Ihmiskunnan luontosuhteen kriisiytymisen kokonaiskuva on lähes käsittämättömän synkkä. Ilmaston kiihtyvä lämpeneminen ja kriittisten lämpökynnysten lähestyminen on johtanut ilmastohätätilaan. Ekologisen velkamme kestämätön kasvu on johtamassa miljoonan eliölajin lopulliseen sammumiseen ja kuudenteen sukupuuttoaaltoon. Köyhyydestä ja laajasta koulutusvajauksesta johtuva ja alueellisesti eriytynyt väestönkasvun kierre lisää luonnonvarojen ylikäyttöä. Kuilu maailman rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa. Riittäköön tämä alustukseksi. Tuore, kattava ja faktatarkastettu ongelmakuvaus löytyy esim. David Wallace-Wellsin (2019) kirjasta Asumiskelvoton maapallo. Elämä lämpenemisen jälkeen.
Liian isoja, toisiinsa kietoutuneita, kompleksisia, etäisiltä tuntuvia, mutta meitä kaikkia koskettavia viheliäisiä ongelmia, jotka meidän olisi ratkaistava – ja nopeasti.
Meidänkö suomalaisten? Viime vuosina on ihmiskunta- ja ympäristöpolitiikkaan juurtunut käsite antroposeeni, ihmisen aikakausi, joka tiivistää nykyongelmien johtuvan ihmisten vääristyneestä suhteesta luontoon ja muihin ihmisiin. Ainoastaan ihmiset ovat vastuussa siitä, miten luontosuhteemme ja vinoutuneet sosiaaliset suhteet korjataan. Sosiologi Jason W. Moore puhuu kapitaloseenista, vallitsevasta kapitalistisesta talousmallista, joka perustuu halpaan luontoon, alistettuun naissukupuoleen ja rodullistettujen (people of colour) ihmisten riistoon. Niin sanotun donitsitalousmallin kehittänyt Kate Raworth puhuu mantroposeenista, miesten valtaan perustuvasta väärästä luontosuhteesta.
Olemmeko me ”ihmiset yleensä” syyllisiä ja vastuullisia? Olemme oman aineellisen kulutuksen osalta vastuullistettuja, kyllä. Meidän suomalaisten suurta luonnonvarakäyttöä ja ilmastopäästöjä ei voi oikeuttaa toisten vielä suuremmilla synneillä. Ongelmat ovat kuitenkin rakenteellisia, järjestelmätasoisia ja institutionaalisia. Instituutioita eli yhteiskunnallisia pelisääntöjä, joita nyt tuemme, on muutettava.
Muutoksia pelisääntöihin on yritetty saada aikaan jo pitkään. Globaalin kestävän kehityksen politiikkaa, sen tavoitteita, sopimuksia ja toimintaohjelmia on laadittu YK:n Rion ympäristö ja kehitys -konferenssista 1992 lähtien. Rio-prosessi on ollut välillä suurissa vaikeuksissa. Nyt meillä on kansainvälisesti sitovat kestävän kehityksen 17 tavoitetta ja 168 alatavoitetta, joita seurataan indikaattoreilla ja pannaan toimeen kansallisilla Agenda 2030-toimintaohjelmilla. Suomi on ollut edelläkävijä, suorastaan mallimaa, mikä sekin on kuitenkin valitettavasti riittämätöntä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat julkaisseet Reilun (vihreän) siirtymän ohjelmat, jotka antavat osviittaa siitä, mitä politiikassa pitäisi tehdä. Vasemmistoliiton laaja ja konkreettinen ohjelma ehti ottaa kantaa koronapandemiaan, joka lamautti kuukausiksi globalisoituneen talouden kehityksen. Pysäytys pakottaa monenlaiseen uudelleenarviointiin ja varautumaan ilmastonmuutoksen mukanaan tuomiin riskeihin. Kestäville ruoka-, energia- ja liikennejärjestelmille, kestäville asumisratkaisuille ja luontoperustaisille kaupunkikehityshankkeille on nyt suuri tarve. EU on havainnut mahdollisuuksien ikkunan julkaisemalla vihreän kehityksen ohjelman (Green Deal) ja siihen liittyvät biodiversiteettistrategian, ilmastolakialoitteen ja ruokajärjestelmän uudistamiseen tähtäävän pellolta pöytään -ohjelman. Reilulle siirtymälle on nyt laaja poliittinen tuki.
Mitä globaali kestävyyssiirtymän hallinta edellyttää, ja onko merkkejä suuntamuutoksesta jo nähtävissä? Edellä mainittu YK:n kestävän kehityksen politiikkaprosessi antaa kestävyyssiirtymälle jatkuvuutta ja poliittista tukea, jota monet taloudellisesti keskeiset maat eivät sille juuri nyt anna. Nyt tarvitaan erityisesti kestävyyssiirtymien tietoperustan vahvistamista. Tiedeyhteisössä on tapahtunut viime vuosina oleellisia muutoksia, jotta ymmärtäisimme – ja että poliitikot ymmärtäisivät – mitä ihmiskunnalle ja luontosuhteellemme on tapahtumassa, ja miten korjausliikettä eli järjestelmätasoisia kestävyyssiirtymiä voitaisiin hallita.
Useat tieteenalat ovat organisoituneet kestävyystieteeksi ja tutkijat verkottuneet kestävyyssiirtymien verkostoiksi. Suomen yliopistot ovat perustaneet kestävän kehityksen professuureja ja tutkimusohjelmia. Suomessakin toimii tutkimusryhmiä, jotka pyrkivät kokoamaan ja tiivistämään näitä kestävyystieteen löydöksiä kansalaisille ja poliitikoille ymmärrettävään muotoon. Erilaiset asiantuntijapaneelit (ilmasto-, luonto- ja kestävän kehityksen paneelit) arvioivat harjoitettua politiikkaa ja laativat politiikkasuosituksia. Suurta hälytystä ei kuitenkaan näytä tapahtuneen. Nyt haikaillaan paluusta entiseen talouden kasvumalliin. Kuitenkin tiedetään, ettei paluuta entisiin kestämättömiin käytäntöihin ole. Taloutemme perusteet, instituutiot ja toimintatavat on muutettava nopeasti. Tämä vaatii muuttamaan ymmärrystämme ”taloudesta” ja siitä, millaista taloustiedettä tarvitsemme. Tarvitsemme ekologista taloustiedettä, vakaan talouden (steady state economy) näkökulmaa, kohtuutaloutta ja aitoa kiertotaloutta, joka sisältää teknosysteemin kiertojen lisäksi myös ekologisten järjestelmien toiminnan ja luontopääoman. Institutionaalisten muutosten listalle kuuluvat silloin myös työajan lyhentäminen ja perustulo.
Kestävän kehityksen ammatillistuminen tarkoittaa lukemattomien ammattikäytäntöjen, niiden tietoperustan, koulutusjärjestelmien, työtapojen ja teknologioiden uudistamista. Kestävän kehityksen arkipäiväistyminen, elämäntapamuutokset ja kulttuurin tavoitehorisontin suuntaaminen kestävyyteen vaativat aikaa ja sitkeyttä. Silti, kuluttajatkin voivat saada aikaan nopeita käyttäytymismuutoksia, jotka voivat nopeuttaa ruokajärjestelmän, liikkumisen, asumisen ja energiankäytön kestävyyssiirtymiä. Kotitaloutemme on komennossamme!
Sauli Rouhinen
Kirjoittaja on eläkepäiviään viettävä ympäristöneuvos, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Vasemmiston Ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.