Jaksaminen puhuttaa paljon niin työelämässä kuin vasemmistoliikkeessäkin. Yhteiskunnan muuttuminen yhä kilpailu- ja yksilökeskeisemmäksi ajaa työntekijät vastakkain ja sama ikävä ilmiö näyttää nostavan päätään myös meidän vasemmistoperheessämme. Jos ja kun joku uupuu, hänet nähdään usein taakaksi yhteisölle.
Vähän ihmeissäni seuraan, kuinka moni meidänkin liikkeessämme sanoo, että on valmis antamaan koko elämänsä vasemmistotyölle. Itse olen näissä hommissa kertaalleen loppuun palanut ja se opetti sekä sanomaan ei, että vetämään rajansa ja ymmärtämään sen tärkeyden myös tehokkuudelle. Koko elämääni en enää yhdelle asialle uhraa, olkoon se työ, perhe tai työväenliike. Näin voin varmistaa, että motivaationi säilyy ja pystyn antamaan täysipainoisesti sen, minkä tehtävä työ kulloinkin vaatii.
Itse ajan työelämässä tehokkuuden kasvattamista työhyvinvoinnin kautta, ja tutkitusti se siihen se paras keino onkin. Miksipä vapaaehtoistyössä olisi toisin? Tällä kentällä tämä mielestäni nimenomaan korostuu, sillä työhön ei motivoi palkka, vaan muut seikat. Yhteisöllisyys, hyväksyntä, onnistumiset ja osallistuminen vaikuttamistyöhön.
Uskon, että olemalla armollisempia itsellemme ja toisillemme sekä jakamalla vastuuta, ei kaatamalla sitä ennestään kuormittuneiden niskaan, meistä voisi tulla mukaankutsuva yhteisö, jossa pienetkin teot ovat tärkeitä.
Rahan voimaa meillä ei ole, vaan joukkovoima, ja se syntyy tekojen yhteisvaikutuksesta. Jos saamme aikaan liikkeen, joka kunnioittaa jokaisen panosta ja sallii myös hetkellisiä hengähdyksiä muun elämäntilanteen sitä vaatiessa, pääsemme kasvun tielle. Vertailemalla sitä, kuka useammin ehtii torille tai kokoukseen, olemme menneet oikeiston ajamaan suorittamisen maailmaan.
Toisen ihmisen kunnioitus ja hyväksyntä omana itsenään, ei saavutuksia tai suorituksia mekaanisesti laskemalla, on minulle vasemmistolaisuuden syvää ydintä. Annetaan arvoa itsellemme ja toisillemme ja lupa elää tasapainossa niin, että aikaa jää myös siihen tärkeimpään, itsestämme ja jaksamisestamme huolehtimiseen