Espoon Leppävaara oli minulle tuttu 80-luvulla lapsena tehdyistä ostosmatkoista Maxi-marketiin, joka silloisissa mittakaavoissa oli kauppana omaa luokkaansa. Muistan vieläkin missä oli vinyylilevyjen hyllyt ja missä urheiluosasto. Noista matkoista jäi hyvä ja positiivinen muisto, mikä oli tunnemerkitys koko Leppävaarasta, ei siis vain kyseistä kaupasta.
Vuosituhannen vaihteessa muutin Leppävaaraan. Alkuhuuman jälkeen Leppävaaran kasvot alkoivat näyttämään laajemmin todellisuuttaan ja pikkuhiljaa huomasin, etten tuntenut kuuluvani tänne. Raitilla istuvat syrjäytyneet miehet ja naiset tappelemassa, sekä kylmän kolkko aseman seutu alkoivat muodostamaan kotiseudustani uutta kuvaa. Kaikki ei näytäkään enää niin ruusuiselta.
Espoon kaupunginmuseon Särkynyt elämä -näyttely
Olen tottunut kävelemään paljon, ja pikkulapsen uteliaisuuteni ei ole vielä aikuisenakaan kadonnut. Tutustuin lähimetsiin, kävelyreitteihin, sekä mukaviin retkipaikkoihin. Pitkät kävelyretkeni saivat minut kiinnostumaan alueen historiasta. Paikallinen Leppävaara-seura on aktiivinen toimija, ja se on ollut mukana monessa paikallishistorian julkaisussa. Julkaisuissa näin sata vuotta vanhoja kuvia paikoista, missä nykyään kerrostalon siluetti viiltää taivasta. Pääsin myös tutustumaan paikallisten ihmisten asuin- ja elinoloihin, minkä seurauksena Leppävaara alkoi saamaan aivan uudet kasvot.
Sulo Palmu
Vuoden 1918 tapahtumat koskettavat myös leppävaaralaisia, koska täällä käytiin saksalaisten ja punaisten lyhyt, mutta verinen yhteenotto. Tutustuin Espoon kaupunginmuseossa Särkynyt elämä -näyttelyyn missä sisällissodan aikaiset, tavallisten ihmisten kohtalot, olivat värisyttävää luettavaa. Lukiessani Sulo ja Vilho Palmun kohtalosta, en voinut pysäyttää päälleni vyöryvää liikuttunutta tunnetilaa. 14-vuotias Sulo haki työväentalolta kiväärin ja juoksi isän perään asemiin saksalaisia odottamaan. Isä ja poika löytyivät myöhemmin päähän ammuttuina juoksuhaudasta, minkä seurauksena perheen äiti Ida Maria joutui syrjityksi, alkoholisoitui ja menetti otteensa elämään.
Raitilla kävellessäni näen mielessäni teini-ikäisen Sulon käyskentelemässä, ja mietin millainen hänen elämänsä olisi ollut ilman vuoden 1918 tapahtumia. Hänen äitinsä kohtalo on karmaiseva, ja näen nykyäänkin syrjäytyneisyyden yhteiskunnan ilmiönä, missä omilla valinnoilla ei välttämättä ole mahdollista muuttaa elämänsuuntaa. Vaikka olemme harpanneet yhteiskuntana suuren askeleen sadassa vuodessa, ovat tuloerot, osattomuus ja tyytymättömyys edelleen keskuudessamme. Toki syyt niihin ovat erilaiset. Vuonna 1918 punaisia ja heidän perheenjäseniään voitiin tuomita menettämään kansalaisluottamus tietyksi ajaksi, mutta nykyisin kovin monet ovat menettäneet yhteiskuntaluottamuksen, joka ilmenee välinpitämättömyydellä itseä ja muita kohtaan.
Kunnioitan kotiseutuni ihmisiä, polkuja, kiviä ja puita. Seutu on nähnyt niin paljon suomalaista historiaa, että tuntuu arvokkaalta asua täällä ja olla osana sitä. Tutustu siis myös sinä asuinpaikkasi historiaan. Kiinnityt siihen uudella tavalla ja irrallisuuden tunne katoaa. Kotiseutu saa merkityksen ja se alkaa elämään. Ja vielä lisäksi, uskon historian tuntemuksen muodostavan kollektiivista kyläyhteisöhenkeä, missä kukaan ei jää ulkopuolelle.