoittaa, että sairaus johtaa köyhyyteen:
Köyhyys. Omalla kohdallani sairaudesta johtuva. Selän kohdalla diagnooseja 4, osuuttaan leikkausta, jotta ei ehkä koskaan tehdä koska en ole tarpeeksi terve ja sairastan keuhkosairautta. En tupakoi. En käytä mitään päihteitä. Olen ollut kotini vanki jo yli 6 vuotta. Pyysin kotoa vain sairaalaan tai terveyskeskukseen. Ulos, omalle pihalle toki pääsen mutta usein tulen sieltä konttaamalla sisälle. 6 vuoteen mahtuu useita moinen kuukauden jaksoja jolloin en ole saanut rahaa mistään. Toimeentulotukea en saa.
Tyylini ovat tällä hetkellä 520e/kk ja pelkät lääke menot miltei 400e/kk. Sanomattakin selvää etten pysty kaikkia lääkkeitä hakemaan. Sosiaaliturvan kankeus ja nöyryyttävyys ovat yksi syy miksi en edes viitsi kokeilla. Edellisellä kerralla sain tylyn vastauksen, olette yli 200e plussan puolella. Siksi koska asuimme omistus asunnossa eikä laina kuluja lasketa. Olisin halunnut vain lääkkeitä varten apua. Asuntoa on turha myydä koska kukaan ei sitä osta (asumme maalla, kaukana palveluista). Tappelen koko ajan eläke vakuutus yhtiön kanssa.
Jos saisin eläkkeen se olisi 1300e/kk. Olisin siihen enemmän kuin tyytyväinen. Sillä ei eläisi ruhtinaallisesti mutta sillä voisin elää niin että saisin laskut maksettua ja lääkkeet ostettua.
Tässä tulee esiin monta asiaa, jotka tuntuvat toistuvan erityisesti vähän vanhempien ihmisten köyhyyskokemuksissa. Vaikka ihminen kuinka todistelisi omaa ”kunnollisuuttaan”, mikään ei tunnu auttavan, vaan hän jää kodin vangiksi, vähät tulot menevät välttämättömyyksiin ja terveyteen, ja sosiaaliturva koetaan hankalaksi ja nöyryyttäväksi.
Kolmekymppinen eläkkeellä oleva nainen tarttui edellisessä tekstissäni kohtaan, jossa mainittiin, ettei köyhällä välttämättä ole varaa käydä baarissa kavereiden kanssa tai harrastaa. Nainen kirjoittaa, että nautintoaineet ja harrastukset eivät ole välttämättömiä kuluja, ja jatkaa:
Itse olen nuori eläkeläinen, minimi tulot jne. Itselläni riittää rahat elämiseen ja lääkkeisiin, vaikka säästöön ei koskaan mitään jääkään. En todellakaan sure sitä etten pääse kavereiden kanssa juhlimaan, enkä voi harrastaa mitään kodin ulkopuolella. Enemmän huolettaa tulevaisuus, että MITÄ JOS sattuu jotain, esim. tarve isommalle hammasremontille… mistä sellaiset maksaa, kun säästöön ei jää mitään?
Tämä on minusta juuri sitä köyhiin kohdistuvaa kontrollointipuhetta, josta kirjoitin aiemmin. Kontrollipuheeseen sortuvat jopa toiset köyhät, jotka alkavat määritellä köyhän puolesta, mikä on olennaista ja välttämätöntä. Ihmiseltä halutaan viedä viimeinenkin itsemääräämisoikeus.
Jos joku elää tyytyväisenä ilman harrastuksia, kahviloita tai muita vastaavia kuluja, se ei ole syy moralisoida toisia. Jos joku taas joutuu pakon edessä elämään minimiliekillä, sekään ei ole syy moralisoida toisia vaan ennemmin syy vaatia yhdessä kaikille lisää.
Tähän tulikin vastaus Nenepiltä:
Köyhyys ei poista sitä tosiseikkaa että olet ihminen joka ehkä haluaisit elämältä muutakin kuin kaurapuuroa, perunaa ja ilmaisjakelulehtiä. Mitä vikaa siinä että haluaisi tavata ihmisiä baarissa?
Seuraavat kaksi kirjoitusta olivat itselleni ahdistavimpia, koska niiden kirjoittajat ovat tehneet yhteiskunnallisten normien näkökulmasta montaa asiaa ”oikein” eli vaatimusten mukaan ja silti päätyneet kokemuksensa mukaan tunkiolle. Venla kirjoittaa:
Olen ollut köyhä koko aikuisikäni, mutta vasta nyt -valmistumisen jälkeen- se on ruvennut ahdistamaan tosissaan. Opiskelijaa autetaan, työtöntä syyllistetään. Ja opiskellessa köyhyys oli tilapäistä. Työttömänä köyhyys ei lopu valmistumiseen.
