Kävin ensi kertaa Lontoossa Thatcherin hallinnon synkkinä vuosina, elokuussa 1986. Charing Cross Roadin yhdestä hyvästä kirjakaupasta löysin rintamerkin, jonka viesti oli selkeä “EAT THE RICH”. Olen sen jälkeen pitänyt tätä merkkiä aina sopivissa tilaisuuksissa.
Rintamerkki on tullut mieleen, kun julkisuudessa on keskusteltu Björn Wahlroosin uudesta kirjasta “Markkinat ja demokratia”. En käy arvioimaan kyseistä kirjaa lukematta enkä aio sitä ostaa, koska silloin joutuisin maksamaan kirjanhinnassa palkkiota Nallelle. Saatan kuitenkin lainata kirjan maailman parhaasta julkisesta kirjastolaitoksesta, jonka demokraattinen hyvinvointivaltiomme on saanut aikaan.
Yhteiskuntapolitiikan painopiste siirtyi jo 1990-luvun laman jälkeen köyhyyden poistamiseen tai edes lieventämiseen. Pitäisikö siis rikkaista lainkaan välittää, jos kaikkein heikoimmassa asemassa olevien olot sentään edes jotenkin kehittyvät?
Siteeraan tähän Vasemmistoliiton puolueohjelmaa 2007: ” Vasemmistoliitto edistää kohtuusperiaatetta, jonka mukaan jokaisella on oltava aineellista hyvää riittävästi, mutta kenellekään sitä ei kuulu ylettömästi.” Toisin sanoen: ei vain köyhyys ole ongelma, vaan myös rikkaiden yletön rikkaus. Siksi vasemmisto on esimerkiksi ajanut muutosta veropolitiikkaan ja pieni käänne kohti progression lisäämistä onkin aikaan saatu.
Tässä maailmassa “jaloillaan äänestävät” juuri pääomat ja pääoman omistajat. Ranskan vasemmiston vaalivoittoa yritettiin torjua kertomalla, että jos niin tapahtuu, rikkaat muuttavat pois maasta. Vasemmiston tehtävä on edistää sellaista maailmaa, jossa rikkaille ei ole veroparatiiseja, jonne muuttaa.