Mitä kaikkea kirjan julkaisemisesta seuraa?
Jos pitäisi kuvailla Emilia Kukkalan kanssa tekemääni kirjaa Luokkavallan vahtikoirat: Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä, sanoisin, että se on nopeasti kirjoitettu esitys asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä.
Kirja tuli painosta vuosi sitten. Pelkäsin, että se sivuutetaan marginaalisena ja vanhenee nopeasti. Olin väärässä.
Ennen julkaisua kävimme Emilian kanssa Tampereella Vastavirta-klubilla puhumassa kirjasta. Keskustelun jälkeen nauhoitimme läheisellä studiolla jakson Totuusradiota, jonka sivuilta voi kuunnella molemmat tilaisuudet.
Saman tien tuli kutsu Ylen Radio 1:n Julkinen sana -ohjelmaan, jossa keskustelimme mediakritiikistä. Ohjelmasta tuli erityisen hyvää palautetta vanhemmilta kuuntelijoilta.
Aikamerkki-lehti ehti haastatella Emiliaa ennen kirjan julkaisua. Itse kirjoitin kirjan aineiston pohjalta jutun Voimaan ja manifestin tähän blogiin. Kansan Uutiset julkaisi otteen kirjan kolmannesta luvusta.
Kirjan ensimmäinen julkaisutilaisuus pidettiin Kaisaniemen Kirja & Kahvissa yliopiston kirjaston alakerrassa. Maryan Abdulkarim veti loistavan keskustelun, jota oli kuuntelemassa noin sata ihmistä. ”Kiinni jäitte, elitistit”, uutisoi Journalisti kirjasta samalla viikolla.
Häivyin tilaisuudesta suoraan laivalle pitämään lomaa ja palasin sieltä toiseen julkaisutilaisuuteen. Se pidettiin Mascotissa, jossa oli lähemmäs 200 ihmistä kuuntelemassa ensin Antti Ronkaisen asiantuntevan rennosti juontamaa keskustelua ja sitten Julma H:ta, Ro$vosheriffiä ja dj lusteria.
Tekee mieli kirjoittaa tähän liuta ylisanoja siitä, miten hienoa oli saada kaikki kolme artistia esiintymään julkkareihin. Julma Henriä olen kuunnellut kymmenen vuotta, Henkka on paitsi Suomen paras räppäri myös paras nykyrunoilija. Sheriffi on lupaava tulokas, ja luster on ollut lähes kolmanneksen elämästäni rikoskumppani aktivismin ja teorian saralla.
Julkkaribileet olivat niin hyvät, että niiden voimalla jaksoi kevään, kesän ja syksyn. Muutama muisto illasta: yleisön intensiivinen vastaanotto, vaikka on perjantai-ilta ja ollaan baarissa puhumassa mediasta; Antti Ronkaisen tykittelevä juonto tyyliin ”ei se enää niin mene, että heitellään paskaa tuulettimeen, vaan pikemminkin niin, että heitellään tuulettimia paskakasaan ja yritetään saada jotain vaikutusta aikaan”; Julma H:n mahtava, todella iholle tuleva keikka, jonka aikana Henri kävelee yleisön sekaan ja asettelee meitä tanssimaan mielestään parempiin paikkoihin; illan viimeinen tuoppi, jonka Henkka tarjoaa ja jonka yritän epätoivoisesti saada juotua juuri ennen sulkemisaikaa. Valomerkin jälkeen tanssilattia oli täynnä lasimurskaa.
Emilia Kukkala tekee muistiinpanoja Mascotin julkkareissa
Lisää Kukkala-estetiikkaa Mannerheim-salin luennolla
Julkaisuviikko päättyi sunnuntain Häiriöitä-luentoon Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salissa. Sinnekin ilmestyi jostain huoneen täydeltä kuuntelijoita. Kävimme läpi mediakritiikin taustat ja joukon esimerkkejä. Luennon voi katsoa Youtubesta. Suosiota saivat ääneen lukemamme tunnettujen toimittajien julkiset reaktiot kirjaan, kuten nämä kaksi:
PS. Kirjassa ei siteerata Habermasia kertaakaan. Viitataan kylläkin yhden kerran, nimittäin kritiikin kohteena.