Muutin töiden toivossa paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Opiskelukaupunkiini oli turha jäädä.
Miten tutustua ihmisiin, kun ei ole työporukkaa eikä varaa harrastaa? Menenkö tuohon naapuriin juttelemaan alkoholistin kanssa, käynkö kysymässä toiselta naapurilta, onko enää hengissäkään (ainakaan postiaan ei hae), vai käynkö tutustumassa kuolemaa odottavaan naapuriini, joka ei enää jaksa lukita autoaankaan? Kunnan vuokrakämpissä ei tunnu asuvan kuin pitkäaikaismasentuneita, päihteisiin pakenevia tai yksinhuoltajia. Ja sitten meitä ikuisia opiskelijoita.
Yritän ylläpitää suhteita töissäkäyviin, elämässään eteneviin ystäviini, että pysyisin elämässä kiinni. Kieltäydyn aktiivisesti vaipumasta epätoivoon. Kehitän itseäni. Mutta takaraivossa hakkaa ajatus, joka ei vain kuole: Entä jos en koskaan saa töitä? Entä jos minulle ei riitä virkaa?
Olen jo kuopannut haaveet omistusasunnosta, eläkevirasta, lasten hankinnasta… Kuntosalikortista, ulkomaanmatkoista, hierojakäynnistä on turha haaveilla. Postilaatikossa lukee ”ei mainoksia”. Lopetin television katsomisen. Jokainen mainos tuntuu huutavan: ”Ei sinulla ole varaa! Köyhä!!”
Käyn kodin ulkopuolella vain kirjastossa, ruokakaupassa, lenkillä ja kirpputorilla. Nyt on kova tavoite myydä niin paljon omaisuuttaan, että saisi puolisolle lenkkarit. Ettei tarvitsisi koko kesää kävellä talvikengissä. Ja voitaisiin ehkä käydä yhdessä lenkillä.
Jos saisin töitä, ei elintaso siitä vielä ensimmäisenä vuotena nousisi. Hankintoja ei ole saanut tehtyä vuosiin, lainat on maksamatta. Ihan ensiksi joutuisi ostamaan työvaatteet. Hoitamaan hampaat kuntoon. Hankkimaan huonekaluja. Uusimaan hajonneita/varastettuja tavaroita. Ehkä pääsisi taas nukkumaan puolison kanssa samaan sänkyyn, kun olisi varaa uusia patjat…
Köyhyyden määritelmä laajenee tässä aika paljon muuksikin kuin rahan puutteeksi: ihmisiin on vaikea tutustua, naapurit masentavat, ”takaraivossa hakkaa ajatus”, kuopataan haaveita, liikkuminen on rajoitettua, jos saisikin rahaa, niin ensin pitäisi maksaa kaikki rästit ja ostaa välttämättömyydet…
Toinen kirjoittaja allekirjoitti tekstinsä nimellä ”Laiska, köyhä, syrjäytynyt, työhaluton, nirso ja tyhjästä valittava luuseri”:
Aloittaessani lukion jälkeen opiskelun, olin sosiaalisesti täysin lukossa koko kouluajan jatkuneen koulukiusaamisen takia. Olin silti positiivisella mielellä – olinhan aikuinen ja aloitin täysin uutta elämää uudella paikkakunnalla, jossa kukaan ei tiennyt minusta mitään – kukaan ei tiennyt että juuri minä olin se surkea luuseri jolla ei koskaan ollut ollut yhtään ystävää ja joka istui kaikki illat kotona lukemassa, koska ei koskaan saanut kutsua osallistua mihinkään. En tajunnut miten puutteellisia sosiaaliset taitoni olivat, en yksinkertaisesti tiennyt miten muiden kanssa ollaan, osana ryhmää, koska olin aina ollut ulkopuolella.
Yritin kovasti, luultavasti liikaa, ja ympärilleni syntyi taas tyhjiö. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita niin kovasti, että sairastuin paniikkihäiriöön. Olin liian sairas mennäkseni lääkäriin – lääkäriin meneminenhän olisi ollut ahdistavuusluokassaan tason kymmenen sosiaalinen tilanne – kaikki huomio minuun kohdistuneena, ja joutuisin kertomaan itsestäni, oireistani ja tuntemuksistan ja elämästäni, Jo pelkkä sen ajatteleminen sai minut oksentamaan ahdistuksesta. Podin itsekseni, välttelin opintojani, keksin tekosyitä olla poistumatta kotoani. Lyhyesti sanoen: opintoni venyivät enkä onnistunut luomaan tärkeitä suhdeverkostoja.
