Helsingin sanomien päätoimituksessa on ilmeisesti avattu tusina Cristal- sampanjapulloa NATO -mission etenemisen johdosta. Nousuhumalassa tuntuu tosiasiallinen, de facto, ja juridinen, de jure, menneen sekaisin.
Tasavallan presidentin Sauli Niinistön pitkään jatkuneen, sukellusvenediplomatiaksi kutsumani määrätietoisen ”prosessuaalisen” ulkopolitiikan seurauksena Suomi on jo tosiasiallisesti, de facto, natomaa, joka on sidottu mitä moninaisimmin aiesopimuksin osaksi USA:n johtaman sotilasliittoutuman etupiirin sotilasstrategiaan ja nyt myös osaksi sen taktiikkaa.
Eduskunta on toistaiseksi pidetty etäällä päätöksenteosta. Niinistö on parhaaksi katsomallaan tavalla jakanut, jaksottanut, eriyttänyt ja kohdentanut tietoa jo pitkään menossa olleista prosesseista. Nyt kun edessä on tosiasiallisen, de facto -tilanteen juridinen, de jure -hyväksyminen, on eduskunta kutsuttu mukaan päätöksentekoon.
Mitä Suomi kansakuntana eduskunnan kautta ilmoittaa maailmalle, jos eduskunta päättää hakea NATO -jäsenyyttä de jure? Vähintääkin kolme ilmoitusta:
Ensiksikin ilmoittaisimme, että Suomen kautta voidaan hyökätä toiseen maahan USA:n johtaman sotilasliittoutuman johdolla.
Toiseksi ilmoittaisimme, että Suomi on eturintamassa ja osapuolena kaikissa niissä kansainvälisissä konflikteissa, joita USA/NATO vs. Kiina/Venäjän välille syntyy missä päin maailmaa tahansa.
Kolmanneksi ilmoittaisimme, että luovumme ehdottoman kielteisestä asenteestamme ydinaseita vastaan ja tilanteen niin vaatiessa niitä voitaisiin varastoida ja käyttää Suomen maaperältä.
Suomi siis irrottautuisi täysin ulkopoliittisesta realismista ja siirtyisi USA:n ajaman uuden maailmanjärjestyksen urhoolliseksi rintamasotilaaksi hävittämään nationalismia kaikkialta maailmasta – paitsi tietysti Yhdysvalloista.
Jos jäämme de facto -tilanteeseen, saamme sympatiaa ja aseita, joilla tapattaa itseään ja toisia, kuten Ukrainassa nyt tehdään. Jos siirrymme de jure -tilanteeseen, olemme aktiivisesti mukana rakentamassa WW3:ta siitä, kuinka ehtymässä ja tuhoutumassa olevat maapallon rajalliset luonnon voimavarat jaetaan liittokuntien kesken.
Voimavarojen uudelleenjakoa on pitkään tehty liberalismin nimissä ja pohjoisen eduksi. On liian helppoa unohtaa Eurooppa, joka synnytti kolonialismin, rasismin ja orjuuden. Ekorealismi kuitenkin määrittää liberalismille ylittämättömät rajat: liberalismin on taivuttava ekorealistiseksi demokratiaksi. Se tarkoittaa radikaalia luonnon voimavarojen uudelleenjakoa kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä. Kysymys on nyt konkreettisesti jokapäiväisestä ruuasta, energiasta ja strategisista raaka-aineista. Kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati VAI Me ensin?
Onko meidän siis todettava kansakuntana de jure, se mihin Sauli Niinistö on meidät de facto ajanut? Minä en antaisi kansakuntana noita edellä mainittua kolmea ilmoitusta maailmalle. Me voimme säilyttää nykyisen de jure -tilanteen, mutta se tarkoittaisi koko kansainvälisen tilanteen kansallista uudelleenarviointia ekorealismin näkökulmasta ja rauhanrealistisen polun etsimistä Euroopassa ja maailmassa. Itse olen – niin uskon – päättäväisesti tällä polulla.
Luulenpa, että Hesarin toimituksessa avataan lähiviikkoina muutama Stolichnaya -pullo selvittämään päätä.