Mielenterveyden ongelmat ovat nousseet työikäisten yleisimmäksi sairauspoissaolojen syyksi Suomessa. Niiden syy jää kuitenkin usein hämärän peittoon, sillä työuupumus ei ole diagnosoitu sairaus, eikä näin ollen myöskään sairausloman peruste. On oltava masennusta tai uniongelmia, jotta työkyvytön ihminen voi saada aikaa tarvitsemaansa toipumiseen. Näin työympäristön ongelmat nähdään yksilön sairauksina, vaikka työympäristö onkin oikeasti se, joka tarvitsee hoitoa. Sairasloman aikana tapahtunut toipuminen ei jää pysyväksi, jos ihminen palaa ongelmat aiheuttaneeseen työpaikkaan, jossa ei ole tapahtunut muutoksia.
Mielenterveyden ongelmat myös leimaavat, eikä moni uskalla pyytää apua vaivoihinsa hulluksi leimaantumisen pelossa. Entä omalla kohdallasi? Myöntää ettei jaksanut, vaikka kuinka olisi pinnistellyt? Vai tuntuisiko järkevämmältä ottaa esiin, että työyhteisö on väärällä polulla ja tarvitsee apua? Ongelmat kasautuvat pitkittyessään ja usein vasta työsuorituksen heikentyminen saa työnjohdon puuttumaan asiaan.
Tilanne on ristiriidassa työsuojelun peruslähtökohdan kanssa. On työnantajan ja hänen edustajinaan työpaikalla toimivien työnjohtajien vastuulla, että työtä tehdään turvallisesti ja terveellisesti, työntekijän työkykyä ylläpitäen. Miksi on niin, että työntekijän sairastuessa henkisesti työoloistaan, vastuuta työnantajalla ei olekaan? Työntekijällä taas ei ole oikeutta sairauslomaan, jos se ei oireile vakavana unettomuutena tai masennuksena.
Työelämän huonontuminen erityisesti tämän vuosikymmenen ajan ajaa jopa alle kolmekymppisiä pysyvälle eläkkeelle. Niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta tilanne on sietämätön. Hinta tästä työelämän heikkenemisestä kaatuu nykyisin pitkälti yhteiskunnan harteille. Työuupumusta ei voi hoitaa pelkästään yksilöä hoitamalla.