Keskusteluissa on esiin on noussut jälleen ikiaikainen aihe, kolmen eri keskusjärjestön yhteistyö. Kannatan sitä toki lämpimästi. Miksi se kuitenkin on helpommin sanottu, kuin tehty?
Pari vuottahan tätä taas kai on pitänyt paremmin alkaa rakentaa SAK:n vasemmiston aloitteesta, enkä sano ettei jatkossakin pitäisi. Mutta onnistumiseen tarvitaan vähän perusteellisempaa juurisyiden mietintää.
Itselleni tulee mieleen muutama.
Käytännössä on niin, että vaikka olisimme kuinka samaa mieltä, toimimme työpaikoilla eri rooleissa ja meillä on vähän erilaiset riippuvuussuhteet työnantajaan. Käytännössä tämä työpaikoilla näkyy niin, että me “resuperseduunarit” ollaan jo oletusarvoisesti vähän vasemmalla, kun taas työnantajan direktio-oikeutta käyttävällä vaikkapa työnjohtajalla voi ura tyssätä helpommin poliittiseksi leimautumiseen.
Eri palkansaajaryhmissä näen mielelläni mahdollisimman paljon vasemmistolaisesti ajattelevia, mutta ehkä vaikuttamiskeinot ja -mahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia.
Tuntemani SAK:n vasemmistolaiset toimijat ovat kyllä samaa mieltä, itsekin olen kovasti yrittänyt näitä STTK:n ja Akavan vasemmistolaisia toimijoita yrittänyt etsiä. Käytännössä kuitenkin vain SAK:n isommilla liitoilla on niin järjestäytynyttä toimintaa, että löytyy edes joku, jolta kysyä ja resursseja järjestää yhteistä toimintaa.
Keskusjärjestöjen määrän pitäisi olla tarkastelun kohteena. Suomen kokoiseen maahan kolme keskusjärjestöä on melko paljon. SAK:lla ja STTK:lla on melko paljon yhtymäkohtia ja yhteisiä tavoitteita, mutta AKAVA elää monessa mielessä omaa elämäänsä suhteessa suhteessa näihin kahteen muuhun järjestöön.
Oman liittoryhmäni Teollisuuden Vaikuttajien valtuustoryhmä otti myös kantaa viime viikolla aihetta sivuten. Sopimusaloja ja työehtosopimuksia vähentämällä voitaisiin puuttua paitsi työnantajan työehtosopimushoppailuun, ettei sille jäisi tilaa. Ehkä tässä kentän tiivistämisessä olisi myös avaimet tähän syvempään keskusjärjestöjen vasemmistolaisten toimijoiden yhteistyöhön?