Kirjan ilmestyessä kuulin tutuilta toimittajilta, kuinka kirjaa oltiin irvailtu lähinnä sen takakannen perusteella milloin missäkin journalistien alumni- ja piknik-tilaisuudessa. Heikki Kuulaa mukaillakseni: höyheniä ja tervaa / mediaherrat meidät servaa.
Pilkalliset reaktiot vähenivät, kun kirjaa alettiin lukea. Pian toimittajat lukivat kirjaa melko paljon.
Olimme Emilian kanssa ilmeisesti riittävän kiinnostavia ja esiintymistaitoisia, koska meille annettiin mediatilaa sanoa sanottavamme. Olin YleX:llä Antti Tuiskun ja Justin Bieberin biisien välissä, Radio Helsingissä Suvi Auvisen ohjelmassa ja Radio Suomessa Ajantasa-ohjelmassa.
Ruben Stiller soitti eräänä aamuna, kehui häntä koskevan kritiikin kirjassa ja kutsui Pressiklubiin, jonne emme kumpikaan päässeet. En muutenkaan koe tv:tä omaksi mediakseni. Suomi on niin pieni maa, että parin tv-esiintymisen jälkeen Alepan myyjät tunnistavat ja ihmiset tulevat puhumaan kadulla. Radiosta ja luennoimisesta opin kuitenkin vähitellen pitämään kirjaesiintymisten kautta. Jälkikäteen oli hauska lukea, minkälaisia reaktioita radiojuttelut tuottivat.
Osa mediareaktioista oli koomisia, kuten Ylioppilaslehden juttu Saska Saarikoskesta. Lehden toimittajat yrittivät kapinoida itselleen asetettua ”kriittistä” roolia vastaan tekemällä ironisesti myötäilevän jutun lehden entisestä päätoimittajasta. Olin kirjoittanut Saarikoskesta aikaisemmin blogitekstin, joka meni vähän lyhennettynä myös kirjaan. Ylioppilaslehden mukaan kyseessä oli kaksi eri tekstiä, joista jälkimmäinen käsitteli Saarikosken ”pahuutta”. Saarikoski vastasi kutsumalla itseään ”järjettömän sivulliseksi kaikesta”.
Vielä hauskempi oli Turun Sanomien arvio. Itseäni, Emiliaa ja muun muassa Suvi Auvista vastaan hyökkäämisestä lievän pakkomielteen kehittänyt ”kansallismielinen” freelancer kirjoitti, että ”Kukkala ja Purokuro [sic] ovat ideologisesti hyvin lähellä kokoomusnuorten äärilaidan yltiöyksilöllisiä libertaareja”.
Helsingin Sanomien kritiikki oli maltillinen, vain kevyesti piruileva ja taitavasti tasapainotettu. Siinä oli myös kuittailua lehden omia toimittajia kohtaan:
NOPEINTA on mitätöidä kirja niin, että sen päähavainnothan on ilmaistu vähintään puolivuosisata sitten. Tällaista haukottelevaa twiittailua on nähtykin. Parempaa odottaisi niiltä, joilta singahtaa heti someheitto vähimmästäkin huomionpuutteen häivästä kahvilan palvelutiskillä.
Tekijöiden nuoruus tai vasemmistolaisuus ei liioin kelpaa tyrmäysperusteeksi. Heidän tyytymättömyytensä koskee mediatyön oleellista ydintä, ja silloin on yhdentekevää, ovatko he itse kenties anarkisteja, libertaareja tai kepulaisia. He ovat journalisteja, ja jos halua on, pitää vastata journalistisin perustein.
Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas julkaisi railakkaan arvostelun:
Esitettyjä mielipiteitä ei tarvitse allekirjoittaa myöntääkseen, että juuri tällaisia toimittajia tarvitaan enemmän. Journalismi voi säilyttää mielenkiintonsa vain sellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät suostu pelaamaan ammattiloukkaantujien ehdoilla. Kukkalan ja Purokurun suorapuheisuus ei ole mikään vähäinen arvovalinta aikana, jolloin rehellisyys on pantu paheiden joukkoon. Se nyt vain on niin, että kaikista asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ilman harkittuja itkupotkuraivareita. Rohkeus pitäisi myös palkita niin kuin ennen vanhaan, mutta pelkään pahoin arvaavani reaktiot isojen poikien kalataulukabineteissa: “Nämä eivät sitten kirjoita meidän lehtiin.”
Luokkavallan vahtikoirat on idealistinen, intohimoinen ja äärimmäisen provosoiva sekoitus tietokirjaa, pamflettia ja tuoppiviisasta haistattelua. Se on anteeksipyytelemätön tulkinta suomalaisen journalismin alennustilasta rakenteellisen korruption jalkavaimona.
Jäin tosin ihmettelemään tässäkin arviossa esitettyä näkemystä, jonka mukaan ”ei tarvitse olla poliittisen historian professori todetakseen, että kirjoittajien näkemykset edustavat pääosin äärimielipiteitä jopa räyhävasemmiston sisällä”.
Poliittisen historian professori saattaisi huomauttaa, että kirjassa esitettyjä ”räyhävasemmiston äärimielipiteitä” löytyy esimerkiksi journalistiikan peruskurssien oppikirjoista ja sellaisilta yhteiskuntatieteiden taskulämpimiltä klassikoilta kuin Max Weberiltä ja Benedict Andersonilta.
Vaikkapa median rooli kansalaisten suostumuksen tuotannossa, valtion luonne väkivaltamonopolina ja kansakunnan keinotekoisuus kuvitteellisena yhteisönä ovat asioita, jotka kaikki sosiologian ja viestinnän johdantokursseja tenttivät tietävät.
Näyttääkin siltä, että mielipide muuttuu äärimielipiteeksi sen mukaan, kuka sen esittää, ketä vastaan ja missä yhteydessä.
Muita kirjaa koskevia arvioita ja esseitä julkaistiin ainakin Yliopisto-lehdessä, Kritiikin Uutisissa (2/2016), Arbetarbledetissa, Talous & yhteiskunta -lehdessä, Viestinnän Tulevaisuudessa, Groteskissa ja Työväentutkimuksen vuosikirjassa 2016.
Yllättävää oli, että mitä akateemisempi arvioija oli, sitä myönteisemmin kirja vastaanotettiin – vaikka moni toimittaja oli heti kättelyssä lytännyt kirjan vääristeleväksi räyhäämiseksi. Esimerkiksi Työväentutkimuksen vuosikirjan mukaan kirja ”liikkuu poliittisen pamfletin ja akateemisen tutkimuksen välimaastossa” ja ”sitä ei voi kärjekkyydestään huolimatta tyrmätä puhtaana mielipidekirjoitteluna”.
Kritiikkiä kirja sai rakenteesta, ahtamisesta, epätasaisuudesta, ylitsevuotavasta moninaisuudesta ja joidenkin käsitteiden jäämisestä alikehitetyiksi. Kriittisempien arvioiden mukaan kirjan rakenne hajoaa loppua kohden ja siihen on tungettu liikaa sekalaista tavaraa niin, että välillä perustelut ja eri ilmiöiden väliset yhteydet jäävät ylimalkaisiksi. Lisäksi akateemiset arvioijat olisivat kaivanneet lisää ”luokkavallan” kaltaisten käsitteiden avaamista ja perustelemista.
Jälkikäteen itseäni jäi harmittamaan kaksi puutetta kirjassa: ei ollut tilaa eikä aikaa käsitellä ulkomaanjournalismia eikä median poliittista taloustiedettä. Median vallankäyttöä olisi tärkeä käsitellä myös omistussuhteiden ja taloudellisten mekanismien kautta. Tässä emme onnistuneet.
