Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Ilmaista lounasta ei ole.

Tuttuja sanontoja, joiden tarkoitus lienee kuvata sitä, että kaikkien on tehtävä osansa. Pelin on oltava reilua.

Kuinka suuri osa nykyajan työttömyydestä on työttömän epäreiluutta? Sitä, ettei nyt laiskuuttaan viitsi? Ovatko sosiaalietuudet aivan liian hyvät?

Sosiaaliturvan saajien ja myöntäjien mielestä suurimmat ongelmat ovat tukien liian pieni taso ja se, etteivät niihin oikeutetut tiedä niistä tai osaa hakea niitä, eivät suinkaan väärinkäytökset.

Silti merkittävä osa ihmisistä uskoo väärinkäytön olevan laajaa. Tuore osallistavaa sosiaaliturvaa pohtineen työryhmän raportti katsoo, ettei tukien laskeminen kannusta työnhakuun. Sen sijaan työttömiä pitäisi kuulemma kuunnella. Kukapa olisi tullut moista ajatelleeksi? Vanhemman STAKESin tutkimuksen mukaan taas tukien määrään suhteutettuna väärinkäytökset ovat olleet alle prosentin luokkaa.

Tukiviidakkoon eksyttäminen hukkaa aikaa, turhauttaa ja nöyryyttää suotta ihmisiä, joiden pitäisi syödä, maksaa vuokra ja jatkaa elämässään eteenpäin. Mahdollinen ratkaisu on perustulo, kuukausittain ilman kysymyksiä maksettava kansalaispalkka, joka takaa kaikille yhteisesti sovitun vähimmäistoimeentulon.

Entäs se ilmainen lounas?

Paul Lafargue kammoksui jo 1800-luvun teollistuvassa ilmapiirissä ”kapitalistien työpajojen myrkytettyä ilmapiiriä” ja ihmetteli, miksi työväki ihailee työtä itseisarvona toimeentulon, levon ja vapauden sijasta.

Aristoteleen uni on nyt muuttunut todellisuudeksi. Koneemme suorittavat höyryä puhkuen, teräksisin, väsymättömin jäsenin, ihmeellisellä, ehtymättömällä luomisvoimalla, oppivaisina ja aivan itsestään pyhää työtään, ja kuitenkin on kapitalismin suurten filosofien järki palkkajärjestelmän, kaikista pahimman orjuusmuodon ennakkoluulojen vallassa. He eivät vieläkään ymmärrä, että kone on ihmiskunnan vapahtaja, jumala, joka lunastaa ihmisen palkkatyön ”likaisista taiteista”, jumala, joka hankkii hänelle lepoa ja vapautta.

P. Lafargue – Oikeus laiskuuteen (1883)

Tämä siis aikakautena, jolloin vielä Suomessakin nähtiin suuret nälkävuodet. Tuskin ilmaisia lounaita. Kuinka nykyään? Elämme groteskissa tilanteessa, jossa osa työtätekevistä jatkaa kokopäivätyössä, vaikka terveys ja järki menisi, ja osa ei saa edes osa-aikatyötä, vaan saa tyytyä kortistoon ja rapautuvaan itsetuntoon. Teknologian raskaalta ja ankealta työltä vapauttavaa vaikutusta on ihannoitu kautta aikain, ja nyt, 3D-tulostuksen, kantasolutekniikan ja itseajavien autojen kultakautena, mitä tapahtuu?

Työviikkoa ehdotetaan pidennettäväksi, työttömille ja opiskelijoille tarjotaan lisää keppiä ja kannusta. Samalla täystyöllisyys tavoitteena ylipäätään on vähin äänin siivottu pois laista. Lisäksi, Etlan selvityksen mukaan kolmannes nykyisistä suomalaisista työpaikoista voi kadota automatisaation myötä. Työttömyyden ja BKT:n suhdetta kuvaava Okunin laki sanoo, että kolmen prosentin nousu BKT:ssä merkitsee tuottavuuden parantumisen vuoksi vain noin yhden prosentin laskua työttömyydessä.

Teknologisen tuotantovoiman kasvaessa kokopäivätyön keksiminen kaikille tulee entistä hankalammaksi. Kenties meidän pitäisikin tavoitella osa-aikatyötä kaikille? Emmehän me oikeastaan tarvitse lisää työtä, vaan arvoa.

Perustulo on paitsi ratkaisu sosiaaliturvan monimutkaiseen byrokratiaan, se on myös keino jakaa automaation ja vuosisataisten teknologisten edistysaskeleiden tuomaa yhteistä vaurautta ja työtä kaikille. Siihen meillä täytyy olla varaa.

Konkreettisia lounaitakin meillä on jo tarpeeksi, niiden jakautuminen vain on liian epätasaista.

Helsingin Sanomat kertoi taannoin kauppatieteitä opiskelleestä Tomi Astikaisesta, joka kiersi ympäri maailmaa ja eli käytännössä ilman rahaa. Selvästikin resursseja, kuten ruokaa, lämpöä ja yösijoja riittää jakoon ja haaskuuseenkin asti.

Ja reiluutta myös.