Sotien jälkeen alkoi Suomessa valtaisa jälleenrakennus. Tarvittiin teollisuutta ja vaurautta demokraattisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi. Myös metsien puita huojuttivat uudet tuulet: suurimpien puiden poimintahakkuut, eli harsintahakkuut, eivät olleet enää metsänhoidon tutkijoiden ja metsäpolitiikasta päättävien mieleen. Avo- ja siemenpuuhakkuut, metsänviljely ja alaharvennuksin kasvatettava uusi puusukupolvi tulivat vallitseviksi metsänhoitomenetelmiksi. Hieman myöhemmin myös voimakkaat maanmuokkaukset muuttivat metsäluontoa ”puupelloiksi”.

Tänään voimme tarkastella tuloksia. Suomen puuvaranto on kasvanut yli miljardilla kuutiometrillä ja metsien kasvu liki kaksinkertaistunut viimeisen puolen vuosisadan aikana. Metsäteollisuudelle on tarjolla puuta ja uusien tehtaiden perustamisesta käydään vilkasta keskustelua. Metsien hiilivarastot ja puuston hiilensidontakapasiteetti ovat aivan toista luokkaa kuin Valtakunnan metsien inventointien (VMI) alkuvuosina 1920-luvulla. Hyvä kasvu selittyy puuston nuorentumisella ja osittain myös ilmastonmuutoksella. Metsätalous ja sen kerrannaisvaikutukset ovat merkittävä työllistäjä kaikkialla Suomessa, erityisesti maan syrjäisissä kolkissa. ”Suomi elää metsästä”.

Vuosikymmeniä vallinnutta metsien hoidon ja käytön linjaa myös kritisoidaan hyvin voimakkaasti ja keskustelu on polarisoitunutta. Kritiikille on syynsä. Metsien monimuotoisuus on varsinkin maan eteläosissa vähentynyt voimakkaasti ja runsaat 800 metsien eliölajia on vaarassa hävitä metsien nuorentumisen, yksipuolistumisen, pirstoutumisen ja lahopuiden puutteen vuoksi. Intensiivinen puuntuoton maksimointiin tähtäävä metsätalous on myös heikentänyt metsien muun käytön, kuten matkailu- ja virkistyskäytön sekä poronhoidon mahdollisuuksia sekä heikentänyt vesistöjen tilaa merkittävästi.

Metsien käytön tavoitteet ovat monipuolistuneet ja tämä heijastuu myös metsälainsäädännössä ja yhteiskunnan maksamissa tuissa. Esimerkiksi Kestävän metsätalouden rahoitusjärjestelmän Kemera-tukea voi saada suojeltaessa metsälaissa lueteltuja monimuotoisuuden kannalta tärkeitä elinympäristöjä laajemmin kuin metsänhoito-ohjeistot edellyttävät. Uusi metsiin ja luontoon liittyvä lainsäädäntö mahdollistaa metsien suojelun ja peitteisten metsänhoitomenetelmien, kuten jatkuvan kasvatuksen, käytön metsänomistajien niin haluttaessa, tietyin reunaehdoin. Näen tämän kehityksen myönteisenä: nyt meillä on metsien käytössä ja hoidossa aikaisempaa laajempi ”työkalupakki” aina kulloistenkin tavoitteiden ja luonnonolojen mukaan.

Puuperustaisten tuotteiden kysyntä ja tarve eivät kuitenkaan mihinkään katoa. Tarvitsemme jatkossakin myös sellupohjaisia tuotteita ja sahatavaraa, varsinkin jos puurakentaminen lisääntyy. Sellupohjaisilla tuotteilla voidaan myös korvata monia öljystä valmistettuja muoveja ja tekstiilien raaka-aineita sekä ympäristön kannalta erittäin ongelmallista puuvillan tuotantoa. Monissa sellupohjaisissa tuotteissa hiili on pitkäaikaisesti sidottuna eikä palaa heti kiertoon. Sellun tarve ei maailmassa lainkaan vähene, ja jos sellua ei meillä tuoteta, sitä tuotetaan enemmän jossain muualla. Puun käyttö monipuolisesti mahdollisimman pitkälle jalostettuihin tuotteisiin on hyvää myös aluepoliittisesta näkökulmasta, koska se tarjoaa monipuolisesti työpaikkoja. Tietyt metsäteollisuuden sivuvirrat tuottavat järkevästi myös bioenergiaa, vaikka pitemmälle jalostettaviin tarkoituksiin sopivasta puusta ei bioenergiaa kannata tuottaa, ei ilmasto- eikä työllisyyssyistä.

Monipuoliset metsien hoidon menetelmät aikaansaavat toivottavasti monipuolisemman ja metsälajistoa paremmin säilyttävän metsänkuvan koko Suomeen. Olisi toivottavaa, että metsistä saatavien tuotteiden kirjo monipuolistuisi ja tuotteiden jalostusaste kohoaisi. Esimerkiksi pieniläpimittaisesta puusta valmistettavat liimapalkit, joiden avulla hiiltä voidaan rakennusteollisuudessa sitoa talojen rakenteisiin pitkiksi ajoiksi, ovat kannatettavia kehitysaskelia sekä kestävän kehityksen että aluepolitiikan näkökulmasta.

Metsien ”säilöminen” kansallispuistoihin ja muihin suojelualueisiin tuo myös syrjäseuduille työtä ja matkailutuloja, samalla kun se suojelee eliölajistoa. Vaikka jatkuvalla kasvatuksella on todettu myös puuntuotosta heikentäviä vaikutuksia, on sillä paikkansa, kun halutaan tuottaa järeää sahatavaraa sekä säilyttää peitteistä metsämaisemaa, biodiversiteettiä ja porolaitumia. Monien suometsien hoitoon jatkuva kasvatus sopii hyvin. Pitkälle jalostettu sahatavara on arvokas ja työllistävä metsien tuote. Pisimmälle jalostettuna ja ympäristöystävällisimpänä metsätuotteena voitaneen kuitenkin pitää vanhaa aihkipetäjää metsämaisemassa. Ilman, että se kaadetaan ja raahataan pois metsästä, siitä voidaan nauttia luonnossa virkistäydyttäessä tai osana työllistävää luontomatkailutuotetta.

Metsiin, metsien hoitoon, metsistä saataviin tuotteisiin ja erilaisiin metsiin perustuviin elinkeinoihin ja harrasteisiin liittyy monia erilaisia tavoitteita, kuten hiilen sidonta ja varastointi, biodiversiteetin suojelu ja lisääminen, työllisyyden ylläpito eri alueilla, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä öljyn, puuvillan ja betonin korvaaminen. Nämä tavoitteet ovat keskenään osittain ristiriitaisia, minkä vuoksi metsien hoidosta ja käytöstä ei voi ajatella ”joko tai”. Parasta olisi ajatella ”sekä että ja kaikkea siltä väliltä”. Vanhojen metsien osalta luonto kiittää, kun metsään ei kajota lainkaan.

Ville Hallikainen

Kirjoittaja on maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, dosentti ja Vasemmistoliiton ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.