Kirjan myötä kirjoitin kolme juttua Voimaan. Ensimmäisen esittelin ylempänä. Toinen (Voima 4/2016) käsitteli median rasistisuutta. Juttu päätyi Otavan äidinkielen oppikirjaan (Särmä 4), jossa sitä käytetään analyysiharjoituksen tekstiaineistona. Kolmas juttu käsitteli median moralismia ja keskiluokkaisuutta.
Viimeisin kirjaan liittyvistä esiintymisistä oli Politiikan toimittajien yhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa helmikuussa eduskunnassa, jossa puhuin Mauri Pekkarisen ja professori Anu Kantolan välissä. Yleisö koostui kansanedustajista, mediatutkijoista ja vanhemmista toimittajista. Puheiden jälkeen oli tunnin paneelikeskustelu, johon osallistuivat lisäkseni muiden muassa Timo Harakka ja Paula Risikko. Lopuksi juotiin skumppaa Pikkuparlamentin ravintolassa.
Luokkavallan vahtikoirien yksi opetus siis kuuluu: kun Suomessa arvostelee mediaa elitismistä, päätyy liituraitapuvussa puhumaan eliitille sisäministerin kanssa.
Mitä seurauksia kirjallamme on ollut?
Suoria yhteyksiä on vaikea näyttää. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yllättävän moni toimittaja on hyväksynyt ne kirjan kritiikit, joiden suhteen on helpointa muuttaa toimintatapoja.
Arvostelimme toimittajia esimerkiksi siitä, että he puhuvat muun muassa köyhien ja saamelaisten puolesta eivätkä anna näiden puhua itse. Kirjan julkistamisen jälkeen muun muassa HS on tehnyt täsmälleen sellaisia juttuja, joiden väitimme olevan marginaalissa suomalaisessa mediassa. Tässä esimerkiksi juttu saamelaisista. Köyhyyttä käsiteltiin köyhien näkökulmasta muun muassa tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä. (Luin vuoden 2016 aikana HS:stä myös jutun, jossa valittua näkökulmaa perusteltiin suoraan viittaamalla mediakriittiseen työhömme, mutta en löytänyt artikkelia tätä kirjoittaessa.)
Kirjan jälkeen olen tietysti myös kiinnittänyt enemmän huomiota mediakriittisiin juttuihin, joten on vaikea sanoa, ovatko ne oikeasti lisääntyneet tai onko niiden sisältö muuttunut. En kuitenkaan muista viime vuosina lukeneeni esimerkiksi vastaavaa kritiikkiä Ulla Appelsinista, jota käsittelimme kirjassamme lyhyesti ennen kuin Image teki hänestä kriittisen henkilökuvan.
Eniten kehuja kirjasta on tullut median ulkopuolelta, niiltä ihmisiltä, joihin media käyttää valtaa. Mielenosoituksessa tulee parrakas ay-mies kiittämään, että kerrankin on yhteiskuntakriittinen kirja, jonka myös yliopistoa käymätön henkilö osaa lukea. Elokuvanäytöksessä teatterintekijä kehuu, Lapista tulee sähköpostilla kannustusta ja Facebookissa Toimittaja testaa -sivu on saanut jonkin verran huomiota.
Tässä mielessä pidän kirjaa onnistuneena: se yhdisti median jalkoihin jääneiden kokemuksia ja kritiikkejä sekä osoitti toimittajien toimintatapojen rakenteelliset taustat. Kirjaa on luettu lukupiireissä ja se on toiminut ainakin joillekin työkaluna oman mediakritiikin kehittämiseen.
Loppuvuodesta 2016 kirjan teemat nousivat uudelleen ajankohtaisiksi, kun yhä useampi Ylen toimittaja uskaltautui puhumaan talon ongelmista ja tulehtuneista hierarkioista. Toimittajat olivat saaneet jostakin uutta rohkeutta. Kissat nostettiin pöydille, kuten Ruben Stillerin twiitissä:
Mikä tässä hässäkässä on oleellista? Vallan ja median suhde Suomessa, mediaeliitin ja poliittisen eliitin suhteen historia Suomessa.
— ruben stiller (@rubenstiller) December 10, 2016