Järjestödemokratiasta ja sen uudistamisesta oli kirjoitus jo melkein valmis. Sitten tuli elämä ja iskeytyi kuin jäinen räntä vasten kasvoja.
Yhtenä päivänä sitä on jäämässä vakituisesta työstä opintovapaalle. Seuraavana sitten huomaakin allekirjoittavansa irtisanomisilmoitusta. Firma on haettu konkurssiin. Tottuuhan sitä tähänkin, mutta eipä siitä mukavaa saa yrittämälläkään. Kaksi viikkoa ja taas sukellus loputtomaan työttömyysbyrokratiaan.
No ainakin se kasvaa taas varmaan sekä muutoksen- että stressinsietokyky. Olisinpahan minä tosin kai jo aiemmilla pärjännyt, mutta oppiipahan ihminen olemaan. Pienuutensa tässä oppii, sen että aika paljon se on oma elämä ihan muissa käsissä kuin omissa. Usein on enemmän kiinni siitä minne ja millaisella hetkellä sattuu osumaan.
Kai se on asetuttava tarkkailuasemiin ja koitettava nähdä hetket, kun ne osuvat kohdalle. Sitten vaan yrittää tarttua kiinni. Aika useinhan ne lipsahtavat ohi, mutta aina joskus osuu oikeaankin paikkaan.
Jään hiomaan huomiseen asti seuraavaa blogiani, järjestödemokratian uudelleen määrittämisestä ja osallisuuden avulla motivoinnista.