Oireeni helpottivat sen verran että kykenin suorittamaan opintoni loppuun ja valmistuin lopulta hyvin arvosanoin, mutta ilman suhteita en ikinä saanut oman alani työtilaisuuksia, jatkuvasta hakemisesta huolimatta. Valmistumisestani saakka olen ollut suurimman osan aikaa työttömänä. Välillä olen tehnyt pätkätöitä joilla ei ole mitään tekemistä oman alani kanssa. En ole nirso – olen tehnyt kaikkia niitä töitä, jotka syyllistäjien mukaan eivät kuulemma kelpaa suomalaiselle työttömälle.
Eniten harmittaa vuosien opintojen ja osaamisen täydellinen hukkaanheittäminen. ”Mikset kouluttaudu uudelleen jollekin toiselle alalle?” kysyvät vanhempani. Olen tiedustellut mahdollisuuksia siihen, mutta ne ovat toistaiseksi olemattomat – opintotukea ei tipu, koska minulla on jo korkeakoulututkinto, palkallista harjoittelua on lähes mahdotonta löytää ja palkattomaan en voi osallistua, koska vuokra täytyy maksaa ja jotain pitää syödäkin. Kuukausi töitä, kolme ilman, kolme kuukautta töitä, kaksi ilman. Palkkaa jää käteen vuokran, sähkölaskun ja bussilipun maksun jälkeen 400 euroa kuukaudessa. Kyllähän sillä elää. Työttömänä käteen jää 350 euroa. Ero ei ole suuren suuri, mutta oikea lääke ei ole työttömyyskorvauksen pienentäminen eikä työttömän syyllistäminen.
Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin etten olisi köyhä? Syntyä erilaiseksi ettei olisi kiusattu? Syntyä erilaiseen perheeseen, joka olisi pitänyt paremmin puoliani? Osata lapsena itsenäisesti vaatia oikeuksiani? Olla riittävän terve nuorena aikuisena osatakseni hakea apua? Mitä minun pitäisi nyt tehdä päästäkseni eroon köyhyydestä?
Vuonna 2014 uutisoitiin, että korkeasti koulutettuja työttömiä on ennätysmäärä. Sen jälkeen työttömyysluvut ovat jatkaneet kohoamistaan.
Mediassa toistellaan, että koulutus suojaa edelleen työttömyydeltä. Pitää paikkaansa, mutta entistä huonommin. Tässä Akavan korkeasti koulutettujen työttömyyden muutosta kuvaava käyrä työ- ja elinkeinoministeriön työttömyystilastoista:
Kokemusten ja tilastojen lukemisesta tulee helposti latistunut olo. Köyhiä ollaan, kurjuus kasvaa ja skandaalit käryävät.
Miten kokemusten jakaminen voisi lisätä ihmisten toimintakykyä? Miten muuttaa masennus toiminnaksi?
Perinteinen vastaus perustui kaavaan: Ensin jaetaan kokemuksia yhdessä ja ymmärretään, ettei kukaan ole yksin eikä kenenkään tilanne ole täysin ainutlaatuinen. Seuraavaksi hahmotetaan, että tilanteilla on syynsä eivätkä ne ole pelkästään yksilöistä kiinni. Sitten jäljitetään syylliset ja huomataan, että perimmäiset syyt ovat järjestelmissä. Lopulta järjestäydytään ja tehdään asialle jotain.
Toinen ratkaisu voisi olla puhua siitä, miten köyhät ja epävakaata arkea elävät ihmiset tekevät elämästään mielekästä. Osa esimerkiksi järjestää yhteisiä hoivapiirejä, vetäytyy kauas, viljelee, dyykkaa, varastaa, liftaa, matkustaa pummilla, tekee pimeää työtä, imuroi viihteensä ilmaiseksi, myy seksiä tai järjestää maksuttomia harrastuksia.
Ihmisten arkipäiväisen selviytymisen ja vastarinnan kuvaamisen kautta voisi dokumentoida myös nykyaikaisen köyhyyden muotoja: rahan lisäksi puuttuu energiaa, aikaa, varmuutta ja mahdollisuuksia.
Ehkä pitäisi siis puhua enemmän siitä, minkälaisia keinoja ihmisillä on selviytyä talouskurin keskellä. Miten elää ilman palkkatuloja ja muita modernin elämän yhä harvinaisemmaksi käyviä hienouksia?