Olen seurannut metsistä käytävää keskustelua työnikin puolesta jo kohta puoli vuosisataa. Aikakausien arvot, asenteet ja yhteiskunnan tarpeet ovat näkyneet keskustelussa selkeästi. Keskustelua voinee hahmottaa myös filosofi Jürgen Habermasin tiedonintressin käsitteen kautta. Tiedonintressit olivat Habermasin tapa tarkastella elämismaailman kokemusten jäsentymistä yhteiskunnalliseksi tiedoksi. Tekninen tiedonintressi liittyy työhön. Se on tavoite saada teknistä tietoa luonnon manipuloimiseksi. Käytännöllinen tiedonintressi liittyy kieleen, se siirtää tietoa sukupolvilta toisille ja ymmärtää perinnettä. Vapauttava tiedonintressi liittyy valtaan ja ihmisten vapauttamiseen perinteiden kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.
Erityisesti 1900-luvun sodanjälkeisten vuosikymmenten keskustelussa ja metsäkäsitteistössä heijastui voimakkaasti tekninen tiedonintressi, johon liittyvän tiedon avulla metsäluonnon voimakas manipulointi oikeutettiin.
Sodista toipuva Suomi tarvitsi tuloja, joita ”vihreällä kullalla” tuotettiin. Selkeänä esimerkkinä
aikakauden käsitteistä on ”metsänparannus”, jolla mm. noin puolet Suomen suoluonnosta ojitettiin puunkasvatuksen edistämiseksi. Vähän yhdistellen tuon ajan käsitteitä, keskustelua voitaisiin käydä vaikkapa ”veden vaivaamien itsemurhakuusikoiden metsänparannuksesta”. Itsemurhakuusikoiden käsitteellä viitattiin vanhoihin, usein soistuneisiin Lapin vaarakuusikoihin, joissa kasvu ja lahoaminen ovat suunnilleen yhtä suurta, eli nettokasvua ei ole. Näihin kuusikoihin ei myöskään juuri synny uusien puiden taimia, ainakaan ilman metsäpaloa. Ekologisesti ja biodiversiteettiä tarkastellen nämä metsät ovat kaikkea muuta kuin itsemurhaa tekeviä metsiä, mutta aikakauden teknisen tiedonintressin painotuksella asia haluttiin näin ilmaista.
Intensiivisen metsätalouden positiiviset vaikutukset puumäärään ja puuston kasvuun ja sitä kautta metsäpuuston hiilivarastoihin ja -nieluihin ovat kiistattomat. Mutta hintana on ollut erityisesti biodiversiteetin selkeä heikkeneminen, monien metsäluontotyyppien vakava uhanalaistuminen ja myös metsän virkistyskäyttöarvon lasku. Vallitsevan metsätalouden kriitikot ovatkin käyttäneet käsitettä ”metsänraiskaus” kuvaamaan metsien intensiivistä hoitoa ja käyttöä.
Viime aikoina on keskusteltu negatiiviseen sävyyn erityisesti ”avohakkuista”, ja historian toteutuksia ajatellen negatiiviselle sävylle on perusteensa. Avohakkuun käsitettä ei useinkaan keskustelussa avata ja täsmennetä. Vaihtoehtona esitetään ”peitteistä metsänhoitoa”, joka realisoituisi erityisesti ns. ”jatkuvassa kasvatuksessa”. Tämä menetelmä tuli sallituksi vuoden 2014 metsälainsäädännössä. Ennen vuoden 1949 ns. harsintajulkilausumaa metsiä käsiteltiin harsintahakkuin: poistamalla suurimpia, tietyt mitat täyttäviä tukkipuita. 1900-luvun alkupuoliskolla vallinnut “määrämittaharsinta” oli kuitenkin osittain eri asia kuin
metsänhoidollinen “jatkuva kasvatus”, koska se ei juurikaan huomioinut, mitä puustoa jäi kasvamaan ja johti usein metsän laadun selvään heikkenemiseen.
”Avohakkuu” herättää usein mielikuvia laajoista, täysin puuttomista alueista, joiden maaperä on myllätty. Avohakkuille löytyy nykyisin yhä harvempia puolustajia. Yksittäisten havaintojen perusteella on myös esitetty huolia, että metsä ei avohakatuille alueille palaisi lainkaan, mutta pääosin nämä alueet ovat kyllä metsittyneet jopa ylitiheiksi.
Myös ”siemen- tai suojuspuuhakkuualoista” puhutaan yleisessä keskustelussa usein ”avohakkuina”, vaikka niissä voi olla puustoa hakkuun jälkeen hyvinkin 20–70 m3ha-1. Parempi olisikin puhua ”päätehakkuusta”. Puuston tilavuudella ilmaisten puustoa jää jopa yhtä paljon kuin jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun jälkeen, jossa huomattava osa tukkipuista on poistettu.
Oleellista luonnon monimuotoisuuden kannalta on jättää sekä päätehakkuun että poimintahakkuun yhteydessä nykyistä paljon enemmän suuria puita ja puuryhmiä tulevaisuuden lahopuuksi: tilanteen mukaan näitä pitäisi jättää pysyvästi 10–30 m3ha-1. Se, mitä yllä olevat hehtaarikohtaiset kuutiomäärät puiden määränä hehtaaria kohti tarkoittavat selviää yksinkertaisella laskutoimituksella, kun tietää, että tukkipuussa on puuta karkeasti noin 0.5 – 1 m3.
Hakkuualan koko on myös olennainen seikka. Se vaihtelee, tai on vaihdellut, yhden puun kokoisesta aukosta menneinä aikoina jopa tuhansien hehtaarien varsin puuttomiin aloihin. Nykyisin keskikoinen päätehakkuuala on Suomessa noin 1,5 ha. Ala voidaan metsittää viljellen, mutta myös reunametsä hoitaa metsityksen varsin tehokkaasti. Uudessa metsälainsäädännössä on myös käsite ”pienaukko”, jolla tarkoitetaan maksimissan 0,3 ha päätehakkuualaa metsässä. Metsähallitus on tuonut viime aikoina keskusteluun termin ”pienalakasvatus” tarkoittamaan samaa asiaa.
”Maanmuokkaus” tai ”-parannus” on myös hyvin paljon puhuttanut termi. Maan muokkauksella tarkoitetaan yleensä kivennäismaan osittaista paljastamista ja parannuksella viitataan parempaan taimettumiseen ja taimien kasvuun muokatulla maalla. Parin vuosikymmenen ajan varsinkin Pohjois- Suomen avohakkuualoilla käytetty ”metsäauraus” herätti valtavasti kielteistä keskustelua, ja leimasi osaltaan myös muut vähemmän kivennäismaata paljastavat muokkausmenetelmät. Metsäauraus todella muutti metsiä “puupelloiksi”. Avohakkuut, metsäauraukset ja soiden ojitukset ovatkin ”tehometsätalouden” ytimessä. Usein tehokkuus on käsitteenä positiivisesti latautunut, mutta tässä tapauksessa ilmaisuna hyvin negatiivinen, ja sitä on käytetty erityisesti metsätalouden kritiikin yhteydessä.
”Luonnonmukaisen metsänhoidon” käsitettä olen pohtinut jo aikaisemmissa blogeissani, mutta todettakoon tässäkin, että käsitteellä sanoitetaan hyvinkin ristiriitaisia asioita, ja voidaan perustella hyvin monenlaisia hakkuutoimia. Samoin ”metsätalouden kestävyyttä” toistellaan päivänpoliittisissa keskusteluissa usein, avaamatta kovinkaan paljon kestävyyden elementtejä. Keskustelussa ollaan tyypillisesti paljolti oikeassa esimerkiksi puuston määrän ja vaikkapa hiilitalouden osalta, mutta kestävyyden muut elementit, sosiaalinen ja erityisesti ekologinen kestävyys, on jätetty puuntuotannon saavutuksia kuvaavassa keskustelussa vähälle huomiolle metsätalouden toimijoiden tiedotuksessa.
Suomalainen metsäkeskustelu on ollut vahvasti polarisoitunutta, sekä perinteiden ja historian kahleissa. Habermasin vapauttavan tiedonintressin ajatuksen mukaisesti voisi toivoa kriittistä mutta monipuolista keskustelua, joka tarkastelee käsitteitä ja käytäntöjä monipuolisesti, eri tieteiden ja tutkimustraditioiden näkökulmista. Käynnissä oleva Metsämiesten säätiön rahoittama tutkimusprojekti ”Puhutaan metsästä”, jota olen saanut läheltä seurata, toivottavasti tuo tähän keskusteluun aineksia, joilla metsädebatin taistelijat saadaan ylös poteroistaan.
Ville Hallikainen
Kirjoittaja on maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, dosentti ja Vasemmistoliiton ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.