Saatteeksi: Minulla oli ilo ja onni osallistua Tutkijaliiton kesäkouluun, jonka teemana oli KATU  (25. -28. 8. 2023, Merihaka). Kiitos kaikille hienosta tilaisuudesta, erityisesti sitä valmistelleelle työryhmälle! Kasasin alla joitakin ajatuksia käytyjen keskustelujen pohjalta.

 

”Marx sanoo, että vallankumoukset ovat maailmanhistorian veturi. Mutta ehkä se on aivan toisin. Ehkä vallankumoukset ovat tämän junan matkustajien – nimittäin ihmiskunnan – yritystä vetää hätäjarrua.    – Walter Benjamin

 

Klassinen maailma voidaan tutkimuksellisesti – jäsentääksemme omia ajatuksiamme – jakaa neljään toimintatilaan:

vapaa-aika/Schole/Theoria: Being, tosi

kaupunki/Polis/Praxis: Doing, hyvä

talonpito/Oikos/Poiesis: Making, kaunis

vaihto/Agora/Cheremata: Dealing, reilu

Mikään näistä tiloista ei ollut ”puhdas” toistensa vaikutuksista, mutta voidaan väittää, että niiden suhteet olivat keskenään ulkoisia ja hierarkkisia. Niillä kullakin oli oma toiminto, ontologia, intressi, ideaali, välitys luontoon ja metodi.

 

Historiallisesti olemme ensin – parisataatuhatta vuotta – etsineet yhteisöistä suojaa luonnon voimilta, ja sittemmin, aivan muutamana viime vuosituhantena olemme ryhtyneet mitä erilaisimmin välinein muokkaamaan ja kontrolloimaan luontoa jopa siihen mittaan, että meidän täytyy nyt suojella luontoa omilta toimiltamme, erityisesti vielä nyt kun olemme ryhtyneet suunnittelemaan (Design) sisäistä ja ulkoista luontoa oman näkemyksemme mukaan.

Rakentamamme työkalut, tätä nykyä mitä monihaaraisimmat ja moninaisimmat tuotantokoneistot, -ketjustot ja -verkostot muokkaavat meitä enemmän kuin se, jota me muokkaamme, siis luonto.

Siten sisäisen ja ulkoisen luonnon välitykset – tiede/taide, urbanisaatio, yhä teknisempi ja raskaampi tuotantokoneisto ja erityisesti pääomittaminen, kapitalisaatio ja sen tulos, globalisaatio – määrittävät millainen luontosuhde meillä itse kullakin on.

Siten kaupunki tiloineen ja katuineen on yhteisöllinen tapa hallita ihmisen ja luonnon (vaihto)suhdetta, työstää ”hyvää elämää”. Mitä korkeammaksi pilvenpiirtäjät kaupungeissa nousevat, sitä kauemmaksi ja syvemmälle levittäytyvät vaihdon eturintamat, jotta voimme kasata kaupunkeihin neljä elämän perusedellytystä: ruokaa, työtä, energiaa ja raaka-aineita – halvalla. Urbanisaation logiikka muuttui turvautumisesta hankinnaksi sitä myöten, kun pääomittaminen muutti kaupunkitilan aikatilaksi, kun aurinko- ja kirkonkellot vaihtuivat tehtaan pilleiksi.

Koko maapallo on nyt julkinen tila. Mitään ei voida enää piilottaa sinne jonnekin, kauas, kaatopaikkalle, periferiaan. Maailman kapitalistinen kehitys on voinut jatkua vain sosiaalisten ja ekologisten seurausten siirtämisellä ja ulkoistamisella keskustoista periferioihin. Länsi saattoi saavuttaa kehitystasonsa vain siksi, että sosiaaliset, ympäristölliset ja taloudelliset vaikutukset ulkoistettiin järjestelmällisesti maailman reuna-alueille. Nyt tämä yhteinen julkinen tilamme paljastaa, kuinka periferioilla historiallisesti esiintyneet barbarisaatio- ja tuhoprosessit alkavat tapahtua myös keskustoissa – eikä niitä voida enää ulkoistaa.

Nyt luonto määrittää realiteetit, ei yksikään suurvalta, ei yhdessä eikä erikseen. Liberalistisen taloudenpidon ajama taloudellinen universalismi, rahallinen yksimittaisuus, kulttuurisen liberalismin sateenvarjon alla, yli kansallisvaltioiden rajojen, on nyt törmännyt ylittämättömiin ekorealismin rajoihin. Meidän on siis siirryttävä sodanrealismista ekorealismiin. Se on systeeminen muutos. Se tarkoittaa pääomasuhteen, erityisesti suhteellisen lisäarvon, ihmiskunnallistamista, sen ehdollistamista ja suhteellistamista ekosfäärin rajoihin.

Tähän sosiaalisesti reiluun ja biosfäärin kannalta kestävään muunnokseen ei riitä siirtymä yksityisistä voitoista valtiollisiin ylijäämiin raha- ja finanssipolitiikan keinoin, mitä nyt kuumeisesti yritetään, vaan meidän on itse kunkin opittava  ja rohjettava kohdata reaalisessa luontosuhteessamme, siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa kaikki luonnon asettamat turvarajat (mm. luontokato, ilmastonmuutos, saastuminen, otsonikato, pienhiukkashaitat, merten happamoituminen, ravinnekuorma, juomavesi, maankäyttö, suuret ekosysteemit) ja olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Se olisi siis demokratiaa, joka tukeutuu ekologiseen realismiin. Kysymys on – kuten niin monta kertaa aiemminkin – elämän perusasioista, leivästä, työstä ja rauhasta – JA kohtuudesta (degrowth): kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati.

Kaupunkien kadut ja torit ovat liberaalidemokratian ilmaisuvapauden näyttämöitä, paikkoja osoittaa mieltä, puolustaa omaa kokemusta ja näkemystä, ”hyvää elämää” asfaltin ja betoniseinien määrittämässä kaikutilassa. Ne vastaavat juuri sen mitä huudamme – eivät muuta.

 Jos asetamme lähtökohdaksi, että elämämme on hyvä, jos ja vain jos olemme mukana tuottamassa elämää, joka on tosi suhteessa luontoon, hyvä ihmisten kesken, kaunista luonnon hyödyntämisessä ja reilu hyödykkeiden jakamisessa, astumme heti liberaalidemokratian ilmaisuvapauden ulkopuolelle, siihen kaupunkien kadut ja aukiot eivät riitä – ne mykistyvät hämmästyksestä! Kadut ja aukiot on rakennettava uusiksi – pitäen kaikupohjana Äiti maata, ekosfääriä.

YK:n viimesyksyinen kokous biologisesta monimuotoisuudesta totesi päätöslauselmassaan:

”Biologinen monimuotoisuus on ihmisten hyvinvoinnin (well-being), terveen planeetan ja kaikkien ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin perusta voiksemme elää hyvin (living well) tasapainoisesti ja sopusointuisesti Äiti Maan kanssa. Olemme Äiti Maasta riippuvaisia ruuan, lääkkeiden, energian, puhtaan ilman ja veden, luonnonkatastrofien turvallisuuden sekä myös virkistyksen ja kulttuurisen innoituksen suhteen. Biologinen monimuotoisuus tukee kaikkia elämänjärjestelmiä maan päällä.” (1, kurs. mvv).

Meidän on siis rakennettava uusi liitto, nyt Äiti maan kanssa, ja luvattava, että emme omilla toimillamme aiheuta todellista vedenpaisumusta. Kaupunkilainen ajatuksemme hyvästä elämästä ei olekaan vaatimus vaan se on tulos toden, kauniin ja reilun elämän toteuttamisesta. Tämän uuden liiton merkkinä voisimme pitää sateenkaarta, maan asukkaita kun olemme, siis maanlaisia.

Se on ekologista demokratiaa. Sen narratiivi voisi olla:

Äiti maa siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkastukoon hänen voimansa meille ja olkoon ne meille armollisia. Ilmaiskoon Äiti maa luontonsa meille, jotta kykenisimme ansaitsemaan leipämme rauhaa rakentaen. Luonnon, historian ja ihmishengen nimeen. Aamen.

Vallankumousta ei siis tarvita, jotta sen tuottaman kokemuksen myötä löytäisimme muiston jo menneestä yhteisöstä, kollektiivista, kuten Benjamin tuntuu ajattelevan (2). Hätäjarrusta ei vedetä menneen pelastamiseksi. Ei, vaan tulevaisuuden mahdollistamiseksi. Maailmanhistoria on jo tosin jättänyt kauaksi taakseen veturit. Vallankumoukset etenevät nyt universaalisen atomikellon tahdittamana: meillä on yksi ja sama kellonaika, joka ei pysähdy.

Miten siis edetä?

Olen hahmottanut ekologiseen siirtymään liittyvässä keskustelussa on ollut kuusi eri päävaihtoehtoa:

Paikallismarkkinat, ts. uskotaan kunkin kansakunnan sisäisiin markkinoihin ja viimekädessä taloudelliseen omavaraisuuteen,

Demokraattinen sentralismi, ensimmäistä tai jälkimmäistä painottaen, kestävyyssiirtymä on puhtaasti politiikkaa ja poliittisen päätöksenteon asia,

Valtiosääntely ja markkinat, ensimmäistä tai jälkimmäistä painottaen, kestävyyssiirtymä on tavoitteiltaan poliittinen hanke, mutta sen toteuttaminen tehdään markkinoiden kautta politiikan asettamissa kehyksissä,

Kansainväliset markkinat, ts. uskotaan kansainväliseen suhteelliseen etuun perustuvaan työnjakoon ja tuotantoketjuihin sekä markkinahinnoittelun ohjaavaan voimaan,

Vastuulliset rahamarkkinat, ts. uskotaan siihen, että niillä, joilla nyt taloudellisia resursseja ohjattavanaan, asettuvat kestävän siirtymän kannalle investointeja ohjatessaan: raha saa sosiaalisen ja ekologisen arvon,

Yhteisöllistetyt rahamarkkinat, ts. lähdetään siitä, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon saadaan upotettua kestävyyssiirtymän edellyttämät tavoitteet ja velvoitteet, ts. rahan funktionaalisia tehtäviä (laskentayksikkö, vaihdonväline, arvonsäilytys) laajennettaisiin erikseen ohjelmoitaviksi yhteyskäytänteiksi (ecosocial protocols), jotka huomioivat kestävyyssiirtymän sosiaaliset ja ekologiset vaatimukset. Raha on siis ekologisesti ja sosiaalisesti viisasta, mutta ei riskitöntä. Tarkoituksena on ”muodostaa sosiaalisia ja taloudellisia suhteita, joissa ihmiset voivat valita riskejä tuottaessaan uusia hyödykkeitä, tehdä se luovilla ja yhteistoiminnallisilla tavoilla ja saada siten hyödykkeille määritettyä yhteiskunnallinen arvo. Tämä antaa mahdollisuuden, vaikka ei siihen rajoitu, ottaa tarvittava riski ryhdyttäessä innovoimaan eriarvoisuuteen ja ympäristön tuhoutumiseen liittyvien ongelmien ratkaisemista.” (3)

Voimme hetimiten havaita, että Being/Doing/Making/Dealing, siis kansalaisyhteiskuntien, kansallisvaltioiden, reaalisen tuotannon ja rahoituksen keskinäissuhteiden jäsentyminen ekologisen realismin näkökulmasta on vielä täysin hakusassa maailmanmittaisen yhteisöllisen kohtuutalouden määrittämiseksi, kutsutaan sitä sitten ekologiseksi sivilisaatioksi tai kulttuuriksi.

Eiköhän meidän kaikkien olisi syytä ryhtyä rakentamaan tätä katua ettei tarvitsisi katua, sitten myöhemmin.

Viitteet

(1) UN environment programme. 2022. Kunming-Montreal Global biodiversity framework

https://www.cbd.int/doc/c/e6d3/cd1d/daf663719a03902a9b116c34/cop-15-l-25-en.pdf

(2) ks. esim. Ross,  A. 2017. Walter Benjamin’s idea of revolution: The fulfilled wish in historical perspective, Cogent Arts & Humanities, 4:1, 1390919, DOI: 10.1080/23311983.2017.1390919

(3) Bryan, D., López, J., Virtanen, A. 2023. Protocols for postcapitalist expression  Agency, finance and sociality in the new economic space p. 181. Minor Compositions.

Kuva

Autohalli, Merihaka