Maapallon suuret luonnonjärjestelmät olivat vakaassa tilassa 11 700 vuotta geologisella aikakaudella, jota kutsutaan holoseeniksi. Tuo nykyaikaa edeltävä jakso oli ilmastollisesti hyvin suotuisa ihmiselle ja ihmiskunnalle kehittää talouttaan ja hyvinvointiaan. 1950-luvulta käynnistyi ihmisen talouden ja luonnonvalloituksen suuri kiihdytys, Great Acceleration, ja siirryimme uudelle aikakaudelle: antroposeeniin. Jo 1960- ja 70-luvuilla tutkijat osoittivat, että ihmisen luontosuhde on muuttunut radikaalisti. Nyt tiedeyhteisö on yksimielinen, että ilmastojärjestelmässä, merten tilassa, ihmisten maankäytössä ja luonnon monimuotoisuudessa on tapahtunut niin suuria muutoksia, että lähestymme taloutemme planetaarisia turvarajoja.
Globaalia muutosta pyrkii mallintamaan useiden tieteenalojen uudenlainen yhteistiede: Earth System Science. Ilmastonmuutos on saanut ylivertaisen huomion maapallojärjestelmän kokonaismuutoksessa. Myös populäärissä ympäristökirjallisuudessa ilmastokriisi ja sen ratkaisuyritykset ovat tuottaneet suurimman sivumäärän. Ilmastonmuutos on perinteisille tieteenaloille hankala tutkimuskohde lukemattomien systeemisten yhteyksiensä vuoksi. Erityisongelman tuottaa välttämättömyys hillitä selvästi vaarallista ilmaston lämpenemistä ja kiire sopeutua jo käynnissä oleviin muutoksiin. Luontosuhteemme muuttuu vääjäämättä, ja meidän on muutettava sitä omakohtaisesti ja koko ihmisyhteisön mitassa. Lääketieteellisessä tutkimuksessa puhutaan ihmisen ja planeetan yhteisestä terveydestä (WHO: One Health) – planetaarisesta terveydestä.
Esiteollisella ajalla ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli tasolla 280 ppm (miljoonasosaa). Nyt olemme jo tasolla 417 ppm. Professori Johan Rockströmin johtama tutkijaryhmä on esittänyt, että alle 350 ppm CO2-pitoisuudella ilmastonmuutos pysyisi vielä turvallisella +10C tasolla. Pitoisuusvälillä 350–450 ppm olemme siirtyneet jo epävarmuusalueelle. Koemme jo lisääntyneitä sään ääri-ilmiöitä, vaarallisia myrskyjä ja tulvia, jäätiköiden sulamista, pitkiä kuivuusjaksoja ja ennakoimattomia sääilmiöitä (Suomen osalta ks. [3] Kotakorven valistunut arvio).
Miten uusi ilmastonmuutoskirjallisuus meitä opastaa? Vakuuttaako se meitä kestävyysmurroksen, kohtuutalouden, fossiilisista polttoaineista luopumisen, luonnonvarojen käytön absoluuttisen vähentämisen, kasvipainotteisen ruokavalion (planetaarinen lautasmalli) ja kestävän ruokajärjestelmän sekä läpäisevän kiertotalouden välttämättömyydestä?
Teollistuminen, kaupungistuminen ja fossiilisiin energialähteisiin perustuva kasvutalous on tuottanut ympäristöongelmia, joihin tiedeyhteisö on joutunut etsimään ratkaisuja uudelleen organisoitumalla. Tieteenalarajat on täytynyt ylittää, ja opetella yhteistyötä. Tiedeyhteisö on myös joutunut vastaamaan poliitikoille, mitä tiedämme ja millä varmuudella. Yhä useammin tiedeyhteisöltä myös kysytään neuvoa: mitä meidän tulisi tehdä nyt, ja toisaalta pidemmällä aikajänteellä? Tiedeyhteisöltä ei sen oman toimintalogiikan vuoksi saa kuitenkaan yhtä varmaa vastausta, vaan ehdollisia, vaihtoehtoisia skenaarioita ja neuvoja. Mutta tiedeyhteisöön on kehittynyt tutkijoiden verkostoja ja planetaariseen politiikkaan erikoistuneita laitoksia, jotka yhä enenevästi ottavat voimakkaasti kantaa yhteiseen tulevaisuuteemme. Ilmastonmuutos, sen hillintä ja siihen sopeutuminen on maailman pelastusehdotusten listalla ykkösenä.
Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteeri Petteri Taalas kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ilmatieteilijän silmin [7]. Kuten muutamissa muissakin tarkasteluni alla olevissa kirjoissa, on Taalaksen käsittelymetodina tarinallistaminen, millä pyritään vakuuttamaan keskeisten viestien painavuus. Taalas kertoo erittäin menestyksekkään uransa vaiheet WMO:n pääsihteeriksi, missä asemassa hänellä on pääsy kaikkeen oleelliseen ilmastonmuutostietoon. Erityisen tärkeää on yhteys WMO:n yhteydessä toimivan hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) työskentelyyn. Taalaksella on nykyisen asemansa myötä paljon tiedollista pääomaa, minkä vuoksi hänen kannanottonsa ovat ilmastopolitiikan linjakeskustelun kannalta merkittäviä. Taalas on innovatiivinen, aloitteellinen ja määrätietoinen tutkimuksen infran ja palvelukyvyn organisaattori. Taalaksen kirjassa ei ole kirjallisuusluetteloa, eikä muutoinkaan tieteellisesti argumentoitua keskustelua muiden tieteenalojen tai uusien, systeemistä lähestymistapaa edustavien kestävyystieteiden tai maapallojärjestelmätieteiden (Earth System Sciences) kanssa. Taalas tukeutuu vahvasti malliorientoituneen ilmatieteen todistusvoimaan. Hän heittää – tosin hieman peitellysti – epäilyksen varjon ruotsalaisen professori Johan Rockströmin johtaman (mukaan lukien Greta Thunberg) tutkimuslinjan (Potsdam Institute for Climate Impact Research ja Stockholm Resilience Centre) ylle. Samanlaisen eriseuraisen lausuman hän antaa Suomen kansallisesta ilmastopaneelista, jonka hän jätti puuhastelemaan omiaan. Taalas pitää toki ilmastonmuutosta erittäin vakavana uhkana, johon onneksi löytyy teknologisia ratkaisuja, kunhan poliitikot osaavat priorisoida fossiilispohjaisen energiajärjestelmän muutoksen oikein. Taalas kritisoi ilmastokeskustelun takertumista lentoliikenteen päästöihin, jotka ovat vain 2 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä.
Kasvihuonekaasupäästöjen lähteiden luokittelu on oma taiteenlajinsa. Bill Gates [1, 75], joka tukeutuu suureen joukkoon omia asiantuntijoitaan, ryhmittelee päästölähteet seuraaviin luokkiin, joiden pitäisi päätyä lopulta nollaan:
Tavaroiden valmistus (sementti, teräs, muovi) 31 %
Verkkovirta (sähkö) 27 %
Viljely ja kasvatus (kasvit, eläimet) 19 %
Liikkuminen (lentokoneet, rekat, rahtilaivat) 16 %
Lämmitys ja ilmastointi (sis. jäähdytyksen) 7 %
Päästölähteiden luokittelulla ja ryhmittelyllä on erittäin suuri merkitys harjoitettavan politiikan, tarvittavien strategisten investointien ja teknologiavalintojen kannalta. Lentoliikenne on osa laajempaa liikennemuotojen järjestelmää, ja edelleen osa tavaratalouden globaalia organisointia.
Myös Gates kertoo tarinansa – menestystarinansa – ja kuinka hän säätiönsä (vaimonsa – pian ex- – kanssa) kautta on ryhtynyt pelastamaan maailmaa ilmastokriisiltä. Samalla hän on päättänyt varmistaa viimeisen päälle, mihin rahojaan investoida tehokkaimmin edistääkseen tätä pelastusprojektia. Hänellä on laaja asiantuntijajoukko, joka on selvittänyt, millä teknologioilla kussakin em. luokassa kannattaa edetä. Hänellä itsellään on muun muassa pienydinvoimaloita kehittävä, ja aikanaan valmistava yritys. Joitakin satoja miljoonia on mennyt vääriin startuppeihin, mutta Gates pitää sitä normaalina, kun aidosti uutta etsitään. Hyvin vakuuttava tarina, jossa kaikki (ehkä!) faktat ja päätelmät on kerrottu lähteineen. Maailmanpalastustarinaa hän ei vielä kerro, mutta antaa uuteen vihreään teknologiaan investoiville selkeän viestin.
Kolmas tarinankertoja on Risto Isomäki [2], jonka pääteoksena tätä ruokajärjestelmää, ilmastonmuutosta ja pandemioiden synty- ja leviämislogiikkaa käsittelevää kirjaa pidän. Isomäki on tietokirjailija sanan hyvässä merkityksessä. Hän on sinnikäs etsijä, kokeilija, asioiden riippuvuussuhteiden näkijä – ja nöyrä omaan erehtyväisyyteensä nähden. Hän siis ennakoi ja esittää perusteltuja, intuitiivisia arvauksia asioiden kehityspoluista. Tällä kertaa hän yhdistää löytöihinsä henkilöhistoriaansa, kuten toimimistaan isänsä tutkimusapulaisena. Isä oli epidemiologi. Ilmastonmuutos ei ole vain erillinen ilmiö, vaan se on sisäisen vaikuttamisen yhteydessä kaikkiin systeemisiin muutosprosesseihin maapallolla. Isomäki pyrkii osoittamaan juuri tämän, ja erityisesti ihmisen taloudenpidon väärän suuntautumisen vaikutuksen muutoksissa. Kuten toinen kirja tässä tarkastelussa, Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto, Isomäki pitää nykyistä globaalia lihaan perustuvaa teollista ruokajärjestelmää keskeisenä ilmastonmuutoksen ajurina. Kun puhumme ruokajärjestelmästä, meidän on aloitettava maaperän ja sen ekologian perusteellisesta muuttamisesta aina supermarkettiemme kylmälaitteiden energiankulutukseen ja ruokavalioomme. Isomäki selvittää erityisesti maatalousmaan, laidunten, niittyjen ja peltojen hiilivarastojen kohtaloa. Kyse on valtavasta määrästä hiiltä. Eläintuotanto nielee valtaosan maailman 500 miljardin euron suuruisista maataloustuista. Veronmaksajat rahoittavat ilmastonmuutosta ja hidastavat välttämätöntä ruokavallankumousta. Taalaskin mainitsee eläintuotannon olevan iso ongelma, mutta hän ei kytke sitä Isomäen tavoin ilmastonmuutokseen ja muihin kestävyysongelmiin, saati ilmastokriisin ratkaisuun.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO julkaisi vuonna 2013 raportin, jossa todettiin, että karjankasvatussektorilla on tärkeä rooli ilmastonmuutoksessa. Raportti esitti, että sektorin vuotuiset päästöt ovat 7,1 gigatonnia hiilidioksidiekvivalentteina, mikä vastaa 14,5 prosenttia ihmisperäisistä kasvihuonekaasupäästöistä. [6, 254] Vuonna 2014 YK:n yleiskokouksen raportissa pidettiin kuitenkin toisen, laajan tiedemiesryhmän vertaisarvioidun tutkimuksen (Worldwatch Instituutti) esittämää lukua 51 % osuvampana.
Jonathan Safran Foer kysyi toiselta Woldwatch-Instituutin tutkimuksen pääkirjoittajalta, Jeff Anhangilta, mitä tämä katsoi tarpeelliseksi, jotta Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin päästäisiin. Anhang totesi, ettei uusiutuvan energian infrastruktuurin rakentaminen yksinään millään pystyisi ratkaisemaan ilmastokriisiä. Se maksaisi kansainvälisen energiajärjestön (IEA) mukaan vähintään 53 biljoonaa dollaria, ja sen rakentaminen kestäisi vähintään kaksikymmentä vuotta, mikä on liian kauan. Sen sijaan eläinperäisten tuotteiden korvaaminen vaihtoehtoisilla tuotteilla tarjoaa ainutlaatuisen, kahtalaisen hyödyn: kasvihuonekaasut vähenevät nopeasti, ja maata vapautuu uusille puille, jotka pian sitovat ilmakehän liikahiiltä. Eläintuotteiden korvaaminen vaihtoehtoisilla, kasvipohjaisilla tuotteilla vaikuttaa siten ainoalta käytännölliseltä tavalta pysäyttää ilmastonmuutos ennen kuin on liian myöhäistä. [6, 255]
Jonathan Safran Foer osoittaa – ja häntä tukee Isomäen arvio – että ruokajärjestelmän systeeminen muutos kasvipohjaiseksi, ja ruokavaliomme yhtäaikainen muutos, on avain maapallon pelastamiseen. Energiajärjestelmän ja koko sen infrastruktuurin muutos vähähiiliseksi on tietenkin välttämätöntä. Gatesiakin on syytä kuunnella.
Viime vuosina eri tieteenalat ovat tarkistaneet tutkimuskohteidensa rajausten ja metodiensa soveltuvuutta antroposeenin (tai kapitaloseenin) ilmiöiden selittämiseen. Poikkeuksellisen hienon uudelleenarvioinnin tekevät suomalaiset filosofit Simo Kyllösen ja Markku Oksasen [5] toimittamassa kokoomateoksessa. Filosofiahan pyrkii muodostamaan yleisemmän tason tulkintoja erityistieteiden löydösten pohjalta. Filosofit pohtivat muun muassa ihmisen vastuuta ylisukupolvisella aikajänteellä ja planetaarisessa mittakaavassa. Kansainvälinen keskustelu post-humanismista vs. humanismista saa osansa kirjan vuoropuheluissa (Sami Pihlström ja Katja Tiisala). Säde Hormion artikkeli yksilön vastuusta yhteisön jäsenenä puhuttelee niitä, jotka vähättelevät omaa rooliaan maapallon pelastamisessa. Katja Tiisalan hieno artikkeli tuntoisia eläimiä kunnioittavasta ilmastoetiikasta auttaa ymmärtämään, kuinka meidän tulisi suhtautua kanssaeläimiimme. Ilmastoetiikka ja reilu vastuunjako sukupolvien välillä (Simo Kyllösen artikkeli) sopisi luettavaksi kaikille, jotka pohtivat nykyisen hektisen elämänmenon ja luonnonprosessien perushitauden ilmeisen ongelmallista suhdetta. Todella hieno ja sivistävä artikkelikokoelma!
Ulkoasultaan vähäinen, mutta sisällöltään painava puheenvuoro tieteen roolista maailman pelastamisessa on Tiedekulmapokkari 3. [4]. Gaudeamuksen (nimettömän) työryhmän toimittama artikkelikokoelma koostuu suomalaisten huippututkijoiden katsauksista oman tieteenalansa näkemyksiin ympäristönmuutoksista ja mahdollisuuksista kestävyysmurroksiin. Maija Heikkilän artikkeli maapallon ympäristökriisien pitkään historiaan kehystää erinomaisesti muita kokoelman katsauksia. Akateemikko Markku Kulmala toteaa tärkeän, ilmakehää, ilmastonmuutosta ja ilmanlaatua käsittelevän artikkelinsa lopuksi, kuinka tarvitsemme kaikkia tieteenaloja, poliittista päätöksentekoa, kansalaisjärjestöjä ja yrityksiä globaalien kriisien ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen. Maapallo pelastuu, kun vähennämme kulutusta, teemme kestävyysmuutoksia tuotantoprosesseihin, huolehdimme hiilinieluista, biodiversiteetistä, ruuan ja veden riittävyydestä sekä ihmisten ja luonnon hyvinvoinnista.
Kokoelman epilogissa professori Janne I. Hukkinen esittää vakavan huolen, että olemme siirtymässä kroonisten, hiipivien kriisien aikakauteen. ”Hiipivien kriisien haaste kiteytyy seuraavaan kysymykseen: Kuinka voimme etukäteen varautua kriiseille altistaviin kauaskantoisiin kehityspolkuihin, joihin kiireessä tehdyt päätökset yhteiskunnan nyt lukitsevat?” Olemme saaneet esimakua lähitulevaisuuden uudesta normaalista pandemioiden, rajuilmojen, pitkäkestoisten tulvien ja helteiden sekä muiden ympäristöperäisten kriisien muodossa. Hukkinen muistuttaa, kuinka ennen niin vakaasti toimineet ekosysteemipalvelut (luonnon ihmiselle tarjoamat hyödyt), kuten ruoantuotannon kannalta välttämättömät sadanta, pölytys ja maaperän ravinnetasapaino, ovat muuttuneet yhä vaikeammin ennakoitaviksi. Ihmisen luontosuhteen hallinnan vaatimustaso kasvaa. Lähitulevaisuudessa edellä mainituista ekosysteemipalveluista huolehtiminen rinnastuu sellaisiin kriittisiin infrastruktuureihin kuin vesi- ja energiahuolto.
Jos sinulla, hyvä lukija, ei ole aikaa perehtyä näihin kaikkiin arvokkaisiin puheenvuoroihin ja kirjoihin, suosittelen lukemaan ainakin viimeiseksi käsittelemäni Tiedekulmapokkarin. Valitettavasti meillä kaikilla on edessä mittava poisoppimisen, uudelleen oppimisen ja uuden oppimisen haaste. Ihmisen eloonjäämisopista (Pekka Kuusen postuumi kirja vuodelta 1991) on kirjoitettava valitettavasti uusia ja taas uusia laitoksia.
Sauli Rouhinen
Kirjoittaja on eläkepäiviään viettävä ympäristöneuvos, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Vasemmiston Ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.
Kirjat:
[1] Gates, Bill (2021), Kuinka välttää ilmastokatastrofi. Nykyiset ratkaisut ja läpimurrot, joita vielä tarvitsemme. Suom. Jouni Avelin. WSOY, Helsinki.
[2] Isomäki, Risto (2021), Ruoka, ilmasto ja terveys. Into.
[3] Kotakorpi, Kerttu (2021), Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen. Bazar.
[4] Kuinka maailma pelastetaan? Kohti kestävämpää tulevaisuutta. Tiedekulmapokkari 3. Gaudeamus 2021.
[5] Kyllönen, Simo & Oksanen, Markku (2020), Ilmastonmuutos ja filosofia. Gaudeamus.
[6] Foer, Jonathan Safran (2020), Me olemme ilmasto. Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? Suom. Ulla Lempinen. Atena.
[7] Taalas, Petteri (2021), Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin. Tammi.
Lisälukemista:
[8] Barnosky, Anthony & Elisabeth Hadly (2017), Loppupeli. Onko maapallo keikahduspisteessä? Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino.
[9] Pihkala, Panu (2017), Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja.
[10] Wallace-Wells, David (2019), Asumiskelvoton maapallo. Elämä lämpenemisen jälkeen. Suom. Tarja Kontro. Otava.