Tänään on kulunut tasan 100 vuotta kahdesta järisyttävästä tapahtumasta: 15.4.1912 syntyi Kim il Sung ja Titanic upposi törmättyään jäävuoreen Atlantilla.

Titanic oli uuden uljaan maailman symboli ja lukuisine matkustajaluokkineen myös luokkayhteiskunta pienoiskoossa. Ihmisoikeusjuristi Matti Wuori (1945-2005) julkaisi vuonna  1993 kirjan “Titanicin kansituolit” (yhdessä Markku Saksan kanssa). Kirjan sanoma oli, että oman edun tavoittelu ja kiipeily parhaille paikoille ei paljoa lämmitä, jos koko talous- ja yhteiskuntajärjestelmä on törmäyskurssilla.  Sanoma on edelleen ajankohtainen, kun katsoo miten finanssimarkkinakapitalismi toimii ja miten ympäristöongelmiin tarttumista lykätään ja lykätään.

Titanicia en ole nähnyt. Matti Wuoren kanssa oli sentään tilaisuus joskus istua samassa pöydässä. Olen myös käynyt Pohjois-Irlannissa Belfastin telakalla, jossa Titanic rakennettiin. Ajan kulun armollisuus on siinä, että nykyään Titanicin rakennuspaikkaa voidaan jo ylpeästi esitellä turistikohteena.

Toisen päivänsankarin (?) Kim il Sungin olen sentään nähnyt, tosin vain hyvin etäältä. Pohjois-Korean Pjongjangissa järjestettiin heinäkuussa 1989 maailman nuorison ja ylioppilaiden 13. maailmanfestivaalit.  Valtavalla May Day stadionilla, jolla oli 150 000 kuulijaa, Kim kehotti maailman nuorisoa ja ylioppilaita olemaan tulevaisuuden pioneereita, rakentajia. Meitä suomalaisia oli paikalla noin 150.

Muistan, että kaikkialla oli mitä suureellisimpia uusia rakennuksia ja notkuvia ruokapöytiä. Muistan kuinka yksi neuvostoliittoliittolainen hämmästeli tällaista megalomaanista stalinismin ulkomuseota. Elettiin ihmiskunnan suuren mullistuksen vuotta.  Festivaaleilla Itä-Saksan nuorisojärjestön edustajat vakuuttivat, että kansa tukee maansa hallintoa, koska toukokuussa 1989 virallinen vaaliliitto oli saanut lähes 100% äänistä. Samaan aikaan tuhannet Trabantit olivat jo surraamassa kohti Unkaria ja siellä auennutta repeämää rautaesiripussa. Kiinassa oli murskattu Taivaallisen rauhan aukion opiskelijamielenosoittajat vain muutama viikko aikaisemmin. 

Pohjois-Korea on kaiketi kaikkein kummallisen perversio – lyhytaikaisen Pol Potin Kamputsean rinnalla – niistä yhteiskunnallisista mullistuksista, joilla pääomavaltaista yhteiskuntaa on haluttu korvata maallisella paratiisilla. Pohjois-Koreassa maan johto paljastuikin lähes jumalaista alkuperää  olevaksi ja heille on siksi  taattu taivaallinen hyvinvointi.

Titanicin ja Kim il Sungin perinnöllä ei nyt liene mitään muuta yhteistä kuin sadan vuoden historia. Molemmista voimme kuitenkin oppia jotakin, kun toimimme ekokatastrofin välttämiseksi ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamiseksi.