Lokakuun neljäntenä päivänä vuonna 2016 Brysselissä alkoi konferenssi, jonka asialistalla oli ainoastaan Afganistan, sen tulevien vuosien tukimiljardit ja maan pakolaistilanne. Samaan aikaan – ja tarkkaan ajoittaen – käytiin toiset neuvottelut, joiden agenda ei ollut yhtä vilpitön.

Vuodesta 2015 alkaen vuoteen 2016 Eurooppaan oli saapunut 213 000 afgaania, mikä nosti heidät ohi irakilaisten toiseksi suurimmaksi turvapaikanhakijoiden ryhmäksi Euroopassa. EU oli jo pitkään koettanut neuvotella palautussopimusta Afganistanin kanssa ja nyt sopimus oli tarkoitus vihdoin allekirjoittaa.

Neuvotteluista maaliskuussa vuodettu muistio paljastaa, että maan heikkenevästä turvallisuustilanteesta huolimatta EU:n tukieurojen ehtona oli palautussopimus: joko vähintään 80 000 ihmistä palaa tai apua leikataan.

Lokakuun viides päivä jäsenmaat – Suomi mukaan lukien – allekirjoittivat sopimuksen Afganistanin kanssa. Samaan aikaan palautussopimuksen kanssa sovittiin avustusohjelmasta, joka takaa Afganistanille 1,4 miljardin euron rahoituksen vuosille 2014-2020. Palautussopimuksen allekirjoitti Suomen puolesta sisäministeri Paula Risikko. Risikko kertoi Ylelle neuvottelujen jälkeen, että: ”Mistään rahasta ei ole puhuttu.”

Afganistan allekirjoitti sopimuksen, koska se ei voinut muutakaan. Maan bruttokansantuotteesta 40 prosenttia muodostuu ulkomaisesta avusta, sen turvallisuustilanne on heikentynyt tasaisesti vuodesta 2015 ja kesäkuuhun 2017 mennessä YK tilastoi 5243 uhria. Pelkästään vuonna 2016 yli 623 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa ja toukokuuhun 2017 mennessä luku oli jo 450 000. Jopa EU:n oma vuodettu asiakirja neuvotteluista toteaa, että: ”Jäsenvaltiot ovat tietoisia turvallisuustilanteen heikentymisestä ja uhista, joihin ihmiset altistuvat. Tästä huolimatta yli 80 000 henkilöä saattaa mahdollisesti joutua palaamaan lähitulevaisuudessa.”

Euroopan komissio tunnustaa avoimesti, että Afganistanin turvallisuustilanne on heikentynyt kansainvälisten joukkojen osittain vetäydyttyä maasta vuonna 2014. YK:n turvallisuusneuvosto arvioi kesäkuussa, että konflikti on saavuttanut uuden vaiheen ja väkivalta on levinnyt myös urbaaneille alueille. Hinnan väkivaltaisuuksista maksaa siviiliväestö: YK raportoi vastikään, että siviiliuhrien määrä Afganistanissa on korkeimmillaan koko 16-vuotisen sodan aikana. Amnestyn mukaan siviiliuhrien määrä osoittaa, ettei maahan ole turvallista palata.

Suomen hallituksen mukaan Afganistan on kuitenkin osin turvallinen maa. Suomessa arvion maakohtaisesta turvallisuustilanteesta tekee Maahanmuuttoviraston alainen maatietopalvelu. Se tuottaa raportit, joiden pohjalta päätetään, onko esimerkiksi Afganistanin turvallisuustilanne sellainen, että palautussopimusta voidaan soveltaa ja toimittaa taustatiedot turvapaikkapäätöksiä varten.

Maatietoa on kritisoitu sen riippumattomuudesta maahanmuuttoviraston alaisuudessa, sen tietojen ajantasaisuudesta ja paikkaansapitävyydestä. Maatiedon Afganistan-raporttia lukiessa herääkin väistämättä kysymys, miksi maatiedon mukaan: ”Afganistanin yleisessä tilanteessa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia keväästä 2016. Maan turvallisuustilanne vaihtelee voimakkaasti alueittain ja jopa vuodenajoittain”, vaikka YK:n ja EU:n mukaan turvallisuustilanne heikkenee koko ajan ja siviiliuhrien määrä on korkein sitten konfliktin alun?

EU:n ja Afganistanin välinen sopimus ei ole yksittäistapaus vaan on osa laajempaa EU-strategiaa. Strategia on yksinkertainen: ostetaan puskurivyöhyke, jonka läpi mahdollisimman harva pääsee. Hankalat ihmisoikeuskysymykset ulkoistetaan maille, jotka eivät ihmisoikeuksia kunnioita. Muuri, jota ei voida omille rajoille rakentaa, rakennutetaan kolmannen maan rajalle ja kaikki naamioidaan jonkinlaiseksi kehitysavuksi.

Ehkä kuuluisin sopimuksesta on solmittu Turkin kanssa: EU maksoi kuusi miljardia pitääkseen hädänalaiset loitolla rajoistaan. Vastaavia neuvotteluja on käyty mm. sellaisten ihmisoikeusvaltioiden kanssa kuten Nigeria ja Libya. The Guardianin mukaan jopa Sudanin kanssa olisi neuvoteltu.

Seuraavaksi vuorossa on Irak. Sisäministeri Risikon mukaan: ”Tavoite on, että jos Suomi antaa apua, niin sinne saataisiin palautussopimus.” Kyse ei ole taaskaan rahasta, eikä Suomi voi ostaa pakolaissopimusta. Neuvottelut Afganistanin kanssa kuitenkin osoittavat, ettei avun sitominen palautuksiin ole aikaisemminkaan ollut ongelma.

On kestämätöntä perustella pakkopalautuksia konfliktialueille vedoten kiristäen neuvoteltuihin sopimuksiin tai omien virkamiesten raportteihin. Pääministeri Juha Sipilä itse totesi, että lasten tai raskaana olevien naisten palauttaminen Afganistaniin sotii hänen oikeustajuaan vastaan. Virkamiesten selän taakse piiloutumisen sijaan pääministeri voisikin käyttää poliittista valtaansa ja tarkistaa maakohtaiset linjaukset sekä varmistaa turvapaikkaprosessien oikeellisuus.

Afganistan ei ole turvallinen maa, eikä sinne pitäisi palauttaa yhtään ketään – saati nyt sitten vauvoja, jotka kuuluvat vainottuun etniseen ryhmään. Toivoisinkin, ettemme keskustelisi maan turvallisuustilanteen heiketessä siitä, miten saisimme takaisin mahdollisimman nopeasti ihmisiä vaan siitä, miten niitä ihmisiä saadaan sinne mahdollisimman vähän.