Nato-optio -politiikan onneton lopputulema
Suomen pääministerinäkin toiminut, nykyinen kansanedustaja Matti Vanhanen totesi 2014 lopulla sanomalehti Suomenmaan haastattelussa, että aito Nato-optio on Suomen kohdalla menetetty: “Se on sääli, se rajaa liikkumatilaamme. Nato-optio olisi toiminut monessa kansainvälisessä tilanteessa hyvänä painostuskeinona” (Suomenmaa 20.11.2014).
Nato -optio ei enää hillitse vaan provosoi Venäjää. Venäjä ilmoitti jo vuonna 2007 Münchenissä menettäneensä uskonsa liennytykseen Euroopassa. EU:n Nato -vetoinen liennytyspolitiikka epäonnistui perinpohjaisesti: Nato on nyt Venäjän ensisijainen ulkoinen uhka. Se oli myös ”aidon optiopolitiikan” loppu vaikka optioretoriikka on Suomessa jatkanut omaa elämäänsä aina näihin päiviin saakka.
Suomen eduskunta kirjasi muutoksen vuonna 2013 omalla kiemuraisella tavallaan: …. ”sotilaallisen liittoutumattomuuden aukoton toteuttaminen keskinäisriippuvuuksien maailmassa ei ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista.”
”Pidetään ovi raollaan NATOon” –politiikan seurauksena Suomeen on rakennettu valmiiksi NATO -talo viimeistä avainnippua ja isännöintiä myöten. Suomi pitää mahdollisena Nato johtoista sodankäyntiä omalla alueellaan, jopa taktisin ydinasein. Vain kutsu puuttui.
Kun se puuttui, päätti NATOn isäntämaa kutsua itse itsensä harjoittelemaan sotaa Suomeen maa- ja hävittäjävoimin. Kuka tämän US:n suunnitteleman sotaoperaation toteuttamisen Suomen maaperällä hyväksyi, on vielä epäselvää.
Sotapelit ovat sodan harjoittelua. Naton ja erityisesti sen viimekätisen päättäjän Yhdysvaltojen geopoliittisella kartalla Suomi on osa ”Artic-Baltic-Nordic” – sotilasstrategista kokonaisuutta. Venäjän luonnonvarat ja ikiaikaiset, elintärkeät kansalliset intressit Itämeren alueella – Pietarin turvallisuus ja kauppaliikenne Itämerellä – on nyt asetettu vastakkain US:n johtaman taloudellisen vapaakauppablokin intressien kanssa.
Vapaakauppaa ei enää edistetä tasa-arvoisten valtioiden yhteistyöprosessina vaan muodostumassa olevien taloudellisten blokkien sisäisiä rajoja murtamalla ja blokkien välisiä rajoja rikki repimällä. Viime kädessä, asetelma on siis USA (EU) vs. Kiina (BRICS – maat, joihin Venäjä kuuluu).
Venäjä elää nyt kansallisen, harvainvaltaisen ja keskittyneen finanssikapitalismin kourissa. Tässä suhteessa Venäjä paljonkaan poikkea Yhdysvalloista tai Kiinasta. Sympatiapisteitä Venäjälle ei ole mitään syytä jakaa.
Kaikilla kolmella on syvällä kyntävät energia- ja luonnonvaroihin sekä vapaakauppaan liittyvät kansalliset elintärkeät intressit, joita ne ajavat keinoja kaihtamatta. Tällöin rajankäynnit blokkirajoilla kärjistyvät helposti yhteenotoiksi. Ja tässä yhteydessä “demokratiasta” on tullut demakoginen työkalu.
Monikansalliset tuotannolliset suuryritykset ajavat etujaan murtaakseen kansalliset rajoitteet, niin ruoka-, teollisuus- kuin palvelutuotannon osalta. Tämän lisäksi kansainväliset finanssikeskittymät valmistelevat yhä laajempaa irrottautumista kansallisvaltiosidonnaisista sosiaalisista ja oikeudellisista velvoitteista, veroista, valuutoista ja maksujärjestelmistä. Ainoa sidos, jonka toivotaan sitovan meitä kaikkia yhteen on käteismaksusuhde, cash-nexus.
Rautaa rajalle
Optiopolitiikan haaksirikon jälkeen Suomen ulkopolitiikka on ollut myrskyisässä ristiaallokossa, jossa ankkuri ole ylttänyt pohjaan. Vanhat pelot ja uskot on kaivettu esiin historian synkeistä haudoista ja ryhdytty tekemään sisä- ja ulkopolitiikkaa pelolla: ainoa mitä osataan tai tahdotaan tehdä on uhata toisilla, erilaisilla ja ehdottaa lisää rautaa rajalle. Ja uskotaan, että kyllä se siitä tokenee. Ei tokene. Tarvitaan rautaakin lujempaa, rajaakin kovempaa. Tarvitaan omaa, vakaata ajatusta itsestä ja kansallisesta edistyksestä. Siis mistä?
Rauhaa rannoille
Suomi ei ole puolueeton maa sodan ja rauhan kysymyksissä. Olemme sotilaallisesti sitoutumaton maa. Olemme siis rauhan kannalla.
Vanhan sanonnan mukaan ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.” Tämä kahden kieltämisen sotasuomalaisuus sulkee oven niitä kysymyksiltä, joita meidän tulisi nyt asettaa itsellemme.
Voidaksemme hahmottaa optiopolitiikan jälkeistä tilannetta Suomen ja suomalaisten tulisi vastata seuraaviin viiteen kysymykseen:
- Suomen kansallisen selviämisen minimiehto: Mitä olemme valmiit puolustaman, keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa jopa yksin, omin voimin?
- Suomen kansallisen strategian minimitavoite: Mitä haluamme saavuttaa vaikka sitä ei kannattaisi mikään monikansallinen yhteishanke?
- Suomen strateginen tavoite osana maailmanjärjestystä: Mihin olemme valmiit pyrkimään tai mitä puolustamaan vain jos sitä kannattaa jokin liittoutuma?
- Suomen ehto maailmanjärjestykseen osallistumiselle: Mihinkä emme sitoutuisi vaikka jokin monikansallinen ryhmittymä tai liittoutuma meiltä sitä vaatisi?
- Suomen arvot: Mitkä ovat ne arvot joita haluamme edistää? Mitkä ja miten näiden arvojen sovellutukset riippuvat paikallisista ja historiallisista olosuhteista?
Nämä kysymykset on asetettava ja niihin on vastattava niin, että sovitetaan yhteen kansainvälisen oikeuden, etiikan ja talouden ehdot.
Suomen olisikin astuttava aktiivisen, aloitteellisen ja rakenteellisen vakautuspolitiikan tielle, jonka lähitavoitteena on Itämeren ja Pohjois-Euroopan vakauden ja turvallisuuden edistäminen. Tällöin ei ole kysymys oletetuista tai olemattomista optioista vaan aktiivisesta ja rohkeasta astumisesta maailmannäyttämölle rauhanrakentajana.
Rakenteellinen vakauttamispolitiikka johtaa kansainvälisiin aloitteisiin, joiden tavoitteena on määrittää uudelleen kansallisvaltioiden oikeudet ja velvollisuudet suhteessa tuotannollisiin ihmisoikeuksiin, globalisoituvaan talouteen ja luonnonvaroihin. Helsingin ETYK -kokous on kannustava esimerkki. Nyt vain haasteet ja mahdolliset menetykset ovat moninkertaisesti suuremmat.
(Tämä blogi on päivitys aiemmasta samaa aihepiiriä käsitelleestä kirjoituksestani)
Kirjallisuutta
Asmus, R. D. 2002. Opening NATO’s Door: How the Alliance Remade Itself for a New Era. New York: Columbia University Press.
Engdahl, F. W. 2009. Full Specrum Dominance – Totalitarian Democracy in the New Word Order. Wiesbaden: Edition engdahl.
Haukkala, H. 2010. The EU-Russia Strategic Partnership: The Limits of Post-Sovereignty in International Relations New York: Routledge.
Kissinger, H. 2014. World Order: Reflections on the Character of Nations and the Course of History. NewYork: Penguin Press.
Wolff, R. 2012. Democracy at Work, A cure for Capitalism. Chicago: Haymarker Books.