Olen toisinaan hyvinkin kiukkuinen, kun säätiedotuksista kuulen helmikuun lopulla tai maaliskuun alussa, että suurimmassa osassa Suomea päästään jo lähelle kymmentä astetta. Osa säätiedotuksia esittävistä meteorologeista tuntuu olevan hyvinkin innoissaan, kun uutistenlukija kysyy säätiedotuksen alkajaisiksi, että joko kevät, ja pian kesäkin, tulee. Toisaalta suuri osa kansasta on huolissaan ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen etenemisestä, johon näyttäisi liittyvän talvien lyheneminen molemmista päistä sekä sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen. Esimerkiksi Ilmatieteen laitos on mukana ilmastonmuutoksen tutkimuksessa ja on ilmaissut huolensa asiasta monien muiden tutkimuslaitosten ohella. Kyseisen laitoksen meteorologi Kerttu Kotakorpi on kirjoittanut ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista luontoon erinomaisen kirjan. Suosittelen.
Ekologinen järjestelmämme täällä Ultima Thulessakaan (Äärimmäinen Pohjola) ei sopeudu kovin nopeisiin muutoksiin, vaikka ihminen innoissaan terasseille vaeltaisikin jo helmikuun lopulla. Liian aikainen lumien lähto siellä, missä lumiaika vielä pitäisi olla, ei helpota talveen sopeutuneiden eläinten elämää. Riekko tai jänis vielä valkoisissa talviasuissaan liian aikaisin paljastuneella maalla eivät varmaan koe oloaan turvalliseksi. Kovin aikaisin ei kasvikunnankaan ole hyvä herätä kesäpuuhiin. Vaikka kasvien elämän vuosikierto, fenologia, on osaltaan myös päivän pituuden ohjaama, vaikuttaa kertyvä lämpösumma myös kasvikunnan eri toimintojen ajoitukseen.
“Ei tässä näin pitänyt käydä”.
Aktiivisena marjastajana yksi minun painajaiseni asuinpaikkani – Rovaniemen – korkeudella on liian lämmin toukokuu, jolloin metsämarjat ryntäävät kukkimaan lumien lähdettyä hyvinkin aikaisin. Pölyttäjät eivät välttämättä reagoi samoin ja pölytys voi jäädä vaillinaiseksi hyönteisten vasta heräillessä kevääseen. Pölytyskauden lämpöolot vaikuttavat pölytystulokseen eri tavoin maan eri osissa. Yhden vielä julkaisuvaiheessa olevan tutkimuksen mukaan esimerkiksi mustikan pölytykseen vaikuttaa hyvin voimakkaasti kukinta-ajan lämpökertymä nimenomaan maamme eteläosissa. Pohjoisessa pölytys on vaisumpaa, mutta ei niin voimakkaasti riippuvaista pölytysjakson lämpökertymästä. Pohjoisessa liki puolet kukista pölyttyy, vaikka olisi hieman viileämpääkin, etelässä lämpimän pölytysjakson seurauksena lähes kaikki kukat pölyttyvät. Erot johtuvat siitä, että pölytyksen tekevät erilaiset lajit pohjoisessa ja etelässä.
Mutta pahinta, eli hallaöitä, on odotettavissa, jos marjojen pölytys alkaa hyvin aikaisin. Sään ääri-ilmiöiden uskotaan lisääntyvän ihmisen edistämän ilmastonmuutoksen myötä. Ja todennäköisesti lämmintä toukokuuta seuraa jokunen hyytävän kylmä jakso kesäkuussa, ennen kuin marjat ehtivät raakileiksi, jotka kestäisivät paremmin kylmää, kuin kukat. Kun pohjoisvirtaus iskee juhannuksen alla, katselen joka aamu huolestuneena läpi sääasemien minimilämpötiloja menneenä yönä! Enkä minä, himomarjastaja, ole ainoa, jota kesäkuun hallayöt harmittavat. Kato voi kohdata myös kuoriutuneita linnunpoikasia. Alkukesän ankara hallajakso ja koleat sateiset säät tuhoavat marjasadon lisäksi lentävät hyönteiset, joista monet lintulajit ovat riippuvaisia, korpimaiden kanalinnutkin elämänsä alkuviikkoina.
Kevät ja kesä tulevat vanhan sanonnan mukaan useina vuosina keikkuen, mutta niin tulee talvikin. Maamme etelärannikolla talvet ovat lyhentyneet jo noin kuukauden 1960-luvulta nykypäivään, molemmista päistä jonkun viikon. Samaa ilmiötä on nähtävissä pohjoisessakin. Vaikka ensilumi saadaan pohjoisessa usein jo lokakuussa, lauhat jaksot sulattavat lumet useina vuosina marraskuussa, jopa joulukuussa. Esimerkiksi poronhoidon kannalta on ongelmallisinta, kun lämpötila vaihtelee nollan molemmin puolin. Syntyvä maanpinnan jääkerros vaikeuttaa porojen ravinnonsaantia ja tällöin joudutaan turvautumaan ruokintaan yhä pitempi jakso vuodesta. Säätila on kautta aikojen vaihdellut, mutta vaihtelut ovat viime aikoina olleet rajumpia.
Suomen luonnon ja eliölajiston muuttuminen ja sopeutuminen nopeasti etenevään ilmastonmuutokseen on ekologian keskeinen tutkimusaihe. Huomattakoon, että sopeutuminen ei koske vain yksittäisiä lajeja, vaan myös ravintoketjun lajien toimintojen ajoitusten synkronoitumista. Muutosten seurauksena esimerkiksi monien lintulajien levinneisyys muuttuu. Eräässä 40 vuoden linnustoseurannassa, jossa Lapin ilmasto-olojen todettiin muuttuneen Keski-Suomen kaltaisiksi, ei havaittu kovin merkittäviä lajistonmuutoksia, mutta “lajit hölskyivät ekologisissa lokeroissaan”. Elinolojen muutos suhteessa lajien ihanneolosuhteisiin muuttaa lajien esiintymistodennäköisyyksiä tietyllä alueella. Suomessa ollaan monien lintulajien osalta lähellä kriittistä pistettä, jossa lämpötilan noustessa laji taantuu. Näin on käynyt Pohjois-Suomessa jo ainakin pikkukuoville, hiiripöllölle, vesipääskylle ja mustaviklolle. Monien lintulajien pesintä on aikaistunut 1970-luvun puolivälin jälkeen ja myös syysmuutto on aikaistunut siten, että pesimäkausi on lyhentynyt. Silakan poikasten kuoriutuminen on aikaistunut 1970-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Tähän liittyvä kysymys onkin, aikaistuuko silakan ravinnon, eli planktonin, kehitys. Mikäli tämä ekologinen synkronointi ei toimi, voivat seuraukset olla katastrofaalisia silakkakannoille. Lähes 300 perhoslajin aikuisvaiheen lentokauden ajoituksen muutosta ja esiintymisalueita kartoittavassa tutkimuksessa havaittiin, että 15 % lajeista sopeutui sekä muuttamalla esiintymisaluettaan että lentokauttaan, 45 % reagoi jommalla kummalla tavalla ja 40 % ei kyennyt sopeutumaan lainkaan. Aikajänne tutkimuksessa oli 20 vuotta ja havainnot eri puolilta Suomea.
Ilmastonmuutosta arvioitaessa voidaan tarkastella erilaisia ja eri pituisia aikasarjoja. Meteorologista mittaustietoa on saatavilla Euroopassa vaihtelevasti jo 1800-luvulta lähtien, mutta tieteellinen säiden ennustaminen alkoi esimerkiksi Suomessa vasta 1940-luvun lopulla. Välillisesti viitteitä ilmaston kehityksestä on saatu esimerkiksi puiden vuosilustojen leveyden vaihtelusta jo useiden tuhansien vuosien ajalta, mutta nämä kuvaavat lähinnä kasvukausien lämpöoloja. Vuosilustosarjojen perusteella kasvukausien lämpöolot ovat vaihdelleet hyvin paljon ja nykyistä lämpimämpiäkin ilmastojaksoja on ollut esimerkiksi viime vuosituhannen alkupuoliskolla, jolloin myös metsänraja on ollut Fennoskandiassa huomattavasti nykyistä korkeammalla. Talvien pituudesta voi saada muutaman sadan vuoden ajalta viitteitä esimerkiksi Tornionjoen jäidenlähtötilastojen tai Kioton kirsikkapuun kukkimistilastojen perusteella. Tornionjoen jäidenlähtö on aikaistunut tasaisesti yli 300 vuoden aikana noin kahdella viikolla, kun ilmastomme on keskimäärin lämmennyt 1600-luvun lopun ns. pienen jääkauden jälkeen. Ja todennäköisesti se suurikin jääkausi koetaan joskus tulevaisuudessa.
Tällä luonnon mekanismeihin kuuluvalla vaihtelulla perustellaan joskus sitä, ettei ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta tarvitse niin vakavasti ottaa. Ilmastonmuutoksen mallintaminen ei ole helppo asia, kun huomioitavia muuttujia ja mekanismeja on paljon. Maailman tiedeyhteisö on kuitenkin varsin yksimielinen siitä, että malleilla saadaan lasketuksi ihmisen osuus muutoksesta, eikä se osuus ole nopeudessaan ja suuruudessaan todellakaan merkityksetön. Kysymys on monien eliölajien, myös ihmisen, kohtalosta. Jos nykyinen linja jatkuu, maapallo kuumenee nopeasti kaikkine oheisseurauksineen. En siis iloitse siitä, että maaliskuussa “päästään” viiteentoista asteeseen ja terassille!
Ville Hallikainen
Kirjoittaja on maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, dosentti ja Vasemmistoliiton